Minna istui
olohuoneen sohvalla. Niskat lysyssä, selkä taipuneena, nojaten kyynärpäillään
polviinsa. Suolaiset kyyneleet vaelsivat pitkin poskia. Umpeutuneet haavat
olivat taas kerran avautuneet. Ne olivat parantuneet pinnalta, mutta syvältä ne
olivat yhä avoimia, yhä ajoittain verta vuotavia, valmiina nousemaan pintaan ja
vetämään auki hänen ihonsa riekaleiksi, kuin leikkaisi paperia mattoveitsellä.
Viiltävästi ja tehokkaasti jokainen jossain hänen mielensä syövereissä
piilotellut arpi oli auennut, odotettuaan vain sopivaa hetkeä nousta esiin hänen tietoisuuteensa
kipuna.
Minna ei ollut
varma, kauanko hän oli ollut siinä. Tunnin? Kaksi? Ei sillä oikeastaan ollut
väliä. Hän olisi vain halunnut nukahtaa sohvatyynyille. Painautua sohvan
tummanharmaisiin syvyyksiin, sulkea silmät ja vaipua uneen. Hän huomasi, ettei
pystynyt siihen. Seuraava yö tulisi todennäköisesti olemaan taas yksi niistä
unettomista öistä, joina hän pyöri sängyssä, hikoili, yritti painaa väkisin
silmiään kiinni ja toivoa, että pääsisi uneen. Ne yöt olivat olleet
viimeisimmän puolen vuoden aikana yleisiä. Aina joskus ne katosivat pariksi
viikoksi vain tullakseen entistä voimakkaampina takaisin. Ja kun Minna viimein
oli onnistunut vajoamaan hetkeksi turvaan unimaailmaan, ei ollut kestänyt
kauaa, kun hän oli herännyt joko omaan huutoonsa tai siihen, kun Petri oli
ravistellut häntä hereille huudon tai rajun potkimisen takia.
Petri oli ehtinyt jo
tottua tähän kaikkeen. Aluksi se oli odottanut, että Minnan tilanne olisi vain
ohimenevää. Ei kestäisi kauaa, kun Minna nousisi ylös sängystä levänneenä ja
lähtisi takaisin töihin. Elämä aloitettaisiin taas uudestaan. Petri rakasti
Minnaa, muttei sekään jaksanut loputtomiin kaikkea. Se oli vaihtanut makuupaikkansa
parisängystä olohuoneen sohvalle, kun alkoi näyttää siltä, etteivät kohtaukset
menisi ohi. Petri yritti ymmärtää, muttei sekään jaksanut herätä yö toisensa
jälkeen siihen, kuinka vaimo horisi jotain kuolemasta, lastenrattaista tai
koiraa esittävästä pehmolelusta. Petri oli yrittänyt tulla joskus nukkumaan
Minnan viereen, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Petri oli yrittänyt tulla
sänkyyn, jotta he avioparina olisivat voineet olla lähekkäin, lohduttaa
toisiaan ja (ennen kaikkea) harrastaa seksiä. Tämäkin ajatus oli jouduttu
heittämään romukoppaan. Arkielämästä oli tullut jäykkää, seksielämä oli
muuttunut kiusalliseksi, nihkeäksi ja häpeää tuottavaksi Eemilin kuoleman
jälkeen.
Eemilin nimi
pomppasi tajunnanvirrasta Minnan mielen pinnalle ja sai aikaan hyökyaallon. Jo
kuivuneet silmät kostuivat uudelleen, eikä hän pystynyt pieneen hetkeen
tekemään muuta kuin itkemään.
Minna ei tiennyt,
miten Petri oli suhtautunut Eemilin kuolemaan. Petri oli tyypillinen
suomalaismies – ei se puhunut tunteistaan, ei sillä ollut tietoisia
hallintamekanismeja tunteidensa kontrollointiin, ei se toisaalta näyttänyt niitä
tarvitsevankaan. Se oli ollut vähän aikaa kotona töistä sairaslomalla Minnan
tukena ja sitten vaan lähtenyt töihin loman loputtua. Jatkanut siitä, mihin oli
jäänyt. Aivan kuin se olisi vain ollut: ”Heipä
hei työtoverit, nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, oli kaikkea
pientä tapahtumaa ja käytiin vaimon kanssa mielenkiintoisissa vierailukohteissa.”
Se olisi sanonut noin aivan yhtä neutraalin puoli-iloisella äänensävyllä kuin
olisi todennut: ”Heipä hei työtoverit,
nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, lapsi sattui kuolemaan
tuossa ja käytiin vaimon kanssa esimerkiksi hautaustoimistossa ja pistämässä
kuolinilmoitus paikallislehteen. Että sellaista minulla, mitäs teille kuuluu?”
Minnasta tuntui,
ettei miehillä ehkä edes ollut tunteita – ainakaan Petrin kaltaisilla
suomalaisjunttimiehillä, jotka töistä tultuaan katsoivat televisiosta
jääkiekkoa alushoususillaan kaukosäädin toisessa kämmenessä, kalja (useimmiten
Karjala) toisessa koprassa. Oliko Petri koskaan edes välittänyt heidän
lapsestaan? Tiesikö Petri, miltä Minnasta itsestään tuntui? Oliko Petrillä edes
mitään vitun tunteita? Oliko vitun Petri ikinä käsitellyt vitun tunteitaan
tämän vitun kuolemantapauksen suhteen?
Minna huomasi,
kuinka hänen pulssinsa kohosi raivosta. Hänen ei pitäisi raivostua, eikä
etenkään Petrille, joka oli ollut hänen aviomiehensä jo yli kymmenen vuotta ja
seissyt jokaisen hänen tekemänsä päätöksen takana. Petri oli ollut se
nuorukainen, joka oli pelastanut hänet siitä vähäpätöisestä takapajulasta ja
vienyt hänet oikeaan kaupunkiin, Jyväskylään. Petri oli se mies, joka oli aina
rakastanut häntä, ja rakasti edelleen. Petri oli hänen lapsensa isä…
Ei enää.
Minna muisteli
kaikkia niitä neljää vuotta, jotka hän oli ehtinyt viettää Eemilin kanssa. Hän
muisti elävästi Eemilin kasteen. Sukulaiset, ystävät, kaikki olivat koolla
seuraamassa Minnan elämän merkkihetkeä, hetkeä, jolloin hän viimein voisi sanoa
olevansa onnellinen. Hetki, jolloin sinetöitäisiin se, että hänellä on miehen
lisäksi myös lapsi. Hänellä on perhe. Vaikeuksien kautta hän oli selvinnyt ja
onnistunut elämässään, saanut työn, miehen, kodin ja maailman kauneimman
lapsen. Eemilin kastajaisissa jokainen saattoi nähdä sen. Viimeistään siinä
tilaisuudessa, siinä ajassa ja paikassa, jokainen epäilijä, jok’ikinen
pilkkakirves vaikeni ikiajoiksi. Minna muisti psalmin numero 139.
”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Se oli niin
totta. Olisipa Minna vain tiennyt, kuinka vähän päiviä Eemilille olikaan luotu...
Hän oli miettinyt yhä uudestaan, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin.
Olisiko hän voinut estää Eemilin kuoleman? Hän ei saanut ajatuksiltaan rauhaa,
vaikka uskoi vahvasti tehneensä juuri oikeat päätökset kaikissa asioissa.
Eemilin kuolema oli ollut monien ikävien tilanteiden yhteensattuma, ikävä
päätös pienen pojan elämälle. Asia, joka vain oli sattunut tapahtumaan. Ei
sille enää mahtanut mitään.
Eikä Minna kai
sentään ollut täysin epäonnistunut, vaikka varmasti Eemilin poismeno oli saanut
samat juoruakat arvioimaan hänen suoriutumistaan äitinä. Ne olivat varmasti
nostaneet päätään ja saaneet spekuloimisen aihetta siitä, miten poika oli
tukehtunut. Ne olivat varmasti keksineet uusia teorioita, jotka tukivat sitä,
että kaikki oli ollut Minnan syytä. Minna oli muka ollut huono äiti, joka ei osannut vahtia
lastaan eikä laittaa ruokaa. Minna sitä, Minna tätä. Minna tiesi, että eräs
pahimmista mussuttajista oli hänen tätinsä Saara. Saara oli aina tiennyt
kaikesta kaiken, eikä hän ollut koskaan luottanut Minnaan tai tämän taitoihin.
Pienenä lapsena Minna ei ollut osannut tiskata. Minna ei ollut osannut opiskella, kun hän
oli nuori. Minna ei osannut olla äiti, kun hän oli keski-ikäinen. Minnan
elämästä ei ikinä olisi pitänyt tulla mitään, ja sitten kun siitä oli kuin olikin tullut
jotain, ei niin olisi saanut käydä. Minna muisti Saara-tädin kireän hymyn ja
jäykän halauksen, kun täti onnitteli häntä Eemilin johdosta. Saaran silmät
olivat sanoneet sen, mitä Minna oli osannut odottaa heti lapsen syntymästä
lähtien. ”Ei perhana, se oikeasti onnistui
edes jossakin.”
Eemilin kuolema oli
Saaralle tietysti todiste siitä, ettei onnistumista ollut tapahtunutkaan. Naula
Minnan arkkuun. Minna saattoi kuvitella, että Saara oli ehkä jopa iloinen
Eemilin kuolemasta. Sulkiessaan silmät hän saattoi nähdä, kuinka se saatana
nieleskeli punaviiniä jalkalasista takkatulen äärellä, sylissään joku
yliarvostetun klassikkokirjailijan tiiliskiviromaani, ja kuinka se nauroi, kuinka se
totesi, ettei Minna loppujen lopuksi tainnut sittenkään olla kovin kummoinen äiti.
Se nauroi räkäistä ja paskaista röhönaurua. Se nauroi mielipuolisesti toisen
elämän suurimmalle tragedialle.
Minna hellitti
kasvoilleen noussutta vihan ilmettä. Hän yritti rentoutua. Ei kaikki ollut
tässä. Asiat voisivat muuttua. Hän oli epäonnistunut kerran, mutta hei, ehkä he
voisivat hankkia Petrin kanssa uuden lapsen? Ehkäpä he lähtisivät
vauvamarkettiin, sieppaisivat ostoskärryt ja valitsisivat useamman pienokaisen,
joista yksikään ei haluaisi tukehduttaa itseään nielemällä ruokatorvensa
täyteen Lego-palikoita. He maksaisivat vauvat käteisellä tai Petrin
Visa-kortilla. Myyjä kehuisi etenkin lasta numero kolmesataaneljäkymmentäkaksi
loistavaksi valinnaksi, jossa yhdistyy käytännöllisyys sekä erinomainen
hinta-laatusuhde. He lastaisivat vauvat auton takapenkille ja ajaisivat
onnellisesti yhdessä auringonlaskuun.
Uusi lapsi oli
vakavasti otettava vaihtoehto, vaikka hetkeksi syntynyt irvokas mielikuva
vauvamarketista tuntui ajatusta pilkkaavalta. Ehkä pitäisi vielä odottaa. Aluksi pitäisi päästä yli Eemilin kuolemasta, tulla
taas kokonaiseksi ihmiseksi. Koota sirpaleet yhdeksi. Kun Eemilin muisto
alkaisi hellittää ja tarkka kuva hymyilevästä, pellavapäisestä pikkupojasta
muuttuisi vain sameaksi hahmoksi, olisi oikea hetki antaa uudelle elämälle
mahdollisuus. Tämä ei tapahtuisi heti eikä huomenna, mutta jossain vaiheessa
Minna ja Petri yksinkertaisesti unohtaisivat Eemilin. Eemilin haamu, joka
vaelteli yhä heidän omakotitalonsa seinillä, huonekaluissa ja lastenhuoneessa,
katoaisi. Se väistyisi pois Tainan tai Eetun tai jonkin muun ihanan lapsen
nimen tieltä. Tainalla tai Eetulla olisi Minnan hymy, Petrin söpöt korvat,
Minnan äidin silmien väri ja Petrin suvun suora nenä. Hän harrastaisi jotain
mukavaa urheilulajia, esimerkiksi jalkapalloa. Hän olisi hyvä laulamaan ja
soittaisi vaikkapa pianoa. Hän olisi hyvä koulussa, hänellä olisi paljon
ystäviä. Saara-täti ei voisi muuta kuin todeta Minnan jälkikasvun olevan mitä
onnistunein tapaus. Valioyksilö.
Enkelinä Eemil
seuraisi maanpäällistä perhettään taivaassa. Eemilin lyhyt pellavatukka olisi
kasvanut vaaleiksi, pitkiksi enkelin kiharoiksi. Eemil katsoisi siskoaan tai
veljeään paikassa, jossa ei tunneta kipua eikä surua ja jossa ne hyvänmakuiset
lehmäkarkit eivät lopu koskaan kesken.
Lehmäkarkit. Ne
palauttivat Minnan takaisin tajunnanvirrasta nykyhetkeen. Nimenomaan
lehmäkarkit olivat tänään saaneet hänet tähän tilaan. Hän oli ollut kaupassa ja
työnnellyt niitä näitä ajatellen ostoskärryjään kohti karkkihyllyä. Hänen katseensa
oli kohdistunut lehmäkarkkipussiin, pieneen pussiin täynnä imeliä kermakarkkeja
käärittyinä lehmäkuvallisiin karkkipapereihin. Eemil oli rakastanut
lehmäkarkkeja pienestä pitäen. Pussin näkeminen marketissa oli saanut Minnan
voimaan huonosti. Hänen oli täytynyt päästä kaupasta pois. Hän oli vain
viipymättä lähtenyt, jättänyt ostoskärryt makeishyllyn eteen ja poistunut niin
nopeasti kuin vain pystyi. Autolleen päästyään hän oli huoahtanut hetken,
käynnistänyt sitten moottorin ja ajanut viipymättä kotiin. Jälkeenpäin häntä
hävetti, mutta kun ahdistus oli iskenyt, ei hän mahtanut sille mitään. Se vain
tuli, ja tilanteesta oli päästävä pois keinolla millä hyvänsä.
Eemil oli kysynyt
joskus kuolemasta ja elämästä sen jälkeen. ”Äiti, minne ihminen päätyy sen
jälkeen kun kuolee? Millaista siellä on?” Äiti oli miettinyt hetken ja
kertonut sen jälkeen ihmisten päätyvän taivaaseen. ”Siellä ei
ole surua. Ja se on paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan
lopu kesken.” Se oli tuntunut viisaalta tavalta puhua asiasta pienelle lapselle,
joka ei ymmärtänyt noin suuria kokonaisuuksia. Sitä paitsi lehmäkarkit oikeasti
loppuivat aina kesken.
Lehmäkarkit olivat
muistuttaneet häntä Eemilistä.
Lehmäkarkit olivat
muistuttaneet äitiä totuudesta.
Eemil ei enää
koskaan palaisi äidin luo...
Minna purskahti
jälleen itkuun. Elämä tuntui niin epäreilulta. Miksi jotkut elävät onnellisen
elämän lapsuudesta vanhuuteen, mutta toiset joutuvat kärsimään ja jopa
taistelemaan omasta olemassaolo-oikeudestaan syntymästä kuolemaan?
”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet
jälleen tuleva.” Oli kestänyt vain hieman yli neljä vuotta, kun kastajaisia
oli seurannut hautajaiset. Tilaisuus oli pidetty vain pastorin, Minnan ja
Petrin kesken. Sukulaisille asiasta ei ollut ilmoitettu mitään, sillä Minna ei
ollut halunnut kenenkään tulevan katsomaan hänen nöyryyttämistään Jumalan
edessä. Petri oli itkenyt koko tilaisuuden, se oli alkanut pienistä pisaroista
silmäkulmissa ja päättynyt kyynelten tulvaan. Minna ei ollut varma, oliko hän
paha ihminen, muttei ollut itkenyt oman lapsensa hautajaisissa yhden yhtä
kyyneltä. Petri oli kantanut Eemilin arkun hautaustoimiston työntekijän
toimiessa kantoapuna. Lokakuisena iltapäivänä pieni arkku oli haudattu
vihmovassa tuulessa ja tihkusateessa Mäntykankaan hautausmaalle. Minna oli
ajatellut sen sopivan hyvin heidän lapselleen, sillä Mäntykankaan Hietakehto
oli omistettu syntymättömille lapsille ja pienen lapsen menettäneille.
Hän muisteli, kuinka
hän oli kävellyt Eemilin kanssa Kirkkopuiston hiekkaisia jalkakäytäviä. Kirkkopuisto
oli Alppiruusupuiston ohella Jyväskylän hienoimpia puistoja –
Alppiruusupuistossa äiti rakasti harvinaisia kasveja, Kirkkopuistossa viehätti
tilan harmonisuus, avaruus ja vihreys. Eemil oli ollut kolmevuotias, ja poika
tuntui nauttivan luonnosta, vaikka viihtyikin tietysti enemmän erilaisissa
leikkipuistoissa. Ilma oli ollut poutainen. Ruska oli ehtinyt puihin,
ensimmäiset lehdet olivat laskeutuneet puiden oksilta jalkakäytäville. Eemil
oli näyttänyt suloiselta ruskeankirjavassa välikausitakissaan. Toinen
kyselykausi oli alkamassa, ja Eemil oli kysellyt keskellä puistoa seisovasta,
tulenpunaisesta tiilikirkosta. Äiti oli selittänyt, että se oli rakennettu
kunnioittamaan Jumalaa (kuka se on?),
joka on luonut tämän maailman (miksi?),
koska Hän on hyvä ja rakastava ihmisiä kohtaan. Pian Eemilin kiinnostus oli
siirtynyt hiekkakäytävän reunalla taapertaneeseen kovakuoriaiseen, ja
kysymykset Taivaan Isästä olivat jääneet sille kertaa. Vain pieni lapsi pystyi
siirtymään elämän suurimmista kysymyksistä hetkessä johonkin pieneen
yksityiskohtaan.
Eemil oli aina ollut
äidin poika. Yhdessä he kävivät kävelemässä puistoissa, kiikkumassa,
leikkimässä liukumäissä ja kiipeilytelineissä. He söivät yhdessä isiltä salaa
niitä hyvänmakuisia lehmäkarkkeja keskiviikkoisin, vaikka isi ja äiti olivat
päättäneet, että vain lauantai olisi karkkipäivä. Lehmäkarkit olivat niin
imeliä ja suussa sulavia, että ne loppuivat kahden niitä jakaessa aina kesken.
Äiti oli harkinnut monesti toisenkin pussin ostamista kerralla, mutta oli sitten
arvellut sellaisen menevän liialliseksi mässäilyksi.
Nyt Minna mietti,
että hänen olisi pitänyt ostaa edes yhden ainoan kerran kaksi lehmäkarkkipussia
ja jakaa ne Eemilin kanssa. Yhden kerran äiti ja Eemil olisivat voineet
herkutella oikein kunnolla ja katsoa samalla jotakin kivaa elokuvaa tai Pikku
Kakkosta. Eemil olisi ollut niin onnellinen tästä pikkujutusta, jota vain hän
ja äiti tekivät.
Minnan elämän
suurimpia unelmia oli ollut tulla äidiksi. Mikään muu asia ei merkinnyt hänelle
niin paljon, ei aviomies, ei koti, ei ura, ei mikään muu kuin äiteys. Hän
halusi – tai olisi halunnut – olla maailman paras äiti, ja ehkä hän oli välillä
pystynyt sellainen olemaankin. Silti hän syytti yhä toistuvammin itseään siitä,
kuinka asiat olivat karanneet käsistä. Asuntolainan korot olivat kasvaneet,
Petri oli joutunut lomautetuksi, hinnat nousivat. Rahaa oli ollut yhä vähemmän,
kuluja yhä enemmän. Nopeasti kasvavan Eemilin vaatteet ja ruoka olivat olleet
myös suuri meno, ja joskus vaatteiden tai ruuan laadusta oli täytynyt tinkiä.
Lama ei tuntenut eikä säälinyt perhearvoja, stressaantunutta perheenäitiä saati
pientä lasta.
Toinen asia, mitä
Minna katui, olivat ne kirotut Lego-palikat. He olivat leikkineet aiemmin
Dubloilla, jotka olivat isompia ja siten turvallisempia. Dubloilla he olivat
yhdessä luoneet kirkkaiden värien kauniin maailman, perustaneet tähän maailmaan
maatilan ja leikkineet maatilallista perhettä. Petrin tyhmä idea oli ollut
hankkia tilalle pienempiä Legoja, joilla pystyi muka rakentamaan yksityiskohtaisempia
ja hienompia rakennelmia. Eemil oli ottanut Legot heti omakseen. Dublot
unohtuivat lastenhuoneen nurkassa olevaan laatikkoon, ja niin unohtuivat myös
maatila sekä maatilan perhe.
Dublot ja Eemilin
koirapehmolelu olivat ainoa asia, jotka todistivat Eemilin huoneen olleen
joskus lapsen huone. Ne Minna oli halunnut säästää. Ne saatanan kirotut Legot
hän oli raahannut ensimmäisenä pois, ja hiljalleen hän oli kärrännyt
kirpputorille Eemilin vaatteet ja lelut. Tavaroista luopuminen oli tehnyt kipeää,
mutta hän uskoi sen olevan ainoa kunnon vaihtoehto päästä yli tästä kaikesta.
Muiston tuottamaa kipua lievittääkseen Minna livahti joskus Eemilin huoneeseen,
nosti Dublo-palikoiden laatikon kantta ja kaivoi esiin yhdessä poikansa kanssa
luomansa maailman. Hän nosti maatilan matolle ja katseli hetken aikaa
pieniä ihmishahmoja ja niiden kulmikasta maailmaa. Eri hahmojen nimet olivat
edelleen hänen muistissaan, hän muisti jokaisen maatilan tapahtuman kuin ne
olisivat tapahtuneet vain pari päivää aikaisemmin. Leikittäisiinkö tuolla
maatilalla enää koskaan?
Toinen säästetty
lelu oli labradorinnoutajaa esittävä pehmolelu, jota Eemil oli kantanut
kaikkialla mukanaan. Eemil ei ollut perustanut kissoista tai karhuista (hän
itse asiassa pelkäsi jälkimmäisiä), mutta poika oli rakastanut koiria. Eemil
oli nimennyt sen Lalluksi, olihan ”labrador” varsin hankala sana pienen lapsen
suuhun. Kuoleman jälkeen koira oli nostettu kirjahyllyn ylimmälle riville.
Aluksi Minna oli tunkenut sen kaapin perälle, mutta hän oli tuntenut koiran
vainoavan (ja haukkuvan?) kaapissa (vai ulvovan?) öisin. Totta kai hän tiesi
koiran äänien olevan hänen omaa mielikuvitustaan, mutta hän oli saanut rauhan
asialta vasta, kun koira makasi näkyvällä paikalla. Juuri tuon pehmolelun Minna
olisi halunnut kaikista eniten heittää menemään, mutta lupaus oli lupaus. Eemil
oli kerran kysynyt äidiltä, saisiko kuollessaan ottaa Lallun mukaan taivaaseen
– äiti oli tietysti suostunut. Ei sellaisesta lelusta voinut luopua, jos oli
luvannut sen pääsevän taivaaseen omistajansa mukana.
Nyt Lallu kummitteli
Eemilin entisen maanpäällisen huoneen hyllyllä. Se tuijotti Minnaa niskaan aina
katseen välttäessä. Minna oli kuulevinaan, kuinka se murisi. ”Sinä olet huono äiti. Sinä olet huono äiti.
Eemilin kuolema on sinun vikasi, vain ja ainoastaan sinun…”
Ja ennen kaikkea se
murisi sanaparia, joka kylmäsi Minnaa: ”Minä
tiedän…”
Se oli ollut aivan
normaali, syyskuinen iltapäivä. Äiti oli hakenut Eemilin päiväkodista töiden
jälkeen. Työpäivä oli ollut rankka, joten hän oli käynyt hetkeksi makaamaan
sängylle. Eemil oli jäänyt huoneeseensa leikkimään Legoilla. Äiti oli
nukahtanut uneen, josta oli kehkeytynyt painajainen – velat, huolet, stressi,
lisääntyneet riidat Petrin kanssa, kaikki oli kaatunut hänen päälleen. Herätessään
hän oli tuntenut itsensä entistä väsyneemmäksi ja sekavammaksi. Hän ei saanut
rauhaa niiltä ongelmilta, jotka vainosivat häntä, juoksivat häntä kiinni
yrittäen tuhota kaiken hänen elämästään.
Hän oli löytänyt
Eemilin huoneesta laittamassa suuhunsa pieniä Legojen osia. Minna muisti,
kuinka äiti oli säikähtänyt, huutanut pojalleen, ettei noin saa tehdä. ”Eemil, sinä voit tukehtua ja kuolla!”
Eemil oli alkanut yskiä –
”Minä tiedän.”
Ei äiti löytänyt
Eemiliä syömästä Lego-palikoita. Äiti oli kysynyt Eemililtä jotain.
”Eemil?”
”Niin?”
”Muistatko, kun äiti
kertoi taivaasta? Siitä paikasta, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät
koskaan lopu kesken ja kukaan ei tunne surua eikä vihaa.”
”Joo.”
”Minä mietin…
Haluaisitko lähteä taivaaseen nyt heti?”
Eemil ei ollut
osannut sanoa mitään.
”Tiedätkö, Eemil…
jos nappaat suuhusi pari tällaista palikkaa, niin pääset aika varmasti
taivaaseen.”
”Saanko ottaa Lallun
mukaan taivaaseen?”
”No mutta, totta kai
saat.”
Eemil oli niellyt
muutaman Legon äitinsä innostamana. Kun poika oli alkanut köhiä
(äiti oli tietenkin tullut järkiinsä mitä
ihmettä oli tehnyt ja oli soittanu heti ambulanssin)
ja pojan ilme oli
muuttunut hätääntyneeksi,
(äiti oli tietysti rauhoitellut poikaa ja
luvannut avun olevan tulossa heti)
äiti oli muuttunut
hysteeriseksi.
Minnan muistikuvat
aiheesta olivat sumuiset ja sekavat, mutta hän muisti, ettei äiti ollut tullut
järkiinsä, soittanut apua tai rauhoitellut poikaa. Äiti oli ottanut Eemilin
sängyltä tyynyn ja painanut sitä hitaasti vasten poikansa kasvoja. Äiti oli
painanut kovemmin, kunnes rimpuileva poika oli hellittänyt hiljalleen, rauhoittuen,
lakaten hengittämästä. Äiti oli pitänyt tyynyä vielä hetken varmistaen, ettei
poika eläisi. Äiti oli huutanut itkunsekaisella äänellään:
”Ei hätää Eemil,
sinä pääset paikkaan jossa ei tunneta surua!”
Ja sen jälkeen Minna
oli kuin herännyt painajaisesta ja tajunnut, että painajainen olikin ollut
täyttä totta. Minna oli samassa huomannut Lallun, joka oli nähnyt koko
tilanteen. Hän oli muuttunut entistä hysteerisemmäksi, huutanut, juossut ympäri
taloa, yrittäen elvyttää poikaa joillain onnettomilla taidoilla, jotka hän oli
oppinut amerikkalaisista romanttisista komedioista.
Poliisi ei ollut
edes tajunnut epäillä rikosta, kun hätääntynyt Minna oli soittanut hysteerisenä hätänumeroon. Lääkäri oli tehnyt myöhemmin rutiininomaisen
ruumiintarkastuksen, jossa syyksi todettiin Lego-palikoiden takertuminen
kurkkuun ja siitä aiheutunut tukehtuminen. Minna oli huokaissut helpotuksesta,
kun oli tajunnut jälkikäteen, että tyyny oli ollut juuri oikea keino
tukahduttaa lapsi. Jos hän olisi esimerkiksi kuristanut lapsen käsin,
kynnenalusten alle olisi jäänyt Eemilin ihoa ja lapsen kaulaan jälkiä hänestä.
Hän oli päässyt lapsensa murhasta kuin koira veräjästä.
Se kaikki oli
kuitenkin ohi. Ei ollut Eemiliä, mutta elämä oli tässä ja nyt. Minna ei
vieläkään tiennyt, mikä häneen tuolloin oli mennyt, mutta oli yhä tämä hetki ja
tulevaisuus. Ehkä Eemil ymmärtäisi, ettei äiti itsekään ollut tiennyt, mitä
teki. Ehkä Eemil ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Äiti oli ollut väsynyt töistä,
lapsen hoitamisesta ja kaikesta muusta mahdollisesta asiasta. Äidillä ei ollut tuolloin kaikki kunnossa.
Minna nousi ylös
sohvalta, käveli Eemilin huoneen ovelle ja katsoi sitä. Vain huoneen nurkassa
oleva laatikko tiesi kertoa, että huone oli ollut vielä vähän aikaa sitten
lastenhuone. Tähän huoneeseen hän oli
murhannut poikansa, täällä hän oli onnistunut luistamaan vastuusta. Kukaan ei
tiennyt.
Mutta se kirottu
pehmolelukoira tiesi. Minna tunsi, kuinka koira nosti päätään ja katsoi häneen.
Koira tuijotti häntä vihaisesti mustilla silmillään, jotka huusivat kahta sanaa
yhä uudelleen ja uudelleen.
”MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN.”
Minna tunsi jonkin
viiltävän hänen sisintään, juoksi karkuun kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven. Hän
ei edes huomannut puhuvansa itsekseen mutistessaan, ettei Lallu ainakaan tänne
pääsisi hyökkäämään. Minna oli väärässä, sillä hän kuuli, kuinka koira alkoi
repiä kylpyhuoneen ovea.
Se tulee vielä sisään tuosta.
Mutta minuapa se ei
saa.
Minna laski
kylpyhuoneen ammeeseen lämmintä vettä. Hän riisui vaatteensa ja astui
ammeeseen. Lallun oven kynsiminen kuului voimistuvana taustalla. Minna
kurottautui ammeesta lavuaarin yläpuolella olevalle peilikaapille, ja otti
kaapista Petrin partahöylän terän.
Ovi hajoaisi hetkenä minä hyvänsä.
Hän laskeutui
takaisin ammeeseen, painoi kätensä veden alle, irrotti terän muovisuojuksen ja
veti terällä kumpaankin ranteeseensa kaksi rastia. Viillot sattuivat helvetisti
terän viiltäessä syvältä, muttei niin pahasti, mitä olisi voinut luulla. Minna
oli joskus kuullut, että ranteiden avaaminen vedessä oli ehkä jopa mukavin tapa
tehdä itsemurha. Vesi rupesi värjäytymään heti. Aluksi ammeessa oli vain siellä
täällä punertavia juovia, mutta pian vesi oli tasaisen hailakanpunaista ja
hetkessä nesteen väri oli tummanpuhuva verenpunainen.
Minnan sisällään
tuntema pakokauhu laantui. Lallu ei enää raapinut raivoisasti ovea, ja samassa
Minna tajusi, ettei se ehkä oikeasti ollut koskaan raapinutkaan. Enää hän ei
tuntenut syyllisyyttä, hän ei tuntenut kauhua. Hän tunsi itsensä niin
rauhalliseksi, helpottuneeksi ja levolliseksi, ettei hän ollut varma, oliko hän
ikinä eläessään tuntenut samanlaista autuutta. Ranteiden avaus oli ehkä saanut
kaikki hänen mielensä haavat paranemaan.
Synti ja sovitus.
Sulkiessaan silmänsä
viimeistä kertaa, maailman kavetessa ohuiksi viiruiksi, Minna sanoi viimeiset
sanansa.
”Eemil, äiti tulee
luoksesi sinne missä ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken.”
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
"Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken" on joulukuussa 2012 kirjoittamani novelli. Henkilökohtaisesti pidän sitä yhdestä parhaimmistani.
Teksti osallistui science fictionia ja fantasiaa julkaisevan Portti-lehden novellikilpailuun syksyllä 2013. Valitettavasti menestystä kisassa ei tullut. Syistä en ole varma, mutta veikkaillahan voi. Kilpailuun osallistui tiettävästi tällä kertaa ennätysmäärä osanottajia, joiden joukossa paljon ammattilaisia. Kilpailun tulosten kunniamainintasijoillakin vilisi pitkälti ammattilaisten nimiä, joten taso lienee ollut hyvin korkea. Omia mahdollisuuksiani heikensivät myös väärin valittu fonttikoko ja riviväli. Periaatteessa ainoa ehto on, että A4-liuskalla on noin 30-35 riviä, mutta oma fonttikokoni oli jälkikäteen ajatellen ja yleiset käytännöt huomioiden liian suuri. Lisäksi tarina on pääosin realistinen ja vain lopun pehmolelukoiran henkiinherääminen on fantasiaelementti. Osallistuin kahdella novellilla ja laitoin kummatkin menemään samalla nimimerkillä, mikä oli samoin virhe (joskaan tätä ei suoraan novellikilpailun ohjeissa sanota). No, virheistä oppii, parempi menestys ensi kerralla.
Rakentava palaute novellin suhteen on erityisen tervetullutta. Tämän tekstin jakaminen sosiaalisessa mediassa on samoin jopa toivottavaa, jotta se tavoittaisi lisää lukijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti