Toinen maailmansota (II MS) jatkaa siitä, mihin sarjan ensimmäisessä osassa (Ensimmäinen maailmansota) jäätiin. Sodan hävinnyt ja syntipukiksi katsottu Saksa on osien välillä muuttunut niin sanottujen natsien eli kansallissosialistien hallitsemaksi diktatuuriksi, jota johtaa pieniviiksinen vegaani. Sotakorvaukset ovat katkeroittaneet Saksan kansaa, ja tuhatvuotiseksi suunniteltu maa päättää vallata koko Euroopan. Hivuttautumistaktiikalla etenevä laajentumispolitiikka saa yllättävän käänteen, kun mahdottomaksi uskottu sota syttyy: Saksan hyökätessä Puolaan Iso-Britannia ja Ranska julistavat sille sodan.
Saksan kehitys tapahtuu nopeasti: noin viidessätoista vuodessa ensimmäisen maailmansodan loppumisesta maa on jo päätynyt Adolf Hitler -nimisen miehen hallintaan. Vaikka perusteet (esimerkiksi maailmansodasta katkeroituminen, laman vaikutukset, massatyöttömyys) ovat olemassa ja loogisesti niiden voidaan ajatella voivan johtaa poliittiseen ääriliikehdintään, tuntuu kirjailijan valinta omituiselta. Miten asiat tapahtuvat näin nopeasti?
Hitler nostaa esiin juutalaisvihan kuin puskista. Vihaa ei koskaan perustella kunnolla, mutta kansalaiset ovat oikopäätä tunkemassa vähemmistökansaa ghettoihin ja myöhemmin uuneihin. Tämä yksityiskohta tuntuu epäuskottavalta – ei kai kukaan noin toimisi, ainakaan noin nopealla tahdilla? Yksityiskohdasta kasvaa sotakuvauksen aikana entistä olennaisempi osa kokonaisuutta, kun juutalaisten määrätietoinen joukkotuhoaminen aloitetaan myrkytyksin, ampumisin ja polttouunein. Lukiessa herää ällötyksen tunne. Mihin kirjoittaja on tällä pyrkinyt? Juutalaisosio tuntuu lähinnä lukijan tarkoitushakuiselta provosoimiselta ja kuvotustunteiden herättämiseltä ja vaikuttaa turhalta. Tämän sivujuonen olisi voinut jättää poiskin.
Saksaa hallitsevat natsit ovat julmia, jopa liiankin julmia. Kokonaisuudessaan natsit tuntuvat pahuuden ruumillistumina liian kliseisiltä. Näyttävät sotilasmarssit, deindividualismi, tummat uniformut, militarismihenkisyys, hakaristisymbolit, toisinajattelijoiden brutaali vaientaminen, propaganda... Pahuutta on liikaa. Uskoisiko tällaista kukaan todellisuudessa?
Sota laajenee ensimmäisen maailmansodan tavoin maailmanlaajuiseksi ja tällä kertaa vielä tuhoisammaksi. Tällä kertaa vastakkain ovat akselivallat ja liittoutuneet. Joltain osin maiden vetäminen mukaan toisensa jälkeen tuntuu loogiselta, sillä valtioilla on ennen sotaa ollut olemassa liittoutumia ja vihollisia. Uskottavuus kuitenkin romahtaa, kun Japani käynnistää omat operaationsa Tyynen valtameren alueella. Saksan kansallissosialistisia ajatuksia symppaava Japani hyökkää naapurimaihinsa käynnistäen kauheat teurastukset. Tässä kohdassa kirjoittaja yksinkertaisesti yrittää liikaa: fokus katoaa, kun Euroopan lisäksi pitäisi keskittyä myös Tyynen valtameren tapahtumiin. Samoin Afrikan mantereella sotiminen ja natsit Egyptin pyramidien äärellä taistelemassa tuntuvat ylimääräisiltä, päälleliimatuilta kohtauksilta.
Välillä sotiminen juuttuu paikoilleen: tässä on mahdollisesti haluttu luoda ja syventää jonkinlaista sotakuvauksen tunnelmaa, mutt ajoittain se myös tylsistyttää. On äärimmäisen mielenkiintoinen ajatus saattaa ikiviholliset Neuvostoliitto ja Yhdysvallat yhteen vielä kommunismiakin pahempaa uhkaa vastaan. Tämä saa lukijan pohtimaan, mikä on todellista pahuutta. Kuka on oikeasti paha? Vaikeat ajat saavat vihollisetkin puhaltamaan yhteen hiileen.
Juoni päättyy lopulta tyypillisen tarinan tavoin: paha saa palkkansa, Saksa kukistuu, Hitler ampuu itsensä bunkkerissaan. Hitlerin hahmon poistaminen tuntuu harmilliselta, sillä hahmolle olisi voinut keksiä roolin seuraaviinkin osiin. Ehkäpä hänen sijasta tapettiinkin vain joku kaksoisolento? Ehkäpä Hitler palaa joskus tai matkustaa Kuuhun? Ehkäpä Saksa nousee, liittoutuu Ranskan kanssa ja muodostaa koko Eurooppaa hallitsevan liittovaltiohenkisen unionin, joka on kapitalistisikojen hallitsema, muka-demokraattinen ja pienien valtioiden valtaa alasajava byrokratiakoneisto? Ehkä unioni on niin byrokraattinen, että se määräilee jopa kurkkujen käyryyttä tai silakoiden määritelmää grammojen tarkkuudella! No, mahdollisesti tällainen visio olisi jo liian hurja jopa tähän sarjaan.
Varsinaisesti teos päättyy Japanin tilanteeseen. Lähialueitaan terrorisoinut Japani taistelee Yhdysvaltoja vastaan. Yllättäen Yhdysvallat kehittää atomipommin, räjäyttää niitä kaksi kappaletta sodalta aiemmin täysin säästyneissä kaupungeissa ja kappas vain, nousevan auringon kansa antautuu muitta mutkitta. Anteeksi mitä? Nähtävästi kirjoittaja ei ole tiennyt miten jatkaa tarinaa, joten atomipommi saa toimia hätäisesti kasaan kyhättynä ratkaisuna. Hyvin laiskaa kirjoittamista ja erittäin huonosti kyhään kasattu loppuratkaisu, sanoisin.
Toinen maailmansota on pitkä ja monipuolinen sotakuvaus, jossa käsitellään myös science fiction -henkisesti kontrolloivaa, pitkälle kehittynyttä yhteiskuntaa. Hyviäkin puolia on, mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jää epämiellyttäväksi kirjoittajan epäloogisuuksien ja uskottavuusongelmien takia. Samoin tietyt kirjoittajan käyttämät oikopolut (kuten atomipommi) latistavat tarinaa. Toisessa maailmansodassa on potentiaalia, mutta kirjoittaja on päästänyt itsensä aivan liian helpolla. Samoin lopun ylipitkät loppulätinät rauhanneuvotteluista latistavat tunnelmaa. Eikö lopetus olisi voinut olla jollain tavoin eeppisempi?
On todennäköistä, että sarja saa kolmannen osan: mahdollisesti Kolmas maailmansota on jo aluillaan. Loppuratkaisu jää monin tavoin avoimeksi: Saksa jaetaan kahtia Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä, kommunismi ja kapitalismi ovat taas toistensa vihollisia, Stalinin valta yltää jo Euroopan sydämeen. Kaksi napaa, vain yksi maailma. Oletettavaa on, että seuraava sota on sarjan (trilogian?) viimeinen osa päättäen kaiken. Kaiken. Liikaa ei kuitenkaan kannata odottaa, sillä Toinen maailmansota on kokonaisuudessaan vain keskinkertainen, kahden tähden arvoinen lukukokemus epäuskottavuuksineen ja aukollisine juonineen.
**
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti