Prinsessa Ruusunen
Olipa kerran onnellinen perhe. Perheen tytär Aurora, jota hemmotellun ja huolitellun olemuksensa vuoksi kutsuttiin myös prinsessa Ruususeksi, eli onnellista elämää. Hän kävi koulua innokkaasti ja valmistui peruskoulusta erinomaisin arvosanoin. Lukiossa hän pärjäsi ensimmäiset kaksi vuotta menestyksekkäästi tehden samalla uraa vanhempiensa firmassa, sijoittaen pieniä (muutaman tonnin) summia osakesalkkuunsa ja harrastaen triatloneja Alexander Stubbin kanssa.
Eräänä päivänä Auroran elämä kääntyi. Auroran ilkeä, sosiaalidemokraatteja äänestävä kummitäti sai kuulla nuoren naisen elämästä. Hän vannoi, että tytön täyttäessä 18 vuotta hän vajoaisi ikiuneen.
Ilkeä ennustus toteutui. 18 vuotta täytettyään ja omilleen muutettuaan prinsessa ajautui juhlimaan tiiviisti: hänellä ei ollut enää kodin, uskonnon ja isänmaan tuomaa ryhtiä ja turvaa, vaan omillaan hän ajautui huonoille tavoille. 18-vuotissyntymäpäivänään hän sai sormeensa pistoksen huumeneulasta. Samassa Ruusunen tajusi, ettei passivoivassa hyvinvointivaltiossa tarvitse tehdä töitä, vaan saman elintason pystyisi saamaan vain makaamalla kotona sosiaalitukia nostaen. Hän jätti lukionsa kesken ja lopetti työt Kelan tukiaisten toivossa. Elämä muuttui huumeiden, lääkkeiden ja alkoholin sekakäytöksi. Hän vaipui ikiuneen.
Eräänä päivänä nuori ja komea prinssi kuuli prinsessa Ruususesta. Hän meni Auroran asunnolle ja suuteli tätä. Suudelma sai Auroran heräämään ikiunestaan: hän oli hetkessä rakastunut hyvännäköiseen kokoomusnuoriprinssiin.
– Nyt tämä ikiuni loppuu. Valtiolla ei ole varaa siihen, että vain sä makaat passiivisesti kotonas sillä välin kun me toiset maksetaan tää sun eläminen, prinssi sanoi. Näytettyään tilastoja valtion huoltosuhteesta hän sai Ruususen vakuuttuneeksi.
Prinsessa Ruusunen otti itseään niskasta kiinni ja loi lopulta menestyksekkään uran sijoituspankkien hallituksissa. Ruusunen ja prinssi menivät naimisiin ja äänestivät Kokoomusta onnellisesti elämänsä loppuun saakka.
Piparkakkuporvari
Kerranpa valmisti leipuri mitä oivallisimman taikinan: mausteista, jauhoista, maidosta ja voista hän loi mitä maistuvimman piparien pohjan. Hän otti esiin muotit ja veisti niillä erilaisia piparkakkuja: tähtiä ja sydämiä. Taikinan lopuista hän muokkasi pienen piparisen pojan. Ja niin leipuri laittoi herkut uuniin. Niiden valmistuttua hän koristeli jokaisen herkkukeksin tryffeleillä ja lehtikullalla.
Leipuri jätti keksit hetkeksi jäähtymään. Sillä välin pellillä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta: viimeisenä leivottu piparkakkupoika heräsi henkiin! Hetken se katseli ymmällään ympärilleen, tovin se tiiraili toisia piparkakkuja. Sitten se huomasi komeat, lehtikullatut hihansa ja ymmärsi: hänhän on piparkakkuporvari! Hän irrotti toisesta piparista lehtikultaa ja muokkasi siitä itselleen kultaisen silinterihatun, seuraavasta hän irrotti itselleen kultaisen kävelykepin, kolmannesta kopaisi kenkiinsä lankiksi tryffeliä.
Samassa leipuri palasi keittiöön ja hämmästyi, mitä olikaan tapahtumassa. Säpsähtänyt leipuri kurottautui luomustaan kohti, mutta piparkakkuporvari hyppäsi pois pelliltä juosten ulos keittiöstä.
– Tule takaisin! huusi leipuri ja juoksi porvarin perään.
– Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari vain.
Piparkakkuporvari juoksi ulos talosta kohti metsää. Tiellä häntä vastaan käveli setä Lenin, jonka viikset hypähtivät pystyyn ja suuhun valahti kuola.
– Tule tänne! Minä haluan kansallistaa omaisuutesi ja syödä sinut! huusi Lenin.
– Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja juoksi yhä vain nopeampaa.
Portilla häntä vastaan tuli Josif Stalin, joka oli juuri murhannut huvikseen muutaman kansan. Stalinin silmiin syttyi outo tuike ja kieli valahti ulos.
– Tule tänne! Minä haluan ottaa sinusta irti kaiken yhteisen hyvän nimissä! huusi Stalin kopeloiden kohti.
– Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja kiihdytti vauhtiaan nopeammaksi.
Metsässä häntä vastaan tuli Mao Tse Tung, jonka suu aukeni ahmaasti.
– Tule tänne! Minä haluan jakaa sinut nälkää näkevälle työläiskansalleni! huusi Mao ja kiri kohti piparkakkua.
– Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja ei kun vain lisäksi tahtia.
Metsän jälkeen hän saapui joelle. Hän ymmärsi, ettei voisi päästä sen yli. Mikä neuvoksi?
– Minä voin auttaa sinua, sanoi kettu astuen esiin varjoista.
Piparkakkuporvari katseli epäillen kettua, sen punertavan kirjavaa turkkia, sen rintapielessä olevaa ruusua.
– Mistä minä tiedän, ettet sinäkin vain yritä syödä minua? kysyi piparkakkuporvari.
– Enhän minä ole kommunisti! huudahti kettu. – Minä olen sosiaalidemokraatti, ja siitä hyödytte myös te porvarit. Tehdään näin: hyppää selkääni, silloin en edes voi syödä sinua, ja kuljetan sinut vastarannalle.
Piparkakkuporvari myöntyi ja hyppäsi ketun selkään. Kettu asteli jokeen, mutta pian uoma syveni.
– Voi ei, hukumme! huusi piparkakkuporvari.
– Ei hätää, kiipeä niskaani! Kyllä sosiaalidemokratia kestää, tämä on vain pieni laskusuhdanne joessa, kettu neuvoi.
Piparkakkuporvari kiipesi ketun niskaan. Pian joki syveni taas.
– Hukun!
– Ei hätää, kiipeä päälaelleni! Kyllä yhteinen hyvinvointimme kestää, tämä on vain pieni laskusuhdanne ja kohta on taas paremmat ajat, kettu neuvoi.
Piparkakkuporvari kiipesi ketun päälaelle. Joki jatkoi syvenemistään.
– Nyt me viimeistään hukumme!
– Kävele kuononi päälle! Kallistan päätäni, jolloin pysyt pinnalla ja minä pystyn hengittämään. Tämä on vain väliaikaista, kohta tämä järjestely taas toimii.
Piparkakkuporvari totteli, mutta kävellessään kuonolle kettu nyökäyttikin päätään ja piparkakkuporvari lensi suoraan tämän ahnaaseen kitaan. Porvariparka ei ehtinyt huutaa edes apua. Kettu pureskeli piparkakun tyytyväisenä nauttien joka murusesta.
– Sen siitä sai, kun uskoi valheeseen nimeltä sosiaalidemokratia, naureskeli kettu ja nousi ylös joesta. Sen pituinen se.
Hannu ja Kerttu
Olipa kerran kaksi sisarusta, joiden nimet olivat Hannu ja Kerttu. He asuivat köyhässä perheessä. Heidän vanhempansa eivät olleet koskaan välittäneet kerätä pääomaa, vaan olivat katsoneet fiksummaksi elää kädestä suuhun. Perheen äiti käytti lapsilisät äkkirikastumisen toivossa lottoon ja kauneudenhoitotuotteisiin, isä tuhlasi taalansa alkoholiin ja työläisväestön kirjallisuuteen.
Kävipä niin, että vanhemmat tulivat siihen tulokseen, ettei heillä ollut enää varaa hoitaa lapsia. Niinpä he turvautuivat köyhäinapuun. Paikallinen rouva Getchen päätti auttaa. Hän oli tavattoman rikas leski, mutta koskaan hän ei ollut itse onnistunut saamaan omia lapsia. Hän arveli, että suunnaton varallisuus tarjoaisi Hannulle ja Kertulle erinomaiset edellytykset elämään: mahdollisuudet kouluttautumiseen ja itsensä kehittämiseen. Niinpä hän adoptoi Hannun ja Kertun taloonsa.
Lapset olivat haltioissaan rouvan kartanosta: sen kaikki pinnat oli tehty makeisista. Seinät piparkakkua, marmorisilta näyttävät pylväät olivat valkosuklaata, matot lakritsaa, väritiiliset ikkunat maan hienointa marmeladia, huonekalut keksiä… he innostuivat heti syömään pois rouvan omaisuutta, kaikkea oli pakko päästä maistamaan!
– Malttakaahan nyt lapset hyvät! yritti vanha rouva taputella. – Ei makeaa mahan täydeltä!
– Mitä sinä tulet meitä määräilemään saatanan lutka! huudahti Hannu. – Mehän syömme tätä taloa jos haluamme. Kyllä sulla on mistä antaa, meillä ei, ku ollaan oltu köyhiä ikämme!
Arki lähti käyntiin ikävästi. Lapset ahnehtivat vanhan rouvan taloa. Kun rouva joutui antamaan Hannulle pienen rangaistuksen tämän kiroilusta, yökausia jatkuvasta mölyämisestä ja läksyjen tekemättä jättämisestä, Hannu kirosi naista. Hän väitti joutuvansa vankeuteen, kun rouva käski tämän arestiin huoneeseensa.
Kerttu ei samoin ollut ihanteellisin tyttö. Suuri omaisuus ympärillä oli passivoinut Kertun, jota ei kiinnostanut opiskelu tai jälkiensä siivoaminen. Kerran rouva pyysi Kerttua siivoamaan huoneeseensa. Kerttu tarttui rikkalapioon ja voivotteli:
– Näin siinä sitten kävi! Muka olevinaan halusi auttaa minua, mutta teki minusta orjansa, siivoojansa, kun pienetkin roskat lattialla häiritsevät!
Lisäksi rouvaa huolestutti kovasti lasten lihominen. Parissa kuukaudessa lapset olivat syöneet kartanosta pois useamman huoneen. Hannun posket punoittivat, eikä poika enää koskaan käynyt edes raittiissa ilmassa happihyppelyllä. Rouva yritti aktivoida lapsia kaikin konstein, mutta passivoituneet ja loisivat kakarat eivät välittäneet enää mistään.
Kerran rouva ehdotti Kertulle, että tämä voisi auttaa sytyttämällä uunin: syksy oli tekemässä tuloaan, ja piparkakkutaloa täytyisi ruveta lämmittämään. Kerttu oli sytyttelevinään uunia, mutta pyysi rouvan apuun.
– Tuolla savupiipussa on jotain, katso syvempää! keksi Kerttu.
Rouva kumartui ja kurkotti syvemmälle katsoakseen uuniin. Samassa Kerttu potkaisikin naisparan kokonaan uunin sisälle, löi luukun kiinni ja poltti naisen elävältä.
– Näinkö ihmiselle käy kun auttaa köyhää, itki vanha rouva uunissa. – Luulin auttavani ihmisiä hädässä, mutta ne olivatkin kaikki vain laiskoja, aikaansaamattomia ja ahneita nahjuksia, jotka eivät kunnioita toisten ansaitsemaa omaisuutta. Geeneistä se on kiinni, kuka menestyy ja kuka heikompaa ainesta!
Rouvan kuoltua talossa vallitsi anarkia, millä tarkoitetaan sitä, ettei mistään pidetä huolta ja kaikki vain perseilevät. Hannu ja Kerttu söivät talon perustuksineen päivineen maan tasalle niin, ettei rouvasta ja hänen arvokkaasta elämäntyöstään jäänyt jäljelle suklaamurustakaan.
Talon tuhouduttua sisarukset jatkoivat matkaansa – syömään seuraavissa paikoissa ilmaiseksi ja toisten rahoilla. He ovat edelleen vapaalla jalalla. Jos kohtaat ikinä ilmaisen lounaan kärkkyjää, pidä varasi, ettei sinun ja perheesi pääomalle käy kuin vanhalle rouvalle kävi. Kannattaa miettiä kahdesti, antaako köyhälle almun: se voi mennä juuri Hannulle tai Kertulle.
-------------------------
– Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
– Kuva on Pixabay-nimisestä ilmaisten kuvien kuvapankista: https://pixabay.com/fi/ruiskaunokki-sininen-wildflower-2534316/
– Päädyin pohtimaan sitä, kuinka lastensaduista ei välttämättä tule ajatelleeksi, etteivät ne edusta arvotyhjiötä vaan muokkaavat maailmaa ympärillämme. Päätin lyödä ajatuksen leikiksi ja kirjoittaa lastensatuja toisenlaisesta vinkkelistä. Vihreät ja vegaaniset lastensadut ovat tämän tekstisarjan ensimmäinen.
– Palaute ja (erityisesti rakentava sellainen) teksteistä on aina tervetullutta! Sitä voi jättää kommentoimalla tai vaikkapa painaisemalla alla näkyvää Facebook-peukaloa.
-------------------------
– Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
– Kuva on Pixabay-nimisestä ilmaisten kuvien kuvapankista: https://pixabay.com/fi/ruiskaunokki-sininen-wildflower-2534316/
– Päädyin pohtimaan sitä, kuinka lastensaduista ei välttämättä tule ajatelleeksi, etteivät ne edusta arvotyhjiötä vaan muokkaavat maailmaa ympärillämme. Päätin lyödä ajatuksen leikiksi ja kirjoittaa lastensatuja toisenlaisesta vinkkelistä. Vihreät ja vegaaniset lastensadut ovat tämän tekstisarjan ensimmäinen.
– Palaute ja (erityisesti rakentava sellainen) teksteistä on aina tervetullutta! Sitä voi jättää kommentoimalla tai vaikkapa painaisemalla alla näkyvää Facebook-peukaloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti