Punahilkka
Olipa kerran 1970-luvulla pieni Punahilkka ja tämän äiti, jotka asuivat Helsingin Kalliossa. Punahilkka oli mitä erinomaisin, kunnollinen nuori tyttö: hänen kouluarvosanansa olivat luokkansa parhaimmistoa, hän auttoi aina isoäitiään ja lisäksi hän oli valveutunut työväestöaktivisti. Tyttö oli saanut nimensä Punahilkka punaisesta hupustaan, jota hän käytti.
Eräänä päivänä Punahilkka lähti auttamaan viereisessä kaupunginosassa asuvaa isoäitiään. Äiti pakkasi Punahilkan koriin eväiksi mehua, omenoita ja Karl Marxin Pääoman. Punahilkka riensi matkaan.
Matkalla isoäitinsä luo kohtasi Punahilkka Fleminginkadulla poroporvarin, joka oli pukeutunut silkkitakkiin ja roikotti susiturkkia kaulassaan.
– Kas, minnes olet matkalla, Punahilkka? tiedusteli porvari sikaria poltellen.
– Isoäitini luo viemään marxilaisia teesejä! vastasi Punahilkka reippaasti.
– No johan, sinähän oletkin reipas nuori tyttö! Missäs isoäitisi asustelee?
– Hänellä on mökki Käpylässä, vastasi Punahilkka.
– Mutta sinähän olet menossa sinne aivan väärää reittiä! voihkaisi porvari. – Tiedän paremman oikotien: se poikkeaa vähän Mäkelänkadulta ja menee omistamani ompelutehtaan kautta. Tarvittaessa voisit jäädä ompelutehtaalleni vaikka pidemmäksikin aikaa – minulla nimittäin olisi käyttöä kaltaisellesi nuorelle, uutteralle työläiselle! Tule mukaan, näytän sinulle tien!
Punahilkka kieltäytyi kohteliaasti, sillä äiti oli neuvonut, ettei porvareiden mukaan saanut lähteä. Hän siis torjui ehdotuksen kohteliaasti ja jatkoi matkaansa. Porvari ei kuitenkaan luovuttanut: Punahilkan kävellessä kohti Käpylää tämä työväestön riistäjä käynnisti Mercedes Benzinsä ja ajoi vauhdilla mummon mökille Käpylään. Perillä hän piilotti autonsa muutaman korttelin päähän ja soitti isoäidin ovikelloa.
– Kuka siellä? kysyi isoäiti.
– Minä täällä, pieni Punahilkka! vastasi porvari yrittäen imitoida naisellista ääntä Vesa-Matti Loirin televisiossa tekemällä tavalla. – Pimpelipom! Tulin tuomaan sinulle marxilaisia teesejä ja auttamaan kotitöissä.
Pahaa-aavistamaton isoäiti laski porvarin sisään. Samassa porvari hyökkäsi isoäidin kimppuun ja lukitsi tämän köytettynä kellariin. Hän pukeutui isoäidin vaatteisiin ja meni makaamaan sänkyyn. Samassa Punahilkka jo tulikin mökin ovesta sisään.
Totuttuun tapaan Punahilkka ja porvari, joka oli tekeytynyt isoäidiksi, aloittivat keskustelut työväenliikkeestä, sosiaalidemokratiasta ja vahvasta valtiosta. Nopeasti Punahilkka huomasi, että jokin ei ollut kuten ennen.
– Mutta isoäiti, miksi muka työntekijöiden palkkoja pitäisi polkea? ihmetteli Punahilkka.
– Jotta investoinnit kotimaahan olisivat tuottavampia ja talous kohenisi, vastasi porvari yrittäen puhua isoäidin äänellä.
– Ja isoäiti, miksi sinulla on yllättäen noin pahasti koventuneet arvot? kummasteli Punahilkka.
– Jotta ymmärtäisit, että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään ja työväestön aatteet ovat puppua, vastasi porvari.
– Ja isoäiti: miksi katsot minua noin tarkkaan kiiluvilla silmilläsi? kauhistui Punahilkka.
– Jotta voisin ottaa sinut halpatyöläiseksi ompelutehtaalleni! huusi porvari ja syöksyi Punahilkan kimppuun.
Porvari rupesi raahaamaan Punahilkkaa kohti Mersuaan viedäkseen tämän tehtaalleen. Lähistöllä ollut rakennustyömies kuitenkin kuuli Punahilkan avunhuudot ja riensi apuun. Hän kolkkasi porvarin. He kävivät vapauttamassa isoäidin ja päättivät kostoksi heittää porvarin Vantaanjokeen, eivätkä päästäneet tätä pois ennen kuin tämä lupasi jakaa jatkossa kaikki voittonsa tasapuolisesti työntekijöiden kanssa. Tehdas sosialisoitiin ja kaikki elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti – paitsi porvari, joka joutui tehtaan konkurssin jälkeen kantamaan taloudelliset vastuut yksin. Eläköön työkansa!
Pieni merenneito
Olipa kerran pieni merenneito. Hän asui vedenalaisessa valtakunnassa, ja koska tämä on lastensatu, kerrottakoon että hän peitti paljaat rintansa siveellisesti simpukankuorilla. Hänen isänsä oli vedenalaisen valtakunnan kuningas ja sukua itse vedenjumala Poseidonille. Hän eleli onnellista elämää meressä: sukelteli kalojen seassa, lauloi delfiinien kanssa ja keräili simpukoita. Onnellista elämää varjosti kuitenkin kaipaus jostain muusta: aika ajoittain hän löysi itsensä laiturinnokasta katselemassa veden yllä olevaa, maanpäällistä maailmaa. Hän koki meren mitättömäksi lätäköksi suuren maan rinnalla, jossa kaksijalkaiset ihmiset elivät kiinnostavaa elämäänsä.
Kerran hän sattui näkemään komean, vaaleanpunahiuksisen nuoren miehen kävelevän laiturin ohi. Nuorukainen jäi kummittelemaan hänen mieheensä. Kuka hän oli? Oliko hän maanpäällisen maailman prinssi? Millaista elämää hän eli siellä? Hän ei päässyt eroon ajatuksistaan ja ymmärsi olevansa rakastunut. Hänen oli pakko päästä elämään maalle!
Merenneidon isä pystyi kuninkaana hoitamaan eräitä käytännön asioita: kuningaskunnan paras kirurgi muokkasi neidon kehon maanpäälliseen elämään sopivaksi: taitavan lekurin käsittelyssä neidon pyrstö muuttui jaloiksi, kidukset keuhkoiksi ja iho ilman kuivuutta kestäväksi. Kuningas lähetti merenneidon Helsingin yliopistoon opiskelemaan.
Pieni merenneito joutui ensitöikseen asioimaan suomalaisten sosiaalitätien kanssa. Paljastui, että hän EU- ja ETA-maista tulevana joutuisi maksamaan kalliin lukukausimaksun eikä ollut oikeutettu opintotukeen. Maan ilkeä oikeistohallitus oli kiristänyt lukukausimaksuja, minkä myötä kuningasisän mukaan antamista säästöistä jäi jäljelle vain pieni, juuri ja juuri asuntoon ja ruokaan riittävä osa.
– Tilannehan on tää, että sulla on vain vuosi tätä vaihtoa täällä. Sä et oo oikeutettu minkäänlaisiin tukiin tai asumaan täällä pidempään, ellet sitten sattus esimerkiks löytämään itselles aviopuolisoa, minkä myötä siis saisit pidemmän oleskeluluvan, sossutäti Ursula selitti opiskelun ja maalla olemisen ehtoja.
Ehdot olivat tiukat, mutta merenneito hyväksyi ne. Sitä paitsi hänellähän oli jo tiedossa keino jäädä tänne: hänhän löytäisi vielä tuon salaperäisen prinssinsä ja menisi tämän kanssa naimisiin.
Yliopistoelämä alkoi. Pieni merenneito teki kaikkensa, jotta löytäisi pinkkihiuksisen prinssinsä: hän lauloi yliopistomusikaali Speksissä, otti lukemattoman määrän kursseja ja kävi sitseillä. Hän tutustui lukemattomiin opiskelijoihin, joista kukaan ei kuitenkaan ollut hänen rakkauden kohteensa. Fuksisyksy sujui riehakkaasti. Talvi tuli ja meni. Kevät teki tuloaan, ja pieni merenneito tiesi aikansa olevan vähissä.
Mutta sitten koitti se päivä, jolloin hän tapasi rakkaansa!
Pieni merenneito osallistui eräänä toukokuisena päivänä sitseille, yliopisto-opiskelijoiden alkoholinhuuruiseen pöytäjuhlaan. Prinssi oli eksynyt samoihin juhliin! Illan edetessä merenneito päihtyi, rohkaistui ja hivuttautui prinssin läheisyyteen. Yllättäen hän huomasi prinssin lähestyvän häntä.
– Siis sulla on aivan upea punainen tukka! prinssi sanoi.
– Kiitos, merenneito sanoi punastuen, tietämättä mitä enää sanoa. Tässä se oli, hänen rakkautensa kohde puhutteli häntä!
– Mulla on ollut kans punaiset, ja vihreät ja siniset ja violetit ja blondi ja oikeastaan ihan kaikki värit – paitsi oranssit, siis hyi yäh mä vihaan oranssia. Mikäs sun nimi on?
– Ariel, vastasi pieni merenneito.
– Mä oon Erik.
– Kiva tavata, prinssi Erik, merenneito sanoi.
– Haha vai että ihan prinssi, no oon mä kyl aika prinssi. Ja hei noi sun simpukoista tehdyt rintsikat on ihan tajuttoman fabulous! Siis onko noi oikeet? Vau!
– Joo on ne, merenneito rohkaistui. – Säkin olet… en tiedä mitä sanoa, olen joskus nähnyt sinut ja miettinyt että ois kiva tutustua. Mites --
– Siis OO ÄM GEE oikeesti? Vähänkö kiva! Oot sä miettiny mitään jatkoja täältä, nää valtio-opin opiskelijoiden sitsit on ihan laimeet verrattuna viestinnän bileisiin! Mä oon lähdössä just DTM:ään, prinssi vihjaisi.
Merenneito joutui kuitenkin surku kyllä jäämään vain halpojen opiskelijajuomien pariin, sillä hänellä ei ollut varaa kalliisiin klubeihin. Hän jutteli hetken prinssi Erikin kanssa, siveli hänen vaaleanpunaisia hiuksiaan ja yritti pitää kädestä. Kurottautuessaan suutelemaan prinssiä tämä käänsikin päätään ja kuiskasi merenneidon korvaan:
– Tänä iltana mä taidan saada vähän kebabrullaa omg!
Prinssi jatkoi matkaansa yökerhoihin. Merenneito ei ymmärtänyt, mitä prinssi oli tarkoittanut. Hän oli varma, että hän olisi vietellyt prinssin, mikäli hän olisi voinut lähteä tuohon salaperäiseen, kolmekirjaimiseen yökerhoon.
Koitti lukuvuoden viimeinen päivä. Merenneidon aika oli täynnä, eikä hän ollut onnistunut mielittynsä sydämen valloittamisessa. Suruissaan hän käveli ulos yliopistolta, haikeana hän hyvästeli kaverinsa, itkuissaan hän loi katseen prinssiinsä viimeisen kerran. Oli aika palata tuohon kurjaan lätäkköön, joka tuntui aiempaakin ankeammalta maanpäällisen elon jälkeen. Auringon laskiessa hän käveli rantalaiturille ja hyppäsi mereen. Ainoa hänestä jäänyt muisto oli hänen hengityksestään vedenpinnalle kohonnut vaahto, joka sekin haihtui hetkessä pois.
Helsingin yliopisto menetti lupaavan tutkijanalun, jolla olisi ollut kansainvälisiä suhteita – monta innovaatiota jäi syntymättä. Asiat olisivat voineet mennä toisin, jos prinsessa olisi saanut perustuloa ja ulkomaisille opiskelijoille ei olisi laitettu lukukausimaksuja. Perustulon puolesta ja lukukausimaksuja vastaan – nouskaa kapinaan opiskelijat!
Keisari Sipilän uudet vaat(t)eet
Olipa kerran keisari Sipilä. Hän eleli palatsissaan Kultarannassa ja kokoontui aina ajoittain tapaamaan keisarillista kabinettiaan, hallitusta, joka teki koko valtakuntaa koskevia päätöksiä.
Kerran keisari Sipilän luo saapui joukko EK:n (Ei leipää Köyhille -järjestön) miehiä.
– Mikä johtaa teidät tänään luokseni? kysyi keisari Sipilä.
– Hyvä keisari, meillä on teille huolestuttavia uutisia! Talous on laskussa! Työttömyyttä on! Investointeja ei tehdä, julkinen sektori paisuu! Tarvitaan yrittäjyyttä!
– Mitä voin keisarina tehdä näille ongelmille?
– Tarvitaan ennen kaikkea kipeitä päätöksiä, tarvitaan leikkauksia! EK:n miehet huusivat.
– Mitä, minäkö leikkaisin köyhiltä alamaisiltani?! keisari Sipilä tyrmistyi. – Kuinka voitte edes vihjailla minulle sellaista, olisitte vain heti sanoneet suoraan ilman pitkiä palopuheita ja vihjailuja! Totta kai leikkaamme!
Sipilä palkkasi EK:n kätyrit leikkaamaan kansalaisilta. Lapsilisiä leikattiin. Köyhäinapua leikattiin. Yritysten verotusta leikattiin, jotta investointeja saataisiin enemmän. Ruoka-apua leikattiin. Keisari Sipilä osallistui itsekin leikkauksiin: hän leikkautti päivittäin pois lisää palasia virkapuvustaan.
EK:n miehet pyörittelivät Sipilän kammioissa kuviteltuja papereita. Miehet tietenkin huijasivat, mitään papereita ei ollut, mutta he kertoivat, että vain fiksut virkamiehet ja päättäjät kykenisivät näkemään heidän pyörittelemänsä arkistot.
– Vain idiootit eivät näe näitä papereita! Vain idiootit eivät ymmärrä, että välttämättömät leikkaukset on vain tehtävä. Ja jos joku tunnustaa olevansa tällainen idiootti, sellaisen kannattaa erota virastaan.
Kukaan hallituksen jäsen ei kehdannut tunnustaa olevansa idiootti ja ettei heistä kukaan nähnyt miesten toimia. Siten heistä jokainen, valtiovarainministeri Orpo, keisari Sipilä kuin viestintäministeri Anne Bernerkin leikkasivat kansalta ja vaatetuksestaan.
Valtion kassa-arkku kumisi silti tyhjyyttään. Kaikkea leikattiin lisää. Kirstu ei kuitenkaan täyttynyt, sillä verotusta oli leikattu niin paljon, ettei kukaan enää maksanut veroja.
– Kyllä tämä pian helpottaa, lupasivat EK:n miehet.
Koitti päivä, jolloin hallitus lähti kiertelemään paraatissa kansan keskelle. Kansa buuasi heille, mutta keisari Sipilä nousi puolustamaan päätöksiä.
– Nämä leikkaukset ovat välttämättömiä ja hyväksi kaikille, hän huusi. Samassa hän aivasti flunssaltaan, jonka oli saanut leikattuaan kaikki vaatteet jo yltään. Viisas työväen lapsi kuitenkin kiljui:
– Ettekö näe, hän on alasti syyssateessa! Ei sellainen ole fiksua leikkaamista eikä hyväksi kenellekään!
Kansa tajusi pojan lauseesta, että totta, keisari Sipilä, Anne Berner ja Petteri Orpo olivat kaikki täysin alastomia – niin paljon he olivat leikanneet. Ei järjettömiä leikkauksia kannata tehdä! Kansa nousi kapinaan, syöksi keisarin vallasta ja teki pisteen EK:n mielivallalle. Sen pituinen se.
Nouskaa banderolleille leikkauksia vastaan, köyhä kansa!
------------------------
– Päädyin pohtimaan sitä, kuinka tavalliset lastensadutkaan eivät ole arvotyhjiössä: ne pitävät sisällään erilaisia oletuksia esimerkiksi naisen ja miehen asemista ja rooleista. Pohdinnoista syntyi idea huumoritekstien sarjaan, jossa erilaiset aikamme ideologiat värittävät modernisoituja satuja luoden perinteisiin kertomuksiin koomisen kontrastin.
– Palaute ja erityisesti rakentava sellainen on aina tervetullutta. Tykkäyksen voi osoittaa myös esimerkiksi painaisemalla Facebook-peukaloa tämän tekstin lopuksi. ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti