Nämä räppärit Suomesta vielä puuttuvat!

Suomalainen hip hop -skene on sangen monipuolinen: on menestyjää, tummaihoista, kaljua, vasemmistolaista, bilettävää ja vakavaa, miehiä ja pari naistakin. Meillä on ärrävikainen rap-tähti Uniikki, kuuro räppäri Signmark, kehitysvammainen, joskin vähemmän tunnettu Kalle Havumäki, onpahan jopa mummoräppäri Eila!

Vaikka erilaisten rap-muusikkojen kirjo on laajaa, se pistää minut myös pohtimaan, onko jokin ryhmä, jolla ei ole edustajaa. Haa, tietenkin, hyvät räppärit! Tämä lienee kuitenkin mahdottomuus, mutta mitä muuta Suomen radioaalloilla voitaisiin päästä kuuntelemaan?

Sossupummiräppäri Kelastinen
Miltä kuulostaisi Kelastinen, velkarästien ja sosiaaliturvan muodostamassa viidakossa liikkuva kaupunkiniilo? Kelasta, sossusta ja kaikista muista niiden yhteyksiin ja alle ja päälle kuuluvista virastoista saisi varmasti roppakaupalla (k)räppiä kasaan. Yhä useampi suomalaisnuori valitsee kotiin makaamaan jäämisen, joten Kelastinen voisi toimia monelle samaistuttavana roolimallina.

Tunnetuimpia hittejä muun muassa Alas ja ojennukseen sekä Pomo haukkuu.

Katse alas ja kädet ojennukseen
Mä saan Kelan luukulta rahaa
Katse alas ja kädet ojennukseen
Antaa mennä, kestän kyllä
Kela kyl mut rahottaa

En jaksa duuniini enää
Voisko saada potkut jo tänään
Pomo haukkuu ja taas kerran pyytää mua jäämään
En tee töitä enää
Kelalle jo tänään
Tuet paukkuu
Jeepäjeejeejee

Seksuaalivähemmistöräppärit
Suomessa ei ole vielä yhtään ainakaan avoimesti miehiin päin olevaa miesräppäriä. Eikä sillä, ei ole naisiinkaan päin olevaa naista, naisethan ovat muutenkin aika marginaalinen ryhmä. Voi olla, että menee aikaa, ennen kuin Suomen radioaalloilla suosituimpien joukossa sylkee kaksimielisesti Pepuksi tai vaikkapa Poskeksi nimetty hoppari, joka räppää rakastamistaan kengistä, huolitellusta ulkonäöstään ja merkkivaatteista.

Koska gay-miehet ovat tunnetusti enemmän ohi meneviä pintaliitoja kuin pitkäaikaisia ja vakavia ilmiöitä, todennäköisesti homoräppärit olisivat yhden hitin ihmeitä, kuten Miksu Gaybriel hitillään Älä puhu heteroudesta (Hee-e-ei, älä puhu heteroudesta / Hee-e-ei, mä en kokeile sitä enää uudestaa) tai Pikku Gay kappaleellaan Me ollaan gay-yhteisö:

Me ollaan gay-yhteisö, me ollaan vähemmistö
Pyllyt repee, kokemus karttuu, toisiaan pannaan ja HI-virus tarttuu

Seksuaalivähemmistössäkin osataan joka tapauksessa olla vakavia. Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja yhteiskunnallista asemaa pohtiva Gayface voisi olla hyvä esimerkki hitillään Helsinki - San Francisco.

Kun tasa-arvoista avioliittolakia Helsingissä luodaan
Homoseksuaalisuutta normaaliksi tuodaan
Hura huh hah hei
Irtopisteitä Amnestylta saadaan
Sillä niin me tehdään Helsingistä San Franciscoa

Halpojen nettikauppojen räppäri
Monesti suomalaiseen hip hop -kulttuuriin kuuluu elämäntyylillään leveily: on naisia, on autoja, on kultaketjuja ja niin edelleen. Myös lätäkön puolella homma on sama, myös useimmiten katujen kovilla kasvateilla. Siten esimerkiksi Paypalin ja nettitilaamisen auvosta selittävä eBay-räppäri Cheap voisi olla tervetullut ilmiö hiteillään Kuka muu muka, Muovitimantit on ikuisia ja Maniassa.

Kuka muu muka, kuka muu mukaa
CH EE AP
Jos sä et mun tyylii tajuu
Se meinaa et sulla on tyylitajuu

Mä oon maniassa, pannaan tilaa!
Ebayhin rahaa sataa
Mä tilaan Kiinast kamaa vaa-a-aan
(Tänään mun palkka katoo Paypalilla)
Mä tulin törsää tänään, mä meinaan tilaa tänään
Jee-ee
(Tänään mun palkka katoo Paypalilla)

Saatan tilaa Miamista, marit Damista
Panemas barbaroit joita katsot Amazonista
Suotta mulkata, tää on vaan mun tyyli
Vaikkei kamat kestä onneks ei ollut kallista
Tää ei tuu katoo täältä koskaan
Muovitimantit on ikuisiaa-aa
Ja mä lupaan pysyy halpana ja aina kuluttaa koska
Woo-oo-oo
Muovihelmet on ikuisiaa-aa

Isämmaan puallustaja Valkoinen Arjaani
Suomihan hukkuu mustiin miehiin! Tilannetta korjaamaan tulisi aito arjalainen Valkoinen Arjaani, jonka taustat olisivat Perussuomalaisissa nuorissa ja Pihtiputaan TE-toimistolla. Sinisilmäinen (ja jos päätä ei olisi ajeltu kaljuksi, myös vaaleahiuksinen) Valkoinen Arjaani ottaisi kantaa maahanmuuttoon ja kokemaansa puhtaaseen suomalaisuuteen. Still Alive Nazi olisi kehonrakennuksesta pitävän ja värien sotkemista vihaavan, musta-valkoisen maailmankatsomuksen omaavan, mutta muutoin valkoisen miehen suurin hitti. 

Still alive nazi
Kuka sano et mustat saa Suomest duunii?
Älä usko niit se on pelkkä satu
Valkonen Arjaani, äijä ei oo neekeri
Vaan Stadin ainoo whaitti
Sä halusit saada työläisii ilman palkka, naahhh jäbä
Sun pitää olla aivan vitun ahne yrittäjä, still alive jäbä

Poliisiräppäri Sami Supotage
Koska Fobba on muuttunut vakavasti otettavasta nettipoliisista meemiksi jo aika päiviä sitten, Suomen poliisi lanseeraa kyttäräppäri Sami Supotagen, joka esitellään poliisien erinomaisuutta esittelevissä musiikkivideoissaan lukuisissa kohtauksissa James Bond -tyyliin. Räiskintää, takaa-ajoja, murrettavia koodeja... Todellisuudessa Sami Supotage on poliisille työpalvelukseen tullut pienimunainen sivari eikä mitenkään tekemisissä Suojelupoliisin, tuttavallisemmin Supon, kanssa, mutta sitähän ei tarvitse yleisölle kertoa. Näyttävillä propagandakohtauksilla poliisilaitoksen mainetta kohennetaan ja mahdollisesti ihmisiltä alkaa löytyä ymmärrystä kovemmillekin otteille valtionlaitosten suunnalta. Tunnetuin hitti hieman kaksimielinen (?) Pamput hytkyy.

Vaikka rikollisten rankaisu on vetelää
Niin et oo syytön varmaan sä itsekään
Mut aina kun sä puhut pahaa kytistää
Se saa mun pampun hytkymään
Se saa mun pampun hytkymään
Hy-hy-hytkymään

Luontosaarnaajaräppäri
Ympäristöasiat eivät ole toistaiseksi lyöneet läpi suomalaisissa teksteissä, eikä edes rohkeista kannanotoistaan tunnettu Eila-mummokaan ole puuttunut ilmastonmuutoskysymyksiin. Tarvittaisiin joku rento, lunkisti, sopivan saarnaavasti ihmisen suhteesta ympäristöön saarnaava Kukka Poika, jonka tuotantoon kuuluisivat Kylmästä lämpimään (ilmastonmuutos on täällä!), Älä osta nyt ja Jäsen kokoomukses.

Mä tulin kylmästä lämpimään
Ilmastonmuutosta estämään
Ja vaikka onkin kuumaa siellä
Ei oo liian myöhästä vielä

Pystymetsää ja laakeeta peltoo
Niit olemassa kohta enää ei oo
Kaivinkoneet kaivaa kauppakeskusta niityllä
Oot turhamainen ja ahne paska
Aina luontoa turhuuksiin tuhlaamassa
Jätä ostokset kauppaan, luonto kiittää kyllä

Kun me tavattiin mielenosoitukses
Enpä olis sitä arvannut
Että sä oot jäsen kokoomukses
Ja vihreenä mä lemppasin sut

--------------------------------------------------------------------------

- Kiitoksia ideoita erityisesti Gayfaceen ja Valkoiseen Arjaaniin antaneille henkilöille! ^^
- Valitettavasti kissoista ja eläinrakkaudesta räppäävä Sini Ahotage jäi pois tästä tekstistä. Ehkä Sini saa vielä joskus mahdollisuuden. Ehkä myös transsukupuolinen räppäri olisi paikallaan, mutta mikä hänen taiteilijanimensä olisi?
- Anna toki palautetta tästä tekstistä. Mikäli mieleesi tulee sopivia räppäreitä, heitä toki kommentteihin.
- Koska tämä on tylsä blogi, jossa on liian vähän kuvia, laitoin koristeeksi meemikuvia rakkaista rap-tähdistämme.

Kuolettava luoti

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

- Kuolettava luoti oli yhdeksännellä luokalla kuvaamataidon päättötyöni. Se valmistui toukokuussa 2010.
- Sarjakuva oli tarkoitus tykittää nettiin jo aiemmin, mutta erinäisistä syistä homma lykkääntyi aina. 2011 loppuvuodesta sarjakuva oli skannattu ja kammottava käsialani korjailtu lukemiskelpoiseksi, mutta silloinen koneemme kaatui vieden tämän version mukanaan. Seuraava versio jäi joksikin aikaa kadoksiin toisen koneemme käyttöliittymän vaihtuessa. Ennen tätä blogia minulla ei ollut sopivaa julkaisualustaa koko helahoidolle, enkä tiedä onko tämäkään paras paikka tälle. Vaikeuksien kautta voittoon: nyt se on netin maailmassa.
- Kuolettava luoti oli muutaman viikon koulun seinällä vitriinin takana. Kirosanat ja Super Marion seksikohtaus herättivät jonkin verran paheksuntaa, ja ennen esillepanoa kävin keskustelemassa vararehtorin ja kuvaamataidon opettajani kanssa, uskaltaako tätä laittaa näkyville.
- Mikki Hiiri on minusta aina ollut maailman ärsyttävin sarjakuvahahmo. Rasittava kusipää.
- Sarjakuvan ideana on parodisoida erityisesti Agatha Christie -dekkareita.
- Viisi vuotta julkaisunsa jälkeen kaikki vitsit eivät ole yhtä ajankohtaisia: esimerkiksi Pieksämäen Ideapark-hanke peruuntui. Osa sisäpiirivitseistä ei aukene kaikille: osa on yläasteaikojen läppää, lisäksi Super Mario -nörteille ja Tuksun näädille on piilotuksia, joita muut eivät tajua.
- Kokonaisuudessaan olen työhön tyytyväinen, vaikka piirrosjäljessä on ajoittain kömpelyyksiä eikä kaikki vitsitkään ainakaan enää tunnu yhtä hauskoilta.
- Kerro toki mitä pidit! ˆˆ

LuQnurkkaus

P.D. James - Children of Men
***-

Luin tämän kirjan jo viime kesänä, mutta se unohtui aiemmasta luQnurkkauksesta. Esitelmöidään kirja siis nyt!

P.D. Jamesin kirja Children of Men sijoittuu synkkään lähitulevaisuuteen, jossa ihmisistä on tullut täysin hedelmättömiä. Vuonna 1995 ovat syntyneet viimeiset ihmiset, joita kutsutaan Omegoiksi. Kriisi on kansainvälinen, mutta kerronta keskittyy pääasiassa Iso-Britanniaan.

Iso-Britannia on muuttunut vuoteen 2021 mennessä radikaalisti: demokratia on rapautunut, vain varakkaimmilla on varaa elää kuolemaan asti. Ihmiskunta vaikuttaa toivonsa menettäneeltä. Naisia ja miehiä testataan tietyin väliajoin, jotta löydettäisiin mahdollisesti hedelmällisiä yksilöitä. Kokonaisuudessaan maa näyttäytyy totalitaarisena ja kylmänä. Päähenkilönä toimii Theo-niminen mies, yliopiston opettaja, joka joutuu tekemisiin The Five Fishes -nimisen aktivistiryhmän kanssa. Ryhmä haluaisi kohennusta maan demokratian tilaan.

Children of Men on siinä mielessä kiinnostava kirja, että sen kirjoittanut P.D. James kirjoittaa yleensä dystooppisen tieteisfiktion sijasta salapoliisiromaaneja. Erityisesti kirjan alku on miellyttävä: lopunajan alkuja kuvataan kiinnostavasti, lähes runollisesti. Tapahtumakuvausta maailman tilasta on paljon, mutta toisaalta sitä voisi olla vielä enemmänkin. Osa yhteiskunnan muutoksista avautuu tarinan aikana.

Loppua kohden kirja tuntuu hieman latistuvan, kun siirrytään kuvailusta itse maailmassa tapahtuvaan toimintaan. Vaikka maailman kuvailu on kiinnostavaa, juonessa on myös omat epäloogisuutensa: yhteiskunta vaikuttaa liian aikaisin rapautuneelta: nuorimmat ihmiset ovat kuitenkin vasta 26-vuotiaita. Samoin massahedelmättömyyttä ei perustella mitenkään, kerrotaan vain, että jostain tieteelle tuntemattomasta syystä lapsia ei enää kyetä saamaan. Tällainen edes näennäisen tieteellisyyden puuttuminen, ilmiön syiden selittäminen, on valitettavan laiskaa muutoin ansioituneelta teokselta.

Mikäli dystopia ja erityisesti ihmiskunnan sukupuuttoa koskevat pohdinnat kiinnostavat, tämä kannattaa lukea. Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Jamesin käyttämä englanti on kohtuullisen helppoa ymmärtää. Oma kirjani on ensipainos ja maksoi eBay-huutokaupasta tilattuna parisenkymppiä, pokkarin saa netistä halvemmallakin. (Annan frendeille toki omaa opustani lainaan)

Johanna Sinisalo - Sankarit

****-
Johanna Sinisalon Sankarit kertoo eeppisen sankaritarinan nyky-Suomen sankareista, eli mistä muistakaan kuin julkkiksista: keskiössä on Rex, Suomen suosituin rock-tähti, älykäs visionääri. Sankarit on modernisoitu versio Kalevalasta: Kalevalaan tehdään jatkuvia viittauksia, mutta useimmiten lukija saa itse huomata yhtäläisyydet alkuperäiseepoksen kanssa.

Sankareiden lukeminen on kutkuttavaa juuri siksi, että Kalevalan tuntevana tietää suurin piirtein, mitä on tulossa, muttei kuitenkaan. Kerronta vaihtelee realistisista hetkistä absurdiudessaan naurettaviin kohtauksiin, ja pitkälti teos näyttäytyy hauskan kepeänä. Kirjalla on mukavasti pituutta, mikä itsestäni on hyvä juttu: monesti Sinisalon kirjoissa harmillista on niiden lyhyys.

Kirja etenee Sinisalon tapaan erilaisista katkelmista koostuvana: pätkiä romaaneista, uutisia, lyriikkaakin, perinteistä kerrontaa... Tosi ja fantasia sekoittuvat jälleen. Olen aina pitänyt tästä tyylistä, eikä se tuota pettymystä tässäkään kirjassa. Suurimmat miinuksensa kirja saa ajoittain tapahtuvasta lukijan aliarvioinnista: välillä vihjataan hieman liiankin suoraan, mihin Kalevalan tapahtumaan jokin kohtaus viittaa. Mahdollisesti lukijalle olisi voinut jättää enemmän tämän osalta oivallettavaa. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja. Kokonaisuudessaan hervoton luettava!

Bruno Schulz - Kanelipuodit

Bruno Schulz oli puolanjuutalainen kirjailija, jonka kirjallisesta tuotannosta on jäänyt jäljelle Kanelipuodit-kokoelma, Kuolinilmoituksen sanatorio -kokoelma, joitain piirroksia, kirjeitä ja esseitä. Schulzin tiettävästi tekemä romaanikäsikirjoitus hävisi toisen maailmansodan aikana, mahdollisesti natsivainojen takia. Schulz itse kuoli 1942 keskitysleirillä.

Kanelipuodit on novellikokoelman ja romaanin välillä tasapainoileva kirja, joka tarjoaa sirpalemaisia otoksia minäkertojan perheestä. Minäkertojaa olennaisemmassa roolissa on kertojan isä Jakub, josta piirtyy kuva mielenterveysongelmaisena, värikkäänäkin persoonana. Monet tarinat keskittyvät isän sairauden kuvailuun ja erilaisiin kommelluksiin. Kertomukset liittyvät löyhästi toisiinsa, mutteivät ne vaikuttaisi olevan ajallisessa järjestyksessä. Tarinoita voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä ne sijoittuvat todelliseen maailmaan, mutta niissä on myös fantasianomaisia piirteitä, jotka ajoittain pääsevät esille.

Schulzin teoksessa on moniulotteisia puolia, mutta omaan makuuni teos tuntui raskaalta ja puisevalta lukukokemukselta. Osa teoksesta avautui itselleni vasta myöhemmän siihen liittyneen pohdiskelun jälkeen. Vaikka oivallukset tuntuivatkin palkitsevilta, kokonaisuudessaan lukukokemuksesta jäi epämiellyttävä maku. Liika symbolisuus ja puhdas outous tekevät kokoelmasta sekavan, eikä asiaa auta Schulzin raskaan runollinen kieli, jossa lintuparvea saatetaan verrata värikkääseen kukkapenkkiin ja niin edespäin. En tiedä, olisinko nauttinut kirjan lukemisesta enemmän, mikäli minulla ei olisi ollut kovaa kiirettä lukea sitä kirjallisuuden pääsykokeita varten. Mahdollisesti kyllä, mahdollisesti ei. Kanelipuodit kuuluu osaksi koko Schulzin koko tuotannon käsittävää Kanelipuodit ja muita kertomuksia -kirjaa, jonka loppuosio jää ainakin toistaiseksi omasta puolestani lukematta.

Leena Krohn - Pereat mundus. Romaani, eräänlainen

***½
Pereat mundus on 36 luvusta koostuva "eräänlainen romaani", joka kertoo erilaisista lopunajoista: ihmiskunnan lopusta, maailmanlopusta, lapsuuden lopusta... Kirja koostuu toisistaan erillisistä tarinoista, jotka sijoittuvat eri aikakausille ja eri paikkoihin. Lähes jokaisessa tarinassa pää- tai sivuosassa on Håkan-niminen henkilö. Osa kirjan kertomuksista kertoo tohtori Keinolemmestä, internetissä neuvojaan jakavasta terapeutista.

Pereat mundusin tarinoista erityisesti mieleeni jäivät ihmismielen siirtoa tietokoneille pohtiva luku Kylmää puuroa. Myös ihmisiä ja eri eläimiä risteyttävästä, sekaisin menneestä tiedemaailmasta ja vähemmistöjen vainosta kertovat luvut jäivät mieleen. Kirja antaa lukijalleen paljon kysymyksiä, mutta vastaukset ovat pitkälti lukijan itsensä päättelykyvyn ja mielikuvituksen varassa. Krohnin pohtivan kysyvä tyyli miellyttää minua, mutta kirjassa on myös ongelmansa. Osa luvuista tuntuu enemmän ideattomalta kirjantäytteeltä kuin ajatuksia ja tunteita herättävältä: esimerkiksi eräässä luvussa mies hakeutuu työhaastatteluun, ja sisään astuessaan hän tajuaa olevansa matkalla kohti turmiota. Enempää ei kerrota, vaan turmion syyt tai turmio itse jäävät lukijan arvailuiksi. Kirjan sekalaisuus on sekä sen haitta että etu: lyhyet tarinat luovat kiinnostavaa kuvaa ihmiskunnan laskevasta auringosta, mutta samalla osa luvuista ei istu kokonaisuuteen yhtä jouhevasti kuin toiset.

Pereat mundus on ajatuksia herättävä ja kiinnostava, joskin myös heikompia hetkiä sisällään pitävä kirja. Suosittelen tieteisfiktiosta kiinnostuneille.

Gilgamesh

Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama ja samalla maailman vanhinta eeposta selittävä teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Gilgamesh on vanhin meidän päiviimme asti säilynyt eepos, jonka varhaisimmat kertomukset juontavat juurensa muinaisten sumerien ajoilta. Teos sai standardimuotonsa noin 3200 vuotta sitten. Kaksitoista taulua käsittävä runoelma kertoo muinaisesta kuningas Gilgameshista ja tämän seikkailuistaan Enkidu-nimisen miehen kanssa. Kummankin asema on jumalallinen – Gilgamesh-niminen kuningas eli aikoinaan oikeastikin, ja nähtävästi hänestä kerrottavat tarinat ovat merkki siitä, että hän oli myös hyvin suosittu.

Kiinnostavan Gilgameshista tekee erityisesti se, että se on kirjoitettu aikana ennen Raamattua. Gilgameshin yhdestoista taulu on herättänyt kohua eniten, sillä se kertoo Utnapishtim-nimisestä miehestä, joka saa tietää jumalien aikovan hukuttaa ihmiskunnan ja rakentaa valtavan laivan pelastaakseen perheensä ja eläinkunnan. Yhteys Vanhan Testamentin kertomukseen Nooan arkista on ilmeinen, ja myös luomiskertomukseen kuin myös kuoleman voittamiseen liittyvää kertomusta runoelmassa esiintyy.

Hämeen-Anttilan suomennos on ihailtavan selkeää nykysuomea. Lukemista voi haitata se, että välillä teoksessa on katkelmia: tämä johtuu siitä, etteivät taulut ole säilyneet täydellisesti. Koin itse tämän maailmankatsomustani avartavaksi kirjaksi, jota suosittelen erityisesti mytologioista, uskonnoista, historiasta ja itämaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Reinhard Barth - Historian suurnaiset

Historian suurnaiset esittelee 26 historian vaikutusvaltaista naista. Artikkelit ovat ajoittain kiinnostavia ja yleissivistäviä, mutta ajoittain faktoissa on epätarkkuuksia (Kleopatraan perehtyneenä huomasin erityisesti Egyptin kuningattareen liittyvissä asioissa täsmennettävää) ja kirja tuntuu popularisoivan naisvaikuttajien elämiä. Monta naista olisi voitu myös jättää kirjasta pois, sillä osan roolit maailmanhistoriassa vaikuttavat enemmän seinäkoristeena olemiselta kuin todelliselta vaikuttamiselta ("kyllä hän tavallaan saattoi ehkä vaikuttaa, sillä hän oli kuninkaan rakastajar..."). Omasta mielestäni toimivampi ratkaisu olisi ollut antaa enemmän tilaa harvemmalle määrälle naisia, eikä kirjoittaa lyhyttä 10-20 sivun tiivistelmää kunkin elämästä. Elisabeth I on tästä hyvä esimerkki: kirja kertoo Englannin legendaarisesta kuningattaresta valitettavan vähän. Ihan mukava ja yleissivistävä, mutta liian historiaa popularisoiva ja potentiaalisuudestaan kauas jäävä kirjanen.

Osmo Hyytiä - Suomi ja Hitlerin Saksa 1933-1939

Jo vuoden päivät (vaiko kauemminkin?) kuolaamani tietokirja löytyi eräästä helsinkiläisdivarista kympillä, joten se tarttui mukaani. Hyytiä tarkastelee Suomen ja kansallissosialistisen Saksan suhteita Hitlerin valtaannoususta toisen maailmansodan alkuun. Kiinnostavia huomioita riittää, ja monilta osin kirjaa lukiessa huomaa yhteneväisyyksiä nykyisen Venäjän ja Hitlerin Saksan välillä: Saksaakin vastaan käytiin jopa lyhyt kauppasota, jonka aikana suomalaiset maataloustuotteet olivat tuontikiellossa.

Suomalaista lehdistöä siteerataan kirjassa ahkerasti, ja on mielenkiintoisen ohella jopa aavistuksen verran järkyttävää, kuinka esimerkiksi Uusi Suomi -lehti (silloin IKL:n linjoja myötäilevä) ymmärtää, ajoittain jopa ylistää Saksan harjoittamaa politiikkaa. Myös monien muiden (oikeistolaisten) lehtien parista löytyy ymmärrystä Saksaa kohtaan. Nyttemin voidaan sanoa, että demokratian puolustaminen ja maltillisuus voittivat: Uuden Suomen kannanotot näyttävät nyt ajattelemattomalta itsepetokselta, kun omaa kansallista ideologiaa on pitänyt ymmärtää kauheimpienkin tekojen valossa. Historiasta kiinnostuneille ehdottoman suositeltava kirja!

Köyhyyttä

Kuinka voimmekaan olla niin köyhiä
kaiken tämän rikkauden keskellä?

Lopussa aina tekopyhyys seisoo

"Sinun ikäisenäsi minä en välittänyt Raamatusta pätkääkään, mutta nyt olen lukenut sen kolme kertaa."

Kävin vierailulla lähisukulaiseni luona. Tavan kahvittelun ohella visiittiin kuului luento Raamatusta, Ikuisia kertomuksia -kirjasarjasta ja tietysti AA-kerhosta, jossa sukulaiseni on toiminut aktiivisesti. Hän ei pelaa enää edes korttia, ettei se aiheuttaisi riippuvaisuutta. Ehkä puheen oli tarkoitus toimia ennalta ehkäisevänä varoituksena huonojen tapojen aloittamisesta tai sitten kehotuksesta luopua jo aloitetuista synneistä. Kun miettii sukulaiseni historiaa, eli väkivaltaa, alkoholismia, peliriippuvuutta ja muutoin häikäilemätöntä elämäntyyliä, voinen sanoa neuvojen tulleen asiantuntijalta.

Ymmärrän ihmisen halun auttaa oman kunnostautumisensa myötä toisia, mutta inhoan siihen liittyvää tekopyhyyttä. Kun rappioalkoholisti raitistuu, hänen lisäkseen yhden yhtä tippaa ei saisi ottaa kukaan muukaan – niin viihteellä kuin ruoan yhteydessä. Kun itse lakkaa pitämästä hauskaa, muidenkin täytyy seurata perässä. Kun itse aloittaa kunniallisen elämän, kenelläkään ei ole enää oikeutta elää säädyttömästi. Siltä minusta ainakin usein tuntuu – olipa kyse suhteesta alkoholiin, tupakointiin, päihteisiin, vapaaseen seksiin, uhkapelaamiseen, uskontoon, yksityisautoiluun, pikaruokaan tai oikeastaan mihin tahansa. Kun itse tekee jotain väärin, virheitä ja kyseenalaisia vahinkoja pitää ymmärtää ja osata antaa anteeksi, mutta toisten elämälle on helppo heristellä toruvasti etusormea.

Joskus minusta tuntuu, että pahimmat saatanat kääntyvät uskoon ja turmeltuneimmista juopoista tulee terveysintoisia absolutisteja. Kylien säädyttömimmät jakorasiat hankkivat lapsia, menevät naimisiin ja alkavat elää idyllistä perhe-elämää. Ehkä elämän tarkoitus on kasvaa ihmiseksi, jota joskus nuorempana olisi vihannut.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku lopettaa viinan käytön, löytää pysyvän parisuhteen tai tulee uskoon. Minua ei vain kiinnosta kuulla "hauskaa voi olla ilman ilolientäkin" -tyylisiä valheita tai "sinun pitäisi aikuistua" -opetuksia – etenkään, jos saarnaaja ei ole ollut sen kunnollisempi kuin minäkään.

Toisinaan biletän kuplivien taikajuomien kanssa liikaa. Elän elämääni olettaen, ettei Jumalaa ole. Työnnän sukupuolielimeni mihin reikään sattuu. En syö terveellisesti. Ehkä joskus huomaan muuttuneeni, ehkä joskus huomaan nauttivan terveellisen iltapalan pelkän punaviinilasillisen kanssa pitkäaikaisen kumppanini kanssa.

Jos tällainen tylsistyminen – jota jotkut myös aikuistumiseksi kutsuvat – pääsee tapahtumaan, lupaan kuitenkin jokaiselle: en aio koskaan toimia näissä asioissa kenenkään moraalinvartijana.

Kevätlukukauden satoa

Kuluneen kevään aikana alastonmallitunteja oli yllättävän vähän: tulin pyörineeksi Muotoiluakatemialla vain helmikuussa muutaman viikon ajan.

Poseerasin plastisen muotoilun ryhmälle, jonka kanssa kokeilimme ensi kertaa saven sijasta plastoliinia. Plastoliini on aine, jota ammattilaiset muotoilijat käyttävät – muun muassa patsaat tehdään usein niin, että plastoliinipatsaasta valmistetaan muotti, johon lopullinen, esimerkiksi pronssiseoksesta tehty patsas valetaan. Aine on reilusti savea kalliimpaa, mutta se ei kuivu ja on käytettävissä/muotoiltavissa uudelleen. Valitettavasti en muistanut ottaa yhdestäkään plastoliini-Ekistä kuvaa.

Poseerasin muutaman kerran vaatetusalan ryhmälle. Vain kahdella kerralla tein työni alasti, muille kerroille suunnittelimme jotain erikoisempaa: opettaja toivoi jotain oppilaita haastavaa, mahdollisesti myös provosoivaa pukeutumista. Jotain sellaista, millaista oppilaat eivät olisi ennen piirtäneet.

Sinin työ.

Yhdellä kerralla pukeuduin oman tyylini mukaisesti: New Rockin maiharit, kaulaliinaa, revityt farkut, niittirannekkeita, nahkahansikkaat ja niin edelleen. Normaalisti en raiskaa tyyliäni liioilla yksityiskohdilla, sillä liian suuri määrä detaljeja vain tukahduttaa toisiaan, mutta tässä tietysti tarkoitus ei ollut olla tyylikäs, vaan tarjota oppilaille haasteita.

Tuksu-selfie.

Toisella kerralla vietin kaksi tuntia Tuksuna. Kaivoin kahden vuoden takaiset penkkarikamppeet esiin, meikkasin ennen töihin lähtöä ihoni oranssilla luomivärillä, huulet pinkillä ja luomet överisti hopealla. Harmikseni huomasin töissä unohtaneeni Tuksu-tekoripseni kotiin, tarkoitus oli laittaa ne vasta paikan päällä. Ehkei tyyli aivan täysin onnistunut siis ollut, mutta ehkä viekoittelevalla asennolla ja töihin lisätyllä Johanna Tukiaisen "hengellä" saavutettiin edes jotain olennaista.

Lauran seksiä pursuava työ.

"Käykäähän katsoo, Tuksu on tullut meille malliksi!"
"Siis mitä onks Johanna Tukiainen meillä mallina??!?!"
"Noo... tavallaan."
"Ai siis hetkinen... se ootkin vain sä?"

Kuva maaliskuulta 2014: näissä kamoissa poseerasin.

Tuksu-posen jälkeen pesin tauolla meikit pois ja vaihdoin moottoripyöräkamppeisiini: saappaat, kevlar-farkut, tekstiilinen ajotakki, hanskat ja kypärä. Tämä asukokonaisuus tarjosi varmaankin eniten oppilaille haastetta, sillä useimmiten moottoripyöräasut pursuavat erilaisia yksityiskohtia: eräs oppilas keskittyi pelkkien Alpinestarsin bootsien piirtämiseen, ja se sai minut itsenikin vasta tajuamaan, kuinka paljon yksissä mustavalkoisissa kengissä voikaan olla yksityiskohtia. Moottoripyöräkamppeissa oppilaat pääsivät samalla piirtämään kerralla runsaasti eri materiaalia: saappaissa on nahka- ja muoviosia, ajohousut ovat kevlarilla vahvistettua farkkukangasta, takki tekstiiliä, hanskat nahkaa, ja kypärä muovista ja komposiitista. Valitettavasti monet ehtivät lopettaa töidensä kanssa kesken viimeisen poseeraukseni, joten näistäkään ei tullut otettua kuvaa.

Aika aikaansa kutakin: tämän kevätkauden myötä taidemallin duunit on taputeltu kasaan mahdollisesti lopullisesti. Mikäli pääsen opiskelemaan Helsinkiin, en todennäköisesti jatka tätä toimea, sillä pääkaupunkiseudun alueella mallien palkat ovat aika surkeat – innokkaita itsensäpaljastajia on tarjokkaiksi asti. Toisaalta, olen aiemminkin sanonut, etten mahdollisesti jatka, ja tässä sitä ollaan, joten aika näyttää: ehkä tänne vielä joskus tulee jotain tähänkin toimenkuvaan liittyvää kamaa.

Pekka kirjoitti ihan hyvät arvosanat, muttei se kiinnosta ketään

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, jolloin ylioppilaskirjoitusten tulokset julkaistaan sensaatiomaisesti: laudaturennätykset paljastetaan, tänä vuonna rikottiin eniten kirjoitettujen aineidenkin ennätys 16 kokeella. Media pursuaa haastatteluja superlahjakkaista nuorista, joista osa kertoo ponnisteluistaan ja menestyksen eteen tehdyistä uhrauksista, osa toteaa, ettei puolisenkymmentä ällää nyt ollut saavutus eikä mikään.

Ylioppilaskirjoituksissa kiinnostavaa on se, ettei Suomessa ole mitään muuta asiaa, josta puhutaan yhtä paljon, mutta jolla ei ole lähes minkäänasteista käytännön merkitystä. Pelkkien ylioppilasarvosanojen perusteella yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin sisään pääsevät kuuluvat marginaaliseen vähemmistöön, saatikka sitten ne, joille opiskelupaikkoja erikseen tarjotaan. Suurin osa korkeakouluihin pyrkivistä ylioppilaista saa istua suosiolla pääsykokeissa, joiden lisäksi kirjoitusten arvosanat saattavat tuoda hakupisteisiin lisäarvoa.

Tuntuu, että vuosi vuodelta laudaturennätykset kasvavat – tänä vuonna parhaat kirjoittajat olivat keskimääräistä nuorempiakin. Valitettavan harvoin mediaa jaksaa kiinnostaa keskivertokirjoittajat: ne, jotka saivat hyvät, ihan hyvät tai juuri ja juuri läpi päässeen paperit. Kun Pekka kirjoittaa C:n ja M:n arvosanat, ne eivät kiinnosta ketään. Tämä on harmillista.

Itselleni lukioajoilta jäivät mieleen menestyjien lisäksi myös ne, joille tavoitteiden saavuttaminen ei ollut helppoa: muutama tyttö, joiden koko tutkinto meinasi jäädä kiinni yhdestä englannin kielen ylioppilaskokeen arvosanasta, poika, joka joutui käymään saman kurssin kolmesti, muutamia ihmisiä, joiden ruotsin tai matikan hylätyt meinasivat estää lukiotodistuksen saannin. Lopulta lähes jokainen sai tutkinnon ja valkolakin päähänsä, osa ajallaan kolmessa vuodessa, osa myöhemmin. Osa sai vuodattaa vaikeuksien voittamisen eteen hikeä ja kyyneleitä. Lisäksi oli niitäkin, jotka eivät onnistuneet – osa luovutti jopa viime metreillä. Myös oppimisen ongelmien kanssa kamppailleet ylioppilaat ansaitsisivat hatunnoston. Millaisia paineita kymmenen laudaturin kirjoittamista helpoksi kuvaileminen luo kaikille heille? Onko oikein kertoa vain vahvimmista voittajista ja unohtaa vaikeuksien kautta voittoon selvinneiden tarinat?

Nuorten itsetunnosta puhutaan huolestuneeseen sävyyn paljon. Huolen aiheena on erityisesti mahdottoman täydellisen ulkonäön pursuaminen esiin kaikkialla: mainoksien kauniit ja komeat mallit, viihdemaailman vetovoimaiset tähdet, uutisstudioiden mattapintaisiksi meikatut kasvot, pornon yltiötäydelliset kropat, nettiyhteisöiden suosituimmat ja virheettömät nuoret... Läheskään kaikilla ei ole vastaavaan virheettömyyteen jo pelkän perimän takia mahdollisuuksia. Nuorille syötetään jatkuvasti epärealistista kuvaa siitä, millaiset kasvojen tai vartalon kuuluisi olla. Miksi vain virheettömän ulkonäön ihannointia paheksutaan, kun nuorille esitetään samalla vain huippuälykkäiden voittajien saavutuksia, joihin samoin läheskään kaikilla ei ole jo pelkän geeniperimän tai ympäristön suomien kehittymismahdollisuuksien myötä mahdollisuuksia?

Toukokuun ihQutusbiisi

Elämä ilman ihQutusta ei olisi elämisen arvoista.
Olen oppinut, että monet ihmiset luulevat tietävänsä, mikä on hyvää musiikkia. Todellisuudessa he tietävät siitä vähän. Ehkä etuni on, että tiedän, ettei musiikkimakuni ole hyvä. Mitä edes on hyvä musiikki? 

https://vimeo.com/126036394
(Kappaletta ei ole julkaistu virallisesti, joten se poistetaan jatkuvasti Youtubesta. Siksi Vimeo-linkitys)

Toukokuun ihQuinta on Giorgio Moroderin ja Britney Spearsin yhteistuotos Tom's Diner, joka on uudistettu tanssijytkeversio samannimisestä kasarihitistä. Britney Spearsin hennon käheä ääni yhdistyy Moroderin pulputtaviin taustoihin saumattomasti, ja du-du-du -hyräilyn aikana kappale saavuttaa huippunsa.

Italialaistaustainen Moroder oli ensimmäisten joukossa ottamassa käyttöön syntikkaa tuotantoonsa 70-luvulla. Hän tuotti joukon 70- ja 80-luvun suuria hittejä, muun muassa Donna Summerin I Feel Love. Hänen pulputtava soundinsa, robottiäänet ja vahva jytke loivat pohjan musiikkigenrelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä EDM, elektroninen tanssimusiikki. Moroderin musiikille tyypillistä on sen ajattomuus – esimerkiksi 70-luvun lopulla tehty kappale "Chase" kuulostaa vieläkin modernilta.

Moroderin suosio alkoi laskea 80-luvulla, jonka jälkeen hänen uransa hiipui. Vuonna 2013 hän kertomansa mukaan oli elänyt tavallista eläkeläisen elämää ristisanoja ratkoen, kun Daft Punkin hitti "Get Lucky" ja albumi "Random Acces Memories" muuttivat kaiken. Moroder oli mukana albumin teossa, ja bändi omisti ihailemalleen dj:lle kokonaisen biisin, "Giorgio by Moroder". Maailman kiinnostus heräsi jälleen, keikkatarjouksia alkoi pursuta, ja 2014 Moroder oli Pharrel Williamsin ja Daft Punkin ohella ottamassa vastaan Grammya vuoden parhaasta albumista.

Kesäkuussa 75-vuotias tanssimusiikkiveteraani julkaisee ensimmäisen albuminsa kolmeenkymmeneen vuoteen. Levy pitää sisällään muun muassa Kylie Minoguen, Britney Spearsin, Charli XCX:n ja Sian kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä. Osa kappaleista on jo Spotifyssa, "Tom's Diner" valitettavasti ei.

Kokonaisuudessaan vuosien ajan seuraamani ja arvostamani musiikkineron uutta kukkaanpuhkeamista, musiikillista renesanssia, on ollut ilo seurata viimeisen parin vuoden aikana. Eikä menestys näytä päättyvän tähän, nimittäin Moroderin tiedetään työskentelevän tällä hetkellä Lady Gagan ja Lana Del Reyn kanssa – mahdollisesti hänen kädenjälkensä saatttaa näkyä laulajattarien tulevilla studioalbumeilla.

Giorgio Moroder on 75-vuotiaana vanhin henkilö, jonka kappale on päätynyt kuukauden ihQutukseksi, syrjäyttäen aiemman ennätyksen haltijan Frederikin, joka oli 68-vuotias kesäkuussa 2013, jolloin "Missä on jatkot?" oli kuukauden ihQutus. Britney Spears on ollut aiemmin ihQ elokuussa 2011 ("I Wanna Go") ja maaliskuussa 2008 ("Piece of Me").

Vaasan-reissu, vappu ja Tarsko

Vappu tuli vietettyä Vaasassa. Viime aikoina on tullut reissailtua ennätystahtia: syksyllä pistäydyin ensi kertaa vuosiin Tampereella, helmikuussa kävin Helsingissä, sitten Lapissa ja vielä Joensuussa. Usein olen niin kiinni elämässäni Kuopion suunnalla, ettei matkaa tule taitettua ainakaan liiaksi asti. Pystymetsää ja laakeeta peltoo, se on Pohojanmaa!

Matka till Wasa oli ollut suunnitelmissa jo reilu vuosi sitten, kun kaverini Emmi Soft Embo muutti kaupunkiin opiskelemaan kosmetologiksi. Vappu valikoitui vierailuajankohdaksi, sillä silloin Emmin kosmetologiluokka (joka oli kuullut jo entuudestaan Emmin kertomia, legendaarisia seikkailuja meitsistä) oli aikeissa kokoontua yhteen viihtymään, nauttimaan pöydän antimista ja tietysti pelaamaan Tarskoa – erästä parhaimmista pelaamistani juomapeleistä.

Vappubileet olivat naamiaiset, joten jostain piti äkkiseltään repiä jonkinasteinen asu. Olen useimmiten ollut naamiaisissa jonkinlainen kömpelö drag (vappuna 2010 venäläinen huora, 2012 halloweenina Cruella de Vil, penkkareissa Johanna Tukiainen jne), joten päätin tällä kertaa olla joku miehekkäämpi hahmo. Sitten välähti: voisin olla Jeesus!

Aikoinaan eräs työkaverini sanoi, että pitkät, kapeat kasvoni muistuttavat Jeesusta – oletettavasti hän tarkoitti länsimaalaisen kirkkotaiteen käsitystä Jeesusta, sillä mitä todennäköisimmin Jeesus Nasaretilainen ei ollut aivan samanlainen kuin ikoneissa kuvataan. Joka tapauksessa, toisinaan olen myös puheissani verrannut itseäni itseironisesti Jeesukseen. "Hei Paavo, muistatko kun roikuin syntiesi vuoksi Golgatan aavikolla ristillä? Voisitko lainata mulle rahaa?" Tässähän oli siis passeli idea.

Kasvatin parransänkeä muutaman päivän ajan ennen vappurientoja. Sänkeni on sangen tumma leuan alueelta, mutta poskien ja viiksien alueiden vaalea naamakarvoitus piti tehostaa ruskealla luomivärillä.

Hiukset saatiin ruskeiksi suihkutettavalla hiuspuuterilla. Varsinaisesti ainetta olisi tarkoitus suihkuttaa tyveen hiuksia kohottamaan, samalla kun se värjäisi tyven tummaksi Sini Sabotage -tyylisesti. Hyvin se toimi koko päähänkin: sitä myös riitti Emmin Kyösti Pöysti -lettiin! Noin kolmen pesun jälkeen tukkakin oli jo palannut omaksi, vaaleaksi itsekseen. Purkin ostin noin 13 euron hintaan Hairlekiinista.


Vaatteina käytin valkoista lakanaa (kaksi euroa kirpparilta) ja kultaista viittaa (vitosella Adam & Eva -kirpparilta). Lopuksi meikkasin "naulanarvet" luomivärillä molemmille puolille käsiä ja jalkoihin. Sädekehät olivat valitettavasti joka paikassa loppuunmyytyjä, lookin kasaaminen alkoi liian lähellä vappua.

Kullekin hahmolle oli tehty (minä tein juhlia valmistellessa<33) omat mukit, joissa oli hahmon kuva tai jotain hahmoon liittyvää. Mukeissa myös luki esitettävä asia, ei kutsuvierasta. Join itse alkuillasta J.P. Chenetin ruusunmakuista kuohuviiniä, joka on juuri rysähtänyt Alkon valikoimiin. Viime vappunakin tuli itse asiassa siemailtua entisen anoppini kanssa saman valmistajan Ice Edition -kuoharia. Molemmat ovat nauttimisen arvoisia, J.P. Chenet on laatumerkki.

Sinällään mielenkiintoista Jeesus-hahmoksi pukeutumisessa oli mahdollinen ihmisten suhtautuminen. En hirveästi välitä toisten mielipiteistä, mutta tiesin, että joku voi myös kahden merkittävän uskonnon keskeisen henkilön esittämisestä loukkaantua. Omat ystäväni tuntevat minut, mutta joku tuntematon voisi hertsata. Yllättävää kyllä, niin ei käynyt niin bileissä kuin netin maailmassakaan. Amerikkalaisten suhtautuminen uskontoon on siitä kiintoisa, että Jeesus-kuvalle Instagramissa on ropissut tykkäyksiä erilaisilta uskonnollisilta jenkkikäyttäjiltä. Jossain muualla loukkaannutaan, lätäkön toisella puolella uskonto on viihteellistetty naamiaispukunakin huippu juttu.



Pukuakin tärkeämpää oli itse Tarsko, legendaarinen juomapeli, jonka kosmetologiporukka oli kehitellyt! Voitteko kuvitella, #tyhmätkosmetologit olivat suunnitelleet pelin ihan itse! Tarsko tulee erään kosmetologiporukan paikallismurteesta, jossa "tarsko" tarkoittaa kysyvästi tarvitsemista – esimerkiksi "tarsko [viinaa]?".

Eräs tehtävä: ota itsestäsi selfie koko bileporukan kanssa pitäen kädessäsi leopardikuvioista, paperista "juomapulloa". Kuva on sumuinen, mutta sitä oli pelikin. Taustalla Peter Pan, Lumikki, Dokahontas, Minni Hiiri, kasarijumppaohjaaja, Supernainen, Batgirl, cheerleader (miksei cheerleader-sanalle ole vieläkään muuten suomennosta??) ja Kyösti Pöysti Pasilan poliisista. Punahilkka ja koulutuspäällikkö Terska eivät näköjään valitettavasti mahtuneet kuvaan.

Tarskoa pelataan heittämällä noppaa ja liikuttamalla pelinappulaa ruuduissa. Suunnalla ei ole väliä, tarkoitushan on vain tulla känniin. Omaksi pelinappulaksi valitsin rahaa 30 sentin arvosta, koska Juudas kavalsi Jeesuksen 30 hopearahasta. Monilta osin Tarskon tehtävänannot muistuttavat tunnettua Hitler-peliä, jota pelataan korteilla: mukana on riimitehtävä, tarina, vesiputous, ota (tietty määrä kulauksia), anna (tietty määrä kulauksia), huora jne. Lisäksi keskellä on shottiruletti. Mukana oli myös erilaisia spesiaalimpia tehtäviä. Ehken paljasta kaikkea, täytyyhän peli kokea itse.

Koko kööri. Kuvassa näkyvät miehet ovat porukan ainoat ei-kosmetologit. (jos joku ei halua tätä kuvaa tänne niin valittakaa mulle niin suttaan kasvot tms :D)

Peli toimi hyvin, ja loppuillasta on hieman sumuisat muistikuvat. Loistava kokemus!...

...jota ei koskaan tule uudestaan. Valitettavasti Tarskon päälle kaatoi illan aikana niin monta shottia, että laminoitu kartonki taipui mutkalle. Siten Tarsko joutui roskiin. Ehkä se saa jatko-osan, tai ehkä maailma jatkaa ilman tätä nerokasta ja hauskaa juomapeliä. Aika näyttää. RIP Tarsko – onneksi sain kokea sinut viidennellä ja viimeisellä kerralla, kun Sinua pelasimme.

Kuusi tarinaa suomalaisten suhteesta luontoon

"Olen aina rakastanut luontoa, jo lapsesta asti. Nautin kesäilloista, jotka voin viettää omakotitaloni kuistilla ja katsella kaunista puutarhaani. Olen tehnyt sen eteen paljon töitä, mutta se on kannattanut. Lähimetsän alaskaatamisen jälkeen lisääntyneen tuulenvireen myötä pihallamme ei ole enää hyttysen hyttystä. Tarkan lannoittamisen myötä pionini kasvavat puolitoistametrisiksi, ja round-upilla rikkakasvit saa häviämään. Myös hyönteismyrkkyjä on pitänyt käyttää, mutta eipähän ole enää yhden yhtä hämähäkkiä tai muurahaista iskemässä jalkaani kiinni! Ainoa minua harmittava asia on perhosten katoaminen. Nehän ovat niin nättejä, minne ne ovat hävinneet? Joka tapauksessa, upeat, jalostetut perennani kukkivat silmää hivelevästi takapihallani ja minä voin nauttia kuistilla punaviinimarjamehusta ja DDT:n tasoisilla myrkyillä suojellusta, oman kasvimaan perunasta."

"Pitkästä aikaa pääsin mökille. Se sijaitsee metsän reunassa, järven rannassa, niittykin on vierellä. Lokit kirkuivat, aallot löivät rantakivikkoon, metsän puut humisivat hymnejään laulaen tuulessa. Niin hiljaista, että pystyin kuulemaan viimein omat ajatukseni. Siksi oli pakko saman tien ajaa kakskytä kilsaa kyläkauppaan ja ostaa koppa keppanaa, että ne saisi vaimenemaan. Helvetin helvetti!"

"Vaikka osa luulee, ettei me nykynuoret muka tykättäis luonnosta tai ollaan niin kaupunkilaisii, niin se ei pidä yhtään paikkaansa! Joskus otetaan Aatun kaa mopot ja lähdetään ajelee naapurin pellolle, läheiselle suolle tai luontopolulle ja vietetään aikaa kelistä sekä vuodenajasta riippumatta luonnon helmassa. Toisinaan ollaan lainattu kans iskän mönkijää, jos se on ollut jossain muualla työmatkalla. Kyl luonnos viihtyy, kun vaan keksii siellä tekemistä. Mökillä kyllä on tylsää, jos ei ole mopoa tai mönkijää tai kelkkaa."

"Perhoset ihastuttavat minua, ja olen kerännyt niitä itselleni mukavan kokoelman. Tyynyyn neulalla on tullut lävistettyä muun muassa amiraali, kuin myös vähän harvinaiseksi käynyt ritariperhonenkin! Erityinen ylpeydenaiheeni, joskin hieman salainen sellainen, on apollo, joka on itse asiassa rauhoitettu. Kaiken kaikkiaan minulla on noin 80 perhosta, joista suurimman osan olen haavistanut, neulastanut ja tunnistanut itse."

"Joskus tuntuu nykyajan kaupunkiteinejä katsellessa, että kokonainen sukupolvi on menetetty. Ei osata eikä ymmäretä mitään. Suhde luontoon on mennyttä, etääntynyttä: ei tiedetä, mistä maitopurkki tulee tai miten ruoka tulee pöytään, eikä jakseta oikeastaan edes välittää. Ennen se oli toista, ihmiset metsästi itse ruokansa ja elettiin hyvin ja terveellisesti. Syksyisin tulee usein käytyä kavereiden kanssa sorsastamassa ja hirvimetsällä: joskus pakastin on niin täynnä lihaa, että osa menee pilalle tai pitää antaa ilmaiseksi pois. Varustaudun huolletulla kiväärillä ja yhdellä tai useammalla metsästyskoiralla. Hauska harrastus ja urheilu, josta on myös hyötyä."

"Kävin pitkästä aikaa äitini luona. Hän on niin onnekas, vanha eläkeläinen, joka saa asua kotonaan vanhoilla päivillään luonnon hiljaisuuden keskellä. Lähtö matkaan vähän viivästyi, kun pakattavaa riitti niin paljon. Otin mukaani hyttysmyrkkyä (siellä on niitä aivan saatanasti!), neljä eri vaatekertaa, kameran ja hygieniatarvikkeita. Aluksi ajattelin pärjätä älypuhelimella, mutta otin varmuuden varalta nettitikulla varustetun läppärin mukaan sähköpostien ja Facebookin varalta. Kävin ensimmäisenä päivänä kävelemässä, mutta hyttyset järsivät minua joka paikasta ja inisivät aivan vitusti. Seuraavana päivänä satoi, mutta ajoimme äitini kanssa kuitenkin käymään kirkonkylän ruokakaupassa. Muuta vierailemisen arvoista kauppaa siellä ei ollutkaan. Sateen takia en halunnut nyt metsään, tiheikössä oli muutenkin rasittavaa tarpoa. Kolmantena aamuna pääsin viimein pois ja lähdin aamukahdeksalta ajamaan takaisin kohti sivistystä."

--------------------

Tein pienen, keväisen luontokävelyn. Tarkoituksenani oli bongata erityisesti rakastamiani sammakkoja, niiden kutua ja toki myös muitakin kevään merkkejä. Yleensä se, erityisesti jos pääsee todistamaan sammakoiden häitä, on mieltä ylentävää.

Keväinen ympäristö saa minut ahdistumaan. Kun lumet ovat sulaneet eikä ruoho ole vielä kasvanut, paljas maa on karu näky. Roskaa joka paikassa. Matkani varrella vastaan tuli autonrenkaita, polkupyörä, kasa pizzalaatikoita, rikottua lasia, ketsuppipullo, rakennustarvikkeita, karkkipapereita... Näinkö me ihmiset hukutamme maailman paskaan?

Joskus nykyihmisen suhde luontoon tuntuu vääristyneeltä. Luonto on paikka, josta voi hyötyä sen ollessa tarpeellinen. Samalla se voi toimia myös kaatopaikkana, joutomaana, jonne kaikki turha ja unohdettava voidaan puskea pois silmistä. Se on parhaimmillaan katseltaessa lasin takaa, se miellyttää enemmän muokattuna ja myrkytettynä.

"Jos ihmiset voisivat vangita sateenkaaria, niitä olisi eläintarhoissa." Lassi ja Leevi -sarjakuvastaan tunnettu Bill Watterson summaa äärettömän osuvasti eräässä sarjakuvastripissään ihmisen syvintä olemusta, sen halua hallita kaikkea, sen suhdetta ympäröivään maailmaan. Sellaisia me kai olemme. Se mitä ihmiset pitävät luontona, ei ole todellinen luonto. Villi on villi vain vapaana.