Ulos kaapista

Tulin vähän aikaa sitten ulos kaapista vanhemmilleni.

En tarkoita seksuaalisuutta. Emme ole koskaan puhuneet aiheesta, mutta ymmärtääkseni he tietävät minun pitävän ihmisistä sukupuolesta riippumatta. Samaa sukupuolta kanssa olleen seurustelusuhteeni päätyttyä aihetta käsiteltiin sen verran, että pari viikkoa eron jälkeen mutsini kyseli, miksei poikaystävä ollut käynyt meillä hetkeen. Totesin, ettemme ole enää yhdessä, mihin hän sanoi höh. Se siitä. Ei mitään dramaattista, ei mitään mullistavaa, ei oikeastaan edes kiusallista.

Kyse on uskon asioista.



Erosin joulun jälkeen kirkosta. Hetki oli ajoitettu: tietyllä tasolla halusin viettää vielä viimeisen joulun kristittynä. Olin lisäksi hyötynyt jäsenyydestäni taloudellisesti kristinoppileirin (ortodoksisen kirkon vastine rippileirille) suorittaneena ja saamalla pienen rahallisen tuen ylioppilaaksi valmistumisesta. Monilta osin pidin (ja pidän edelleen) esimerkiksi kristinoppileiritoimintaa arvokkaana, joten päätin 18-vuotiaana maksaa muutaman vuoden ajan takaisin kirkollisveron muodossa. Vaikkei henkisiä arvoja kuulu eikä voikaan mitata rahassa, olisin kokenut eettisesti vääräksi erota kirkosta heti siirryttyäni nettosaajasta maksajaksi. Nyt aika lähteä tuntui oikealta: jos ei usko, niin ei usko.

Keskustelu tapahtui vahingossa. Pikkusiskoni mainitsi aikovansa erota kirkosta, ja äitini kysyi omasta jäsenyydestäni. En halunnut valehdella, vaikka tiesin hänen pahoittavan mielensä. Yllätyin silti, kun huomasin hänen silmistään valuvat kyyneleet.

Kuullessa lastensa ateismista heräävät tunteet ovat varmasti kamalia. Ehkä erityisesti siksi, että se tarkoittaa omien lasten joutuvan helvettiin. En itse sellaiseen usko, mutta en ehkä edes halua tietää, kuinka pahalta helvettiin uskovalta tuntuu. Hän menee taivaaseen, minä katoan helvettiin.

Jos kyse olisi tahdon kysymyksestä, uskoisin. Ajatus jossain tuolla olemassa olevasta rakastavasta, korkeammasta voimasta tuntuu lohduttavalta. Harmikseni muu maailmankuvani ei sovi yhteen Jumalan tai jumalolentojen kanssa. Tietyssä määrin Jumala näyttäytyy minulle rakastavan isähahmon lisäksi myös hyvin ankarana, jopa julmana: olenhan minäkin olen joutava helvettiin uskonpuutteeni takia.

Olen onnekkaasti saanut kokea uskontoa yhteiskunnassa useasta näkökulmasta: äitini on uskossa, isäni ei. Ortodoksisen kirkkoon kuulumisen myötä sain myös kokea, kuinka valtakirkko tekee itseään tunnetuksi toisten uskosta välittämättä: jouduin valitettavan usein osallistumaan erityisesti ala-asteikäisenä evankelisluterilaisen kirkon hartaustilaisuuksiin. Joulukirkosta poisjääneitä kohdeltiin laittamalla tekemään tylsiä tehtäviä jälki-istuntoluokassa, aivan kuin kyseessä olisi ollut rangaistus. Minun kirkkooni ei sen sijaan koskaan vaivauduttu tutustumaan. Kuuluminen vähemmistöön antoi kriittistä näkökulmaa enemmistökirkon suhteen.

Tulen aina muistamaan sen päivän, jolloin perheemme (äiti, minä ja pikkusiskoni) liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Kuoro lauloi kauniisti, auringonsäteet lankesivat kirkon ikkunoista, pappi valeli mirhalla ristikuviot otsaan, kämmeniin ja jalkoihin. Tulen aina muistamaan ortodoksiuskonnon tuntien kohokohtia, persoonalliset ja asialleen omistautuneet opettajat. Tulen aina muistelemaan lämmöllä kriparin välitöntä, rentoa tunnelmaa ja siellä saatuja, elinikäisiä ystäviä.

Hyviä aikoja.

Uskon, että ortodoksinen kirkko tulee tietyllä tasolla pysymään aina sydämessäni. En usko, mutta kirkko määritteli etenkin nuorempana paljon identiteettiäni. Ortodoksinen kirkko on monilta osin vanhanaikainen, enkä ole seurannut Venäjän ortodoksisen kirkon radikalisoitumista mielissäni, mutta samalla kreikkalaiskatolisessa kirkossa on sympaattista rentoutta, jotain aina ajakohtaista ja ikuista.

Tuntuu kummalliselta, että suhde johonkin, jota ei mielestäni ole olemassa, voi herättää näin paljon ajatuksia. Äitini kyyneleet tekivät minut surulliseksi. Ajan kanssa hän vaikuttaa tulleen jo sinuiksi asian kanssa. Haikeus haihtuvi hiljalleen, ja uskon tehneeni oikean päätöksen. Nyt menen eteenpäin näin.