Dyykkaamassa

Olen ottanut elämässäni tavoitteeksi kokeilla mahdollisimman laajasti erilaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Aloitin kokeiluni 2009 monilla perusasioilla, jotka olivat vain jääneet aiemmin kokeilematta, kuten keilauksella ja biljardin pelaamisella, mutta hiljalleen olen kokeillut myös kaikenlaista erikoisempaa, kuten ratsastusta, ampumista ja spiritismiä. Kesän 2013 eräisiin uusiin (ja ehdottomasti hauskimpiin!) kokemuksiini kuului dyykkauksen kokeileminen.

Dyykkaus tarkoittaa roska-astioista tapahtuvaa mahdollisien hyödyllisten tavaroiden etsintää. Sana tulee todennäköisesti ruotsin kielen verbistä sukeltaa (dyka). Dyykkaus on toimintana laillisen ja laittoman rajamailla – kaupat suhtautuvat siihen negatiivisesti dyykkauksen takia menetettyjen asiakkaiden takia (jos dyykkari kaivaa tarvitsemansa tuotteen roskiksesta, hänen ei tarvitse ostaa sitä kaupasta) ja siksi monet kaupat ovat pyrkineet hankaloittamaan dyykkausta erilaisin fyysisin estein ja tulkitsemalla roska-astiat ja niiden sisällön omaisuudekseen. Roska-astiasta jonkin asian ottaminen on kuitenkin Suomen lakien mukaan täysin sallittua. Roska-astian ympäristön sotkeminen ja mahdollisten asetettuja esteiden muokkaaminen (kuten roskiksen luo pääsyn estävän portin särkeminen) ovat kuitenkin laitonta toimintaa.

Suuntasimme yhdessä ystäväni Emmin kanssa eräiden aamuisten grillijuhlien jälkeen hetken mielijohteesta dyykkaamaan ympäri Pohjois-Savoa. Mukaan liittyi myös Hanna ja Iisalmessa kyytiin kapusi vielä Miia.

Suuntasimme aluksi Lapinlahdelle, jossa dyykkausmahdollisuudet eivät olleet valitettavasti kovinkaan kummoiset: vain paikallisen tavaratalon yhteydessä oleva roskis oli kaiken kansan tongittavissa. Vedimme Hannan ja Emmin (kuvassa) kanssa kumihanskat käteen ja aloimme penkoa. Mitään erityisen mielenkiintoista ei kuitenkaan löytynyt, roskalaatikko oli täynnä pääasiassa vaatehenkareita ja käytettyjä puutarhakasvien muoviastioita. Itse nappasin mukaan noin kymmenisen kappaleita henkareita.

Matka jatkui Lapinlahdelta Iisalmeen, jossa dyykkausmahdollisuudet vaihtelivat merkittävästi kaupasta riippuen. Ehkä paras paikka oli paikallisen marketin luona ollut romuastia, jossa oli kaikenlaista tavaraa lähtien paistinpannuista muoviastioihin, kuvakehyksiin ja puutarhatilpehööriin.

Ja romuahan riitti! Tonkiminen oli oikeastaan hauskaa upeana kesäiltapäivänä, vaikka dyykkaamiseen perinteisesti liitettävä hämäryys jäi kokematta. Useimmat dyykkaajat käyvät roskiksella nimittäin yöaikaan välttyäkseen näkemiseltä. Vastapainoksi on onneksi niitä idiootteja, jotka käyvät päiväsaikaan ja kirjoittavat aiheesta vielä blogiinsa useiden kuvien kera. Kesäkuussa yöt ovat tosin Savossa muutenkin sen verran valoisia, että reissu oli aivan sama tehdä päiväsaikaan.

Omiin löytöihini lukeutui muun muassa saunakauha, jonka keksin viedä mummolaani Rautavaaralle. Kesää Rautavaaralla viettämässä ollut serkkuni oli vienyt kauhan salamyhkäisesti saunaan entisen muovikauhan tilalle. Mummoni oli tiettävästi ihmetellyt myöhemmin, mistä moinen saunakauha oli saunaan ilmestynyt, ja serkkuni oli todennut Erkin tuoneen sen.
"Mistä se sellaisen on mennyt hankkimaan?"
"Dyykkauksesta!"
Vastaus oli nähtävästi riittänyt, sillä lisäkysymyksiä kauhan alkuperästä ei enää tullut. Todennäköisesti kauha ei olisi kelvannut, jos arvoisa isoäitini olisi tiennyt tarkemmin käsitteestä dyykkaus ja kauhan alkuperästä.


Samaisesta romuastiasta tehtiin muitakin löytöjä. Miia (vasemmanpuolisessa kuvassa) ja Hanna löysivät kaiken roskan seasta esimerkiksi valokuvien kehyksiä ja arkasteluun/sisustukseen sopivia  juttuja.

Paras ja ehdottomasti herkullisin löytö tehtiin viimeisenä. Paikallinen kahvila oli heittänyt työpäivän päätteeksi kaikki leivonnaiset menemään, eiväthän herkut olisi enää kovin kummoisilta maistuneet seuraavana maanantaina viikonlopun jäljiltä. Siististi muovipusseihin pakatut herkut olivat suojattu muilta roskilta hyvin, ja myöhemmin Miian kämpillä myös maistoimme niitä. Todennäköisesti löytämämme sämpylät oli leivottu aiemmin aamulla, sillä niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä pilaantumisesta. Makukokemus oli oikein hyvä, joskin sämpylät olivat hieman kuivuneita.

Löytämämme herkut Emmin Mersun päällä.

Kokonaisuudessaan dyykkaus oli kokemuksena ehdottoman hauska. Se pisti pohtimaan, kuinka paljon yhteiskunnassamme heitetään täysin toimivaa, käyttökelpoista tavaraa hukkaan. On valitettavaa, että niin monet kaupat tekevät kaikkensa, ettei roskiin heitetyt tuotteet päätyisi dyykkaajien käsiin, vaan ihmiset tulisivat ennemmin kuluttamaan rahansa kauppaan. Toisaalta, markkinatalouden kannalta asia on ymmärrettävää, eihän yritys ole olemassa hyväntekeväisyyttä varten.

Kahdesta kiertämästämme paikkakunnasta Iisalmi paljastui varsin dyykkaajaystävälliseksi kaupungiksi: hyvin harvojen kauppojen roska-astioille pääsyä oli hankaloitettu, ja monista paikoin kaikkea kivaa myös löysi. Lapinlahdella ongelmaksi nousi, ettei mitään dyykattavaa hirveästi ollut. Pohjois-Savon muista paikoista olen kuullut, että etenkin Kuopiossa dyykkaus on lähes kaikissa paikoissa mahdotonta kauppojen asettamien esteiden takia. Lisäksi Kuopion kokoisessa kaupungissa dyykkaajien määrä on suurempi, joten käytännössä kaikki parhaat roskisten aarteet viedään miltei heti astioihin päätyessään. Toki Kuopiossakin osataan, esimerkiksi tiedän erään henkilön kaivaneen itselleen uuden imurin elektroniikkaliikkeen jätteiden seasta.

Dyykkaus saattaa herättää ennakkoluuloja ja jopa ällötyksen tunteita, mutta suosittelen jokaista ainakin joskus kokeilemaan. Hyvällä porukalla roskiksiin onnistuu upottamaan monta tuntia. Dyykkaus on eettinen, ympäristötietoinen ja rahaa säästävä harrastus, jota aion ehdottomasti kokeilla joskus uudestaan.