Sosiaalinen media, valvova silmä

Ah tässä taas Pertin kaa olusilla! – at Kurvipub [kuva] 12 tykkästä.
Olipas taas hyvä lenkki, kyllä näissä maisemissa kehtaa juosta! [kuva] 37 tykkäystä.
Työpäivä päättyy lounaalla hyvässä seurassa supernaisteni kanssa. Haasteita takana ja uudet odottavat taas huomenna. Time to enjoy! [kuva] 18 tykkäystä.
Elokuun ihQutusbiisi on tällä kertaa tässä! 0 tykkäystä.

Ihmiset jakavat elämäänsä sosiaalisessa mediassa (tai somessa, kun tällainen sanahirviö mentiin keksimään) hyvin avoimesti: parhaimmillaan olen saanut lukea omien tuttavien ripuleista, aamiaisista, tavallisista työpäivistä. Arjen lisäksi raportoidaan myös juhlaa: valmistumisia, syntymäpäiviä, perjantain bileitä. Paljon jakaville näyttäisi olevan myös vastapainonsa: osan lärvikirjakäyttäytyminen koostuu neljästi vuodessa vaihdettavista profiilikuvista ja kaverien tekemistä tagauksista.

Huomasin eräänä päivänä, että raportit ripuleista tai vihreistä räkäpalleroista ovat viimeisen parin vuoden aikana kadonneet –  ainakin omasta uutisvirrastani. Ei siinä, en kaipaa niitä takaisin (en todellakaan – älkää please aloittako uudestaan, en halua tietää yhtään enempää!), mutta on mielenkiintoista huomata ihmisten oppineen käyttämään lärvikirjoja ynnä muita alustoja fiksummin kuin ennen.

Aalto-yliopisto kertoi tuoreeltaan julkaistussa tutkimuksessaan, että ihmiset arvostavat Facebookin käyttäjissä aitoutta. Ihmiset haluavat antaa myös itsestään aidonoloisen kuvan, mutta ovat valmiita teeskentelemään saadakseen itsensä esitettyä oikeassa valossa. Sopivan kuvan antamisen vuoksi ihmiset saattavat jättää kuuntelematta vaikkapa tiettyjä kappaleita, jottei rakennettu olemus rapautuisi kaverin huomatessa last.fm -palvelun kautta toisen kuunnelleen jotain väärää. Samoin henkilöbrändiin käypiä kappaleita saatetaan soittaa tarkoituksella. Uskoisin, että ilmiö näkyy myös Facebookissa, johon musiikkipalvelu Spotifyn voi yhdistää.

Koska Facebookin rooli toisille suunnattavan minän rakentamisessa näyttäisi olevan yhä merkittävämpi, ehkä tämä selittää myös ripulistoorien katoamisen. Ne voivat antaa pieninä arkisina ja ikävinä asioina realistista kuvaa elämästä, mutta se ei tarkoita, että annettu kuva olisi sopiva. Elämä ei ole oikeasti kovin hehkeää, mutta eihän sitä tarvitse kaikille kertoa.

Kukaan ei pakota meitä raportoimaan elämästämme muille, mutta satumme vain tekemään niin. Ehkä sisällön tuottaminen ja toisten sisällöstä tykkääminen käsitetään eräänlaiseksi yhteydenpidoksi ihmisiin. Ehkä ne ovat muistutus siitä, että hei, minä olen olemassa. Joka tapauksessa kyseinen tapa on oiva keino rakentaa minuutta: sisällönhän voi vapaasti valita. Ihmiset valvovat, yksi jakaa ja valvoo muita takaisin.

Facebook, valvova silmä. Nauttikaa hienoista Paint-piirroksista.

Ajoittain esiin nousee kauhuskenaarioita valvovasta yhteiskunnasta, joka kyttää kansalaisiaan valvontakameroin ja mittarein, sääntelee ja kieltää. Näitä kauhukuvia voi nähdä niin dystopiakirjallisuudessa, foliohattujen nettikeskusteluissa kuin myös vakavissa yhteiskunnallisissa tulevaisuudenpohdinnoissa. Ehkei kuitenkaan ole tullut huomattua, ettei valvontaan tarvita laeilla ja säännöksillä kontrolloivaa pakkoyhteiskuntaa: Facebook ja muu sosiaalinen media tekevät  sen valtiovallan puolesta. Olemme itse luoneet järjestelmän, valvovan isoveljen, jolle raportoimme tekemisistämme ja joka myös kontrolloi käytöstämme.

Media, mainostajat ja yritykset miettivät jatkuvasti, miten saada ihmiset tykkäämään kohteista yhä enemmän. Verkkolehdet viilaavat otsikoitaan yhä tarkemmin tietyn kaavan mukaisiksi kokeilemalla, minkä otsikon takainen kirjoitus saa eniten katsontakertoja (mainostuloja) ja tykkäyksiä. Tietoa tärkeämpää on tunne ja sen välittäminen. Samaa tekevät myös tavalliset, Facebookia käyttävät ihmiset: omaa käytöstä ja julkaisuja kontrolloidaan paremman kiinnostavuuden ja sopivamman minäbrändin rakentamisen vuoksi. On arveltu, että ihminen saattaa sosiaalisen median myötävaikutuksesta valita jopa lenkkipolkunsa: ketä houkuttelee kämäinen Kehvon kuusimetsätie, kun hölkkäämässä voi käydä komeammissakin maisemissa? Kuva lenkkeilijän huikeammista maisemista kallioineen ja laaksoineen voi tuoda enemmän tykkäyksiä kuin yksitoikkoisen tylsä, hämärä soratie.

Jokainen kaveriensa lenkkeilypäivityksiä nähnyt voi huomata esimerkin osuvaksi. Komeista kalliomaisemista jaetaan kuvia, sumuiset mäntymetsät eivät kiinnosta. Myös lenkkireittien maisemat ovat osa arjen juhlaa ja hienoutta – sitä, millä voi luoda sopivaa kuvaa muiden nähtäväksi. Kukin käyttäjä on tuote, jonka näyteikkunana toimii Facebook-profiili. Aalto-yliopiston tutkimus kertoo samaa: koska soitettavat kappaleet ovat julkisia, käyttäjä kuuntelee epämääräisen oikean kuvan rakentamisen paineen alla sopivaa musiikkia. Eräs oma tuttavani laittoi Spotifyn kappalesoittonsa salaiseksi siksi aikaa, kun laitoin Frederikin musiikkia soimaan.

Entä onko salille tai lenkille mukavampi lähteä, kun siitä kertoo kaikille ja saa kannustusta tykkäyksistä? Jäisikö kuohuviinilasillinen tilaamatta tai kahvikakku leipomatta, jos siitä ei voisi kertoa eteenpäin? Samalla likehuoraukseen herätessä alkaa pohtia myös omaa käytöstään: kun hain alastonmallin töihin viime syksynä, eräs ensimmäisiä ajatuksiani oli myös idea kiinnostavasta blogimateriaalista. Olisinko kokeillut koko hommaa, ellei minulla olisi ollut käytössä somea, jonne voin uuden työnkuvani myötä rakentaa kuvaa itsevarmasta, estottomasta ja uutta kokeilevasta ihmisestä?

Tiedämme jo nyt, että Facebook voi tutkitusti vaikuttaa algoritmien valikoimalla newsfeed-sisällöllä käyttäjänsä tunne-elämään joko positiivisesti tai negatiivisesti: tulevaisuudessa tullaan toivottavasti näkemään yhä enemmän tutkimustietoa siitä, miten tykkäyksien tavoittelu ohjaa käyttäytymistä ja jopa koko elämän kulkua.

---------------------

http://www.aalto.fi/fi/current/news/2014-08-14-002/

http://nyt.fi/a1305843092753

”Lounaaksi valittu salaatti näyttää verkossa jaettuna hyvältä etenkin, jos käyttäjä vannoo terveellisten elämäntapojen nimiin. Joku toinen taas saattaa juosta tietyn lenkin vain siksi, että sen varrella maisemat ovat hänestä jakamisen arvoisia. ”
http://www.hs.fi/elama/a1403676822949?jako=b668e91c352aea550016f138f0f4cf9a&ref=fb-share

http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-1288547873545.html Muita kiinnostavia:
http://sundial.csun.edu/2014/04/studies-show-facebook-may-affect-your-mood-more-than-previously-thought/

http://www.dailymail.co.uk/news/article-2419419/All-lonely-Facebook-friends-Study-shows-social-media-makes-MORE-lonely-unhappy-LESS-sociable.html

http://phys.org/news/2014-04-impact-facebook-unfriending.html

Elokuun ihQutusbiisi

Oma musa mansikka, ihQutusbiisi mustikka.

Elokuussa ihQuinta on Volbeat featuring Sarah Blackwood - Lonesome Rider. Törmäsin jokin aika sitten kappaleeseen Radio Rockilla ja sain jostain syystä käsityksen, että se olisi The 69 Eyesia. Kuuntelin koko bändin tuotannon läpi, enkä valitettavasti löytänyt (tätä) hyvää biisiä muiden laulujen joukosta. Onneksi Lonesome Rider tuli vastaan eräissä bileissä. Kappale on menevä ja sanat ovat hyvät. Tällaista lisää!

Vapise Tipaton tammikuu – täältä tulee Seksitön syyskuu!

Vuosien saatossa suomalaisille on tuputettu Tipatonta tammikuuta, jonka aikana kannustetaan olemaan juomatta alkoholia ollenkaan. Viime syksynä joku hippi keksi polkaista pystyyn Lihattoman lokakuun, jonka ideana oli saada ihmiset kokeilemaan lihatonta ruokavaliota yhden kuukauden ajan. Saa nähdä, uusitaanko Lihaton myös tänä vuonna. Muitakin kuukausittaisia tempauksia on tehty: miesten pitäisi kasvattaa marraskuun ajaksi itselleen Movember-viikset.

Pystyn näkemään jo seuraavan askeleen ihmisiä kontroll- ei ku kannustavissa kuukausissa: tervetuloa, Seksitön syyskuu.

Alkoholi on paha. Tippa tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Liha on paha. Proteiini tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Kummatkin kuukaudeksi kiellettävät asiat ovat nautintoa tarjoavia. Eikö seksi sopisi tähän ryhmään loistavasti kolmanneksi? Sekin on kivaa ja tekee elämästä elämisen arvoista. Elämme maailmassa, jossa valtio pyrkii kontrolloimaan kaikkea kivaa säännöksillään ja muu yhteiskunta syyllistävillä "hei vittu aattele nyt vähän oot paha ihminen ku joit tuon oluen tammikuussa" -tempauksillaan, joten eiköhän kielletä hus pois tämäkin vain.

Seksi ei tee pidemmän päälle hyvää ihmiselle. Seksikumppaneihinsa kiintyy, mikä johtaa useimmiten parisuhteisiin. Parisuhteet ovat terveydelle vaarallisia: ne aiheuttavat mustasukkaisuutta ja erot voivat johtaa vakaviinkin masennusoireisiin. Lisäksi ihmisen kunto laskee parisuhteessa: monet tajuavat suhteessa ollessaan, ettei ulkonäöllä tai yleiskunnolla ole enää samalla tavoin väliä. "Mullahan on jo seurustelukumppani, miks vitussa menisin lenkille kun voin juoda kaljaa sohvalla?"

Seksistä seuraa monia ikäviä jälkioireita: sukupuolitauteja, mahdollisia repeämiä intiimipaikoissa, morkkista yhden illan jutuista, lapsia... Asioita, joita kukaan ei kaipaa. Jos seksi, parisuhteet ja rakkaus keksittäisiin nykyaikana, ne kiellettäisiin oikopäätä terveydelle vaarallisina. Totta kai seksin kohtuukäyttö voi olla jopa hyväksi (pieninä annoksina siitä saa kätevän pikkuisen liikuntatuokion) terveydelle, mutta useimmiten tämä lihallinen ilottelu johtaa liiallisuuksiin.

Seksi maksaa aikaa ja rahaa. Itsetyydytys ei ole tätä parempi vaihtoehto. Mies, mieti vuodessa runkkaamiseen käyttämääsi aikaa. Jos vedät käteen kerran päivässä viiden minuutin ajan, vuodessa olet masturboinut yli 1700 minuuttia eli 28 tuntia. Mieti, jos käyttäisit tämän ajan esimerkiksi merkityksettömän sisällön tuottamiseen 26 lukijan paskablogiin, olisit paljon tyytyväisempi elämääsi. Nainen, mieti vuodessa dildoihin ja vibraattoreihin käyttämiäsi rahoja. Jos ostat kymmenen dildoa vuodessa, kahdessasadassa vuodessa olisit säästänyt viidenneksen keskihintaisesta omakotitalosta Savossa.

Iltarunkut, ihan vaan pientä hiplailua, pari suihinottoa, yöpano... Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa seksiin menee viikossa? Entä vuodessa?

Tee sinäkin parannus ja elä syyskuu selibaatissa. Nyt on elokuu, mutta voit aloittaa jo tänään.

Ps. Päivi, jos etsit uutta assistenttia, tässä kieltoja ja rajoitteita lakkaamatta keksivä keltatukka palveluksessasi!

----------------------------------------------------------------------------------------------

tipaton.fi

Juo kuin viimeistä päivää

Taustalla soivat hetken kuumimmat listahitit. Joku neropatti oli keksinyt yhdistää poppikoneen johonkin Jugoslavian perukoilta löytyneeseen perinnesoittimeen, ja nyt hänen kappaleensa soivat kaikkialla. Eivät ne biisit kovin kummoisia olleet, mutta ne olivat jotain uutta. Lisäksi muutkin kuuntelivat niitä.

He laittoivat hiuksiaan ja meikkasivat iltaa varten. Strance teki tummansinisiin hiuksiinsa korkkiruuvikiharoita, joiden ajatteli olevan sopivan juhlalliset bileisiin, joihin he olivat menossa. Hän oli ollut huolissaan, voisiko kuuma kiharrin pilata hänen pari viikkoa sitten hankkimansa hiustenpidennykset. Hätäily oli ollut turhaa, sillä pidennysten laatu oli hyvä. Joku köyhä kehitysmaalainen oli kasvattanut noita hiussuortuvia vuosia ja saanut lopulta niistä palkkioksi pari roposta, joilla ei saisi Strancen kotimaassa edes hampurilaista drive in -kaistalta. Strance oli ostanut omansa noin viisikymmenkertaisella hinnalla siitä, mitä hiuskappaleista oli niiden kasvattajille maksettu.

Strancen mieleen jostain pulpahtanut ajatus tuntui hetken hieman ikävältä, mutta toisaalta, ei hän loppujen lopuksi jaksanut välittää pienistä eettisistä ongelmista. Eikä hän olisi edes ikinä joutunut hankkimaan pidennyksiä, ellei hän olisi innostunut uudenlaisesta hiustenvaalennustekniikasta, joka oli lopulta tuhonnut hänen päänahkansa. Myöhemmin väriaineista oli löydetty joitakin syöpätekijöitä, mutageeneja ja solunjakautumista estäviä osia. Käydessään myöhemmin lääkärissä asian takia Strance ei ollut uskaltanut tunnustaa laittaneensa väriä myös genitaalialueilleen – tiedä minkälaisen saarnan ajattelemattomuudesta, kohdunkaulansyövästä ja mutanttilapsista tohtori olisi pitänyt.

Ja sitä paitsi, ei mutanttilapsilla enää ollut väliä.

Strance loi katseensa Napoon, joka suoristi omaa, vihreä-mustaa tukkaansa. Strance oli aina pitänyt Napoa tyylitajuisena poikana. Napo meikkasi pojaksi keskimääräistä vähemmän ja osasi laittautua aivan kuin hänen ihonsa olisi luonnostaan niin täydellinen ja silmät olisivat aidosti niin syvänsiniset, että ne näyttivät violeteilta. Särmää kasvoihin toi alahuulen alle kasvatettu pieni, mustaksi värjätty parranhaiven. Napo ei missään nimessä halunnut värjätä sitä vihreäpainotteiseen tyyliinsä sopivaksi, vaan halusi pitää sen mustana. Vihreä parta olisi ollut hänen mielestään mauton. Strance mietti, mitä kaikkea tästä tyylitajuisesta nuoresta olisikaan voinut tulla.

Illan bileet olivat olleet Napon löydös. Hän oli löytänyt netistä ilmoituksen, jossa eräs Walmart Cityn suurimmista yökerhoista mainosti illalla alkavia, aamuyöhön asti kestäviä juhliaan.
 
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JUO KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ!
Kaupungin kuumin meno tällä viikolla on CupTolissa!
Juo kuin viimeistä päivää!
Klubimme kutsuu paikalle kaupungin tyylikkäimmät
nuoret – ja vain ne, joilla on tarpeeksi rahaa bilettää
TYKISTI! 

Maailmanlopputeeman mukaisesti illalla on luvassa
- Pyrotekniikkaa
- Silmiä kirvelevää savusumua
- Bilettäjien päälle roiskittavaa tekoverta
( + mahdollisesti pieni baseball-ottelu, jossa käytetään
diskopalloja palloina ja rautatankoja mailoina) 

Ohjelma on monipuolinen, tiloissa on mahdollisuuksia
irrotella ja illan aikana kuullaan muodikkaimmat listahitit.
Juo kuin viimeistä päivää! Dance like it’s your last dance!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mainoksen lopussa luki pienellä varoituksia valojen vaikutuksista epileptikoille, pyrotekniikan vaarallisuudesta herkästi syttyville hiuslakoille ja siitä, että maksu tapahtuisi vain sähköisesti, käteinen ei kelpaisi. Tämä oli ollut arvattavissa, sillä eiväthän kaupungista paenneet rikkaat muuten saisi rahojaan – fyysisiä seteleitä he eivät voisi saada käsiinsä, mutta pankkitilisiirrot ja luottokorttiostokset onnistuivat vielä. Strancen mieltä lämmitti ilmoituksen maininta ”irrottelumahdollisuuksista”, jolla tarkoitettiin siis suoremmin ilmaistuna panokoppeja. Hän ei ollut saanut pitkään aikaan, joten nyt olikin jo korkea aika.

Strance alkoi olla valmis. Hän oli laittanut päälleen nahkahousut, joissa oli violetteja muoviosia. Housuista sitäkin hienommat teki muoviosien pimeässä hohtavuus. Yökerhon valoloiston ja pimeyden keskellä housut pääsisivät varmasti oikeuksiinsa. Hän ei ollut varma, uskalsiko lähteä ulkoilmaan pelkässä mustassa paidassaan, jonka toinen hiha oli lyhyt, toinen pitkä. Viranomais- ja säätiedotukset olivat tosin lupailleet, että ulkona pitäisi olla nyt turvallista liikkua. Silti Strance veti päällensä oranssista karvasta valmistetun tekoturkistakin. Varmuuden vuoksi. Parempi pelata varman päälle, sillä hän ei halunnut paljastaa liikaa ihoa ulkoilmassa.

Napo oli tehnyt vastaavanlaisen ratkaisun ja jättänyt ihoa mahdollisimman vähän paljaaksi. Hän oli pukeutunut tiukkoihin, vartalonmyötäisiin housuihin. Valkoisen topin päälle hän veti army-henkisen takin. Kokonaisuuden kruunasivat kiiltävät, mustat maihinnousukengät, joissa oli tummanvihreää kiiltoa.

He laittoivat kaasunaamarit kasvoilleen ja siirtyivät porraskäytävän kautta ulkoilmaan. Napo meinasi kompastua jalkakäytävällä makaavaan mieheen, todennäköisesti johonkin kodittomaan pummiin. Autotietä reunusti värikkäiksi ruostuneiden autojen rivistö. Kadun varrella olevat puut loistivat jo nyt oransseina, punaisina tai lehdettöminä, vaikka oli vasta varhainen syyskuu. Tuuli tuntui syyskuuksi tavallista lämpimämmältä, lämpötilan osalta ulkona olisi pärjännyt hyvin ilman takkiakin.

He kävelivät läheisen maanalaisen tunneliin. Maanalainen oli saapunut asemalle juuri sopivasti. Strance inhosi metroasemia – ne olivat haisevia ja useimmiten huonosti valaistuja. Ahdistavia. He nousivat tupaten täynnä olevaan vaunuun. Strance sysäsi varovasti sivummas penkille lapsestaan kiinnipitävää äitiä. Metro nytkähti liikkeelle.

Kahden aseman jälkeen juna nousi tunnelista ylös ja kohosi noin kymmenen metriä katutasoa korkeammalle. Maisema oli hämmentävä. Syyskuuiltaisen, laskevan auringon oranssiksi värjäämä taivas muodosti mielenkiintoisen kontrastin yhdessä harmaan, rapautuneen ja yksinäisen suurkaupungin siluetin kanssa.  Strance oli aina kuvitellut maailmanlopun näyttävän tältä. Hän tunsi pelkoa sisällään. Oliko ollut järkevää lähteä bilettämään juuri nyt? Oliko järkevää hassata kaikki rahansa? Olisiko ollut fiksumpaa tehdä jotain muuta?

We stay on track until the world ends.

Hän kääntyi katsoakseen Napoa silmiin, muttei nähnyt niihin. Napo oli hankkinut omaan, kirkkaanvihreään kaasunaamariinsa kellertävänvihreät peililasit. Strance tunsi jonkinlaista alemmuutta muistaessaan, että hänellä itsellään oli kasvoillaan vain tylsä, harmaa maski. Hänellä oli ollut hienompi naamari. Violetti, jota oli koristeltu vaaleanpunaisilla kimalteilla ja tekotimanteilla. Se oli kuitenkin jäänyt hänen äitinsä autoon. Strance ei ollut varma, miten hänen äidilleen oli käynyt, mutta kumpikaan hänen vanhemmistaan eivät olleet saapuneet toissapäiväisen tapahtuman jälkeen kotiin. Isän kohtalo oli arvattavissa – isän työpaikalla ei ollut minkäänlaista aggregaattia, joten sähköjen katkettua myös ilmastointi oli todennäköisesti lopettanut toimintansa. Strance ei halunnut tietää, kauanko hänen isänsä oli joutunut kärsimään, ennen kuin työpaikan ilmastoon levinneet saasteet olivat vieneet tältä hengen.

Äidistä Strancella oli epäilyksensä. Äiti oli lähtenyt hakemaan Strancen pikkusiskoa koulusta, joten todennäköisesti he molemmat olivat kuolleet. Kun ensimmäinen happosade oli koittanut, oli se todennäköisesti syövyttänyt nopeasti äidin auton kaasutankkiin reiän –  ja yleisesti oli tiedossa, kuinka kiivaasti autojen polttoaineena käytettävä vety reagoi ilman hapen kanssa. Räjähdys, mikäli asiat olivat tapahtuneet Strancen oletuksen mukaan, oli vienyt mukanaan niin äidin, siskon kuin koristellun kaasumaskinkin.

Strance oli oikeastaan aika varma, että hänen perheensä oli kuollut. Sama olisi käynyt hänellekin, ellei hän olisi sattunut olemaan kotona onnettomuuden tapahtuessa. Heillä oli toimiva ilmastointi ja tehokas aggregaatti. Oli onni, että hänen perheensä oli ylempää keskiluokkaa. Napon perheelle oli todennäköisesti käynyt huonommin, mutta pojalla oli ollut tuuria ollessaan juuri silloin vierailemassa Strancen luona. Muuten hän olisi kuollut perheensä kanssa. 

Oliko se välttämättä huonompi vaihtoehto kuin tämä? 

Strancella oli kestänyt aikansa ymmärtää monivaiheinen onnettomuussarja kokonaisuudessaan. Ilmansaasteet ja happolaskeumat olivat olleet hänen koko elämänsä ajan arkipäivää. Ajoittain kaupunkiin annettiin varoituksia huonontuneesta ilman tilasta, jolloin suojautuminen esimerkiksi kaasunaamarilla oli suositeltavaa. Toissapäivänä annettiin yllättäen hätävaroitus Atlantin valtamereltä tulevasta, poikkeuksellisen vaarallisesta saastepilvestä – sen ja muutaman muun myöhemmän tiedotteen sisällön hän muisti sanasta sanaan, vaikkei ymmärtänytkään kaikkia teknologiaan liittyviä yksityiskohtia.

9/2 14:43 Ihmisiä kehotetaan heti siirtymään pois ulkoilmasta hyvällä ilmastoinnilla, aggregaatilla/varageneraattorilla ja happosuojauskäsittelyllä varustettuun sisätilaan. Walmart Cityyn iskeytyy noin puolen tunnin kuluessa mahdollisesti pahin happolaskeuma ja ilmansaastekertymä koskaan. Alustavien arvioiden perusteella saasteet ja happosade ovat roimasti tavallisia voimakkaampia, ja tavallinen suojautuminen kaasunaamarilla ja muulla suojavaatetuksella voi olla riittämätöntä.

Myrskyn saapuessa kaupunkiin Strance ja Napo olivat saaneet seurata Strancen kodin ikkunasta katastrofin etenemistä – se oli ollut todellisin ja kauhein reality-sarja, jota he olivat koskaan tapittaneet. Televisiona toimi kodin ikkuna. Happo oli todellakin ollut tavallista vahvempaa. Se oli syövyttänyt rakennusten pintoja, autoja, teitä ja puita (ja ihmisiä). Sinne, minne happolaskeuma ei ollut yltänyt, oli levinnyt ilman mukana nopeasti hengenvaaralliset määrät rikin ja typen oksidien lisäksi erilaisia toksisia teollisuuskaasuja.

Aluksi viranomaiset olivat olleet vaitonaisia tapahtumista. Saastepilven mentyä ohi oli julkaistu viranomaisraportti, jossa tuhoa kuvailtiin suuripiirteisesti.

9/2 18:37 Rakennukset, tieverkosto ja muu infrastruktuuri ovat kokeneet merkittäviä vaurioita, samoin sähkönjakelu on toistaiseksi estynyt. Onnettomuudessa on syntynyt joitakin kuolonuhreja.

Myöhemmin illalla oli ilmestynyt uusi viranomaistiedote, jossa kerrottiin huolestuttavia uutisia.

9/2 22:16 Tuoreiden tietojen mukaan kuolonuhrien määrä voi olla jopa yli puolet Walmart Cityn asukkaista. Lisäksi kaupungille energiaa tuottavan, laitakaupungilla sijaitsevan antimateriavoimalan on epäilty kokeneen merkittäviä vaurioita happosateen myötä. Yhteyttä voimalan työntekijöihin ei ole saatu. Asiantuntijat ovat huolissaan erityisesti antimaterian varastoimiseen käytettävistä magneettiloukuista, joiden avulla antimateria pidetään erossa tavallisesta materiasta. Mikäli antimateria päätyy kosketuksiin tavallisen materian kanssa, tapahtuvaa reaktiota kutsutaan annihilaatioksi. Annihilaation aikana vapautuu energiaa räjähdysmäisesti. Jos pienikin määrä antimateriaa reagoi materian kanssa, vapautuvan sähkömagneettisen energian määrä voi liikkua sadoissa terajouleissa. Esimerkiksi Hiroshimaan pudotetun atomipommin myötä ympäristöön vapautui noin 85 terajoulea energiaa. Mikäli magneettiloukkujen toiminnassa ilmenee ongelmia, tuho voi olla totaalinen.

Mediassa ja uutiskatsauksissa oli liikkunut kauhuntäyteisiä arvailuja siitä, tulisivatko magneettiloukut pettämään. Voimalan suunnalta ei kuulunut elonmerkkejä. Seuraavana päivänä Walmart City oli koko maailman median huomionkohteena, ja ulkomaalaiset tv-kanavat eivät peitelleet mahdollisen antimateriakatastrofin mahdollisuutta. Netistä siepatut uutispätkät kertoivat karua kieltään:

”Walmart Cityn metropolialue oli ensimmäisiä paikkoja, joissa antimateria otettiin keskeiseksi osaksi energiantuotantoa. Kaupungin laitamille rakennetussa massiivisessa hiukkaskiihdyttimessä tuotetaan vuosittain moninkertaiset määrät sähköä verrattuna perinteisempiin, fissioreaktioon perustuviin ydinvoimaloihin. Antimateriavoimaloita on perusteltu niiden tekniikan kohentumisen myötä mahdollistuneella taloudellisuudella ja runsailla mahdollisuuksilla nykyajan ja tulevaisuuden energiantuotannossa. Voimalaa kohdannut onnettomuus voi magneettiloukkujen pettäessä johtaa annihilaatioon, mikä tarkoittaa jopa viisinkertaista tuhoa verrattuna esimerkiksi ydinkärkeen. Asiantuntijoiden mukaan tuho on todennäköistä, mutta arviot annihilaation tapahtumisajasta ovat ristiriitaisia.”

Myöhemmin ennuste oli tarkentunut. Hetki koittaisi syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä, nähtävästi aamuyöllä. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä voimalan työntekijät olivat tiettävästi kuolleet – ainakaan kukaan ei ollut ilmoittanut olevansa hengissä. Samoin armeijan kykyä estää tulevaa ei pidetty kovinkaan hyvänä – jo mahdollisuuksia päästä voimalan lähelle pidettiin heikkoina. Hallituksen asettama kriisityöryhmä oli etsinyt ratkaisua ongelmaan, mutta kahden unettoman yön jälkeen oli todettu, ettei tähän ongelmaan ollut olemassa ratkaisuja. Räjähdysmäinen energianpurkaus tuhoaisi kaiken elävän kymmenien kilometrien säteellä.

Joihinkin toimiin oli ryhdytty. Kaupungin taloudellinen ja poliittinen eliitti oli evakuoitu armeijan helikoptereilla turvaan. Muut ihmiset saivat jäädä.

Strance ja Napo olivat kaksi, jotka kuuluivat muihin ihmisiin jotka saisivat jäädä.

9/4 12:45 Valitettavasti kaikkia Walmart Cityn asukkaita ei pystytä evakuoimaan heikentyneen tieverkoston ja tehtävän vaarallisuuden vuoksi. Pelastustöihin on haettu vapaaehtoisia, mutta heitä ei ole ilmoittautunut mukaan nimeksikään.

Metrojuna sukelsi takaisin maan sisään ja saapui muutaman aseman jälkeen Strancen ja Napon määränpäähän. Erikoista oli, että metrot kulkivat vieläkin. Niiden toiminta perustui tiettävästi omavaraiseen automaattiohjaussysteemiin, ja raiteet olivat kestäneet syövyttäviä happoja moitteettomasti. Toki vaunujen pinta oli syöpynyt ja ikkunoita oli hajonnut, mutta muuten kaikki oli erinomaisessa kunnossa. Tervetuloa Walmartin metroon, pysymme kiskoilla aina maailmanloppuun asti.

He nousivat pois vaunustaan.

Aseman portaita oli hankala kävellä, sillä niillä makasi niin paljon ihmisiä.

CupTolin edessä oleva jono oli pitkä. Strance ja Napo liittyivät jonon jatkoksi. Jono tuntui etenevän nopeasti, sillä osa ei päässytkään sisälle – pelkkä sisäänpääsymaksukin oli liikaa monille. Jossain vaiheessa sisäänpääsyn luona syntyi kahakka, kun joku yritti kiilata suoraan väkijoukon eteen. Strance tunnisti kiilaajan Rinaksi, erään kaupungin eliittiin kuuluvan perheen tyttäreksi (miksei häntä oltu pelastettu?) . Ohittelu ei näyttänyt toimivan, sillä Rina revittiin pois kärjestä. Joku huusi, ettei tänä iltana isäpapan paksu lompakko auttanut saamaan erikoiskohtelua. Loukkaantunut tyttö passitettiin jonon hännille.

Jokainen oli lopun tullessa tasa-arvoinen.

Heidän vuoronsa tuli, Strance heilautti rannettaan maksulaitteessa, Napo maksoi hieman vanhanaikaisesti kortilla. Sisäänpääsymaksu oli järkyttävä, samoin juomien hinnat näyttivät olevan noin kymmenkertaiset verrattuna tavalliseen. Toisaalta, sillä ei ollut mitään väliä, rahoja ei tarvinnut maailmanlopun koittaessa enää säästää. Biletaivas avautui – vitusti juomia, vitusti ihmisiä, vitusti menoa. Tänään kukaan ei välittänyt aamuisesta darrasta. Tänä iltana kukaan ei pelkäisi aamuista morkkista. Aamua ei koskaan tulisi.

He joivat. He tanssivat muodikkaimpia tansseja, tutustuivat uusiin ihmisiin, söivät, kävivät panokopeissa. Pyrotekniikka häikäisi, savusumu kirveli silmiä, tekoverta roiskui. Tilit tyhjenivät, klubin omistajaosakkaat taasen katselivat satojen kilometrien päässä tileilleen kertyviä muhkeita voittoja. Ja illan edetessä, jossain kauempana, läheisessä antimateriavoimalassa tapahtui se kaikkien pelkäämä ja odottama. Annihilaatio ja energian valtava purkautuminen. Illan mittaan he kaikki lakkasivat olemasta – kuollutta lastaan sylissään pidellyt kuollut äiti yhä kiskoillaan kulkeneessa metrovaunussa, rakennukset, nuoret bilettäjät, kaikki. Vain pieni pyyhkäisy, ja he muuttuivat tuhkaksi ja tuhkaakin olemattomammiksi.

Kaiken sen keskellä Strance ajatteli, että maailmanloppu maistui oksennukselle ja tuntui orastavalle laskuhumalalle.

--------------------------------

Juo kuin viimeistä päivää osallistui vuoden Nova 2014 -novellikilpailuun. Valitettavasti teksti ei menestynyt kilpailussa. Alkuperäinen versio tekstistä on kirjoitettu jo lokakuussa 2012, mutta tällöin "paikallisen maailmanlopun" selittämisessä oli tietynlaisia uskottavuusongelmia. Nyt tieteelliset yksityiskohdat on pyritty selittämään tarkemmin, hiotummin, ehkä jopa uskottavammin. Novelleitani enemmän lukeneet kaverini ovat pitäneet tätä eräänä parhaimmistani.