Minusta vanhukset ja vauvat muistuttavat hirvittävän paljon toisiaan.
Vauvat ovat pieniä, ryppyisiä ja punaisia. Ne eivät tule toimeen omillaan. Ne kuolaavat ja kakkaavat vaippoihinsa. Ne eivät oikeastaan eroa lainkaan vanhuksista, jotka samalla tavalla ovat meistä muista riippuvia maatessaan paskaisissa vaipoissaan, ympäröivästä maailmasta ja sen jatkuvasti kiihtyvästä sykkeestä autuaan tietämättöminä. Minusta on iljettävää ajatella näin, mutta iljettävää siitä tekee se, että se on totta.
Ihminen käy läpi elämässään syklisen muodonmuutoksen. Jossain vaiheessa pyöreästä vauvasta kasvaa kulmikas aikuinen, selvä hahmo. Karaktääri. Hiljalleen kulmat alkavat oieta, särmät hioutua. Aikuisesta tulee jälleen taapero, ihmisestä tulee jälleen pyöreä, muovailuvahapallo.
Istun isän sängyn viereisellä muovituolilla. Pidän isää kädestä kiinni.
Männynkävyn hoitokoti on hiljainen. Kevättalvinen iltapäiväaurinko pilkistelee kruunumaisilla säteillään sälekaihtimien välistä, värjäten isän huoneen valkoiset seinät kullankeltaisiksi. Isän sängyn vieressä olevalla yöpöydällä on kuvia minun ja veljeni perheistä. Lapsenlapsien käynnit ovat vähentyneet, mutta ainakin he ovat valokuvien kautta aina isäni seurana. Ikkunalaudalle kuukausi sitten ostamani kiinanruusu on pudottanut nuppunsa ja näyttää kuihtuneen kuoliaaksi. Hoitajat eivät ole muistaneet kastella sitä lupauksistaan huolimatta.
Minkäköhän takia vanhusten hoitokodit nimetään aina luontoaiheisesti? Männynkäpy, Pihlajakoti, Päivänsini, Sinisiipi, Kuusenkerkkä, Tuomilinna, Lehtokoti… Ehkä nimeämisprosessi on keino häivyttää sitä tosiasiaa, että ne ovat lopulta kuitenkin hoitolaitoksia, kliinisiä loppusijoituspaikkoja. Isäni huone on näennäisesti kodikas ja asukkaansa persoonallisuutta ilmentävä asunto, mutta käytännössä huoneen nurkkaan pinotut vaipat ja erillisestä kylpyhuoneesta löyhkäävä siivousaineen haju muistuttavat vierailijaa siitä, että olemme oikeasti laitoksessa. Lattialistat ovat muovia, seinään on kiinnitetty laminoidut toimintaohjeet hätätilanteiden varalta.
Katson iän uurtamia ja ajan pyöreyttämiä kasvoja. Niissä on jäljellä vielä jotain tuttua, jotain menneisyyden muistoissa kirkkaasti erottuvaa särmää, mutta joka kerta hän muistuttaa entistä vähemmän itseään, miestä, jonka minä muistan. Isä on jatkuvasti vähemmän isä. Hän käy muodonmuutosta ukiksi, vanhaksi mieheksi, kasvikseksi, hyvinvointivaltion tilaa kuvaavien huoltosuhdetilastojen miinusmerkkiseksi luvuksi. Tiedän, ettei tämä ole sitä, mitä hän haluaisi.
Isä oli joskus myyttinen sankari, jota mikään tai kukaan ei voittanut. Pienenä tyttönä ajattelin, että isä on kaikista maailman iseistä vahvin. Isä korjasi auton, kun siihen tuli vikaa. Isä antoi tukkapöllyn naapurin pojalle, joka kiusasi minua – eikä minua enää sen jälkeen kiusattu. Isä kävi töissä eikä ollut koskaan sairaana. Isä osti ilotulitusraketteja uudeksi vuodeksi. Isä auttoi minua muuttaessani opiskelemaan ja ajoi tuosta vain kömpelöllä pakettiautolla uuden ja tuntemattoman kaupungin iltapäiväruuhkassa. Isä hoiti asiat. Isä oli kuolematon, mikään ei voinut satuttaa isää.
Isä oli joskus tarusankari. Kreikkalaisten ylipäällikkö, koko Mykenen kuningas, voittoisana taisteluistaan palaava sotilas.
Isä ei olisi koskaan halunnut, että hänen elämänsä eepos päättyisi näin – hoitokodissa ja avuttomana. Isä olisi halunnut aina lähteä saappaat jalassa, kuolla omassa kodissaan. Myyttisestä sankarista tuli vuosien ja vuosikymmenien pyöriessä iäkäs mies ja eläkeläinen. Kenenkään ei pitänyt kyetä voittamaan isää, mutta lopulta hänet nujersi hänen oma elimistönsä, hänen sisäänrakennettu kuolevaisuutensa. Tavaroiden pudottelu paljastui orastavaksi Parkinsonin taudiksi, sähkölieden unohtuminen päälle salakavalasti edenneeksi Alzheimeriksi. Muisti heikkeni, kunto heikkeni, kävely heikkeni. Muutto Männynkäpyyn kutsui isän unohdettua lämmittää uunia talvipakkasilla. Veljeni Otto löysi kohmeisen ja kylmyydestä tärisseen vanhuksen makuuhuoneesta kääriytyneenä kolmen huovan alle. Tuvan lämpötila oli laskenut kahdeksaan asteeseen.
Pidän yhä isää kädestä kiinni, kun hän raottaa silmiään.
Olen odottanut kauhulla hetkeä, jolloin hän ei enää tunnistakaan minua. Hetkeä, jolloin hän ihmettelee, kuka tuo viisikymmentävuotias, uurteinen ja etäisesti hänen pientä tytärtään muistuttava nainen on. Toistaiseksi sitä hetkeä ei ole tullut, vaikka isän puhuessa nykyhetki ja menneisyys sekoittuvatkin usein postmodernistiseksi, järjettömäksi tarinaksi vailla ymmärrettävää alkua tai loppua.
– Elena, hän sanoo ja katsoo minuun.
– Isä.
Meillä ei ole enempää sanoja. Sanoja ei tässä vaiheessa tarvita. Minulla on ajatukseni, isällä ehkä omansa. Annan ajan pyöriä. Seinällä olevan kellon sekuntiviisari tikittää ja kiertää loputtomasti kehäänsä. Isä katsoo minua hetken ja hymyilee vienosti.
Minun oireeni alkoivat lauantaina illasta.
Huomasin selkäni kipeäksi ja kurkkuni käheäksi. Oloni on ollut siitä lähtien epämiellyttävä, mutta olen ilmeisesti saanut taudin lievän version. Olen täysin toimintakuntoinen eikä minua päällisin päin katsomalla uskoisi, että olen sairas.
Mietin tätä pitkään. Uskon, että isä haluaisi tätä, mikäli hän pystyisi yhä ilmaisemaan tahtoaan. Se ei ollut mahdollista enää hetkeen. Jos asiat olisivat isästä kiinni, hän olisi jo testamentannut koko omaisuutensa 19-vuotiaalle ja ilmeisen seksikkäälle lähihoitajaharjoittelijalle. Emme koskaan keskustelleet isän kanssa lähdöstä, sillä pidin häntä kuolemattomana – ehkä hän itsekin piti. Kaikista huonoista vaihtoehdoista tämä on yhä paras.
Pidän isää kädestä kiinni ja annan ajan pyöriä. Puristan kovempaa.
Oveen koputetaan kaksi kertaa. Hoitaja ilmestyy ovelle ja kertoo, että 25 minuuttia on kulunut. Vierailuaikoja on lyhennetty korkeintaan puolen tunnin pituisiksi.
– Sanon vielä heipat isälle ja lähden sitten, vastaan hoitajalle.
Hoitaja sulkee oven. Jään vielä pieneksi hetkeksi isän kanssa kahdestaan. Tässä me olemme, isä ja tytär. Vanhus ja keski-ikäinen nainen. Taruhahmo ja minä.
– Hyvästi isä.
Nousen tuolilta ja kumarrun isän ylle. Painan huuleni hänen huuliaan vasten. Hetken aikaa huulemme koskettavat toisiaan, unohdan itseni ja maailman, annan kuoleman valua minusta isän pyöreälle suulle. Suudelman päättyessä ja huuliemme erotessa lakkaan puristamasta isää kädestä ja irrotan otteeni. Ovensuussa luon viimeisen katseen auringon kultaamassa huoneessa makaavalle miehelle, joka on kasvattanut minut ja rakastanut pyyteettömästi minua puoli vuosisataa. Suljen oven hiljaa ja siirryn Männynkävyn aulaan. Toivotan vaisusti kiitokset hoitohenkilökunnalle.
Aulan televisio lähettää tiedotustilaisuutta, jossa viisi mustiin jakkuihin pukeutunutta naista kertovat poikkeustilan julistamisesta. Pääministeri katsoo jäänsinisillä silmillään suoraan televisiokameraan ja suoraan lävitseni. Pääministeri kertoo ilmeenkään värähtämättä yhteiskunnallisen poikkeustilan rajoituksista. Rajat suljetaan, kokoontumiset kielletään, Uusimaa eristetään. En tiedä miksi, mutta en pidä tuosta naisesta.
”Hallitus on todennut yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa Suomen olevan poikkeusoloissa koronavirustilanteen vuoksi. – – Kielletään vierailut vanhusten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköissä. Kielletään ulkopuolisten vierailut hoitolaitoksissa, terveydenhuollon yksiköissä ja sairaaloissa..."
Kurkkuani koristaa.
– Toivottavasti tuo tauti ei ole tulossa tänne, televisiota katseleva, saalin alle kääriytynyt mummeli mutisee toiselle asukkaalle.
Nämä vanhukset eivät tiedä, mutta minä tiedän, että se on jo täällä. Minä olen sen itse tänne tuonut.
Hetken pohdin valintaani, mutta tiedän, että kaikki menee kyllä oikein. Huomenna soitan Männynkävyn hoitajille ja kerron oireistani. Isäni luonnollisesti eristetään muista asukkaista, eikä hän siten pääse tartuttamaan muita. Annan ajan pyöriä, kulunee pari viikkoa ja isän ympyrä on sulkeutunut. Troijan sankari on päässyt sodistaan, murheistaan ja vaivoistaan. Satukuningas saa luvan levätä.
Ulkona on pari astetta plussaa. En todennäköisesti enää astu jalallani Männynkäpyyn. Kävelen autolleni ja hurautan moottorin käyntiin. Hoitokodin ohi ajaessani katson, kuinka laskevan auringon viimeiset säteet osuvat isäni huoneen ikkunaan.
- Minulla on ollut valitettavan vähän aikaa kirjoittaa mitään hauskaa tai vakavaa viime vuosina, mutta eräänä marraskuisena päivänä minulla oli pari tuntia luppoaikaa. Sen myötä syntyi tämä novelli.
- Idea "Kuolemansuudelmaan" syntyi katsellessani uutisia vanhustenkodeissa leviävästä koronaviruksesta – entä jos joku toisi taudin hoitokotiin tahallaan? Entä jos taudin tartuttaminen olisi jollekulle keino antaa eutanasia omalle vanhemmalleen?
- Kaikki mahdollinen palaute on aina tervetulluta.
