Kuolemansuudelma

Minusta vanhukset ja vauvat muistuttavat hirvittävän paljon toisiaan.

Vauvat ovat pieniä, ryppyisiä ja punaisia. Ne eivät tule toimeen omillaan. Ne kuolaavat ja kakkaavat vaippoihinsa. Ne eivät oikeastaan eroa lainkaan vanhuksista, jotka samalla tavalla ovat meistä muista riippuvia maatessaan paskaisissa vaipoissaan, ympäröivästä maailmasta ja sen jatkuvasti kiihtyvästä sykkeestä autuaan tietämättöminä. Minusta on iljettävää ajatella näin, mutta iljettävää siitä tekee se, että se on totta.

Ihminen käy läpi elämässään syklisen muodonmuutoksen. Jossain vaiheessa pyöreästä vauvasta kasvaa kulmikas aikuinen, selvä hahmo. Karaktääri. Hiljalleen kulmat alkavat oieta, särmät hioutua. Aikuisesta tulee jälleen taapero, ihmisestä tulee jälleen pyöreä, muovailuvahapallo.

Istun isän sängyn viereisellä muovituolilla. Pidän isää kädestä kiinni.

Männynkävyn hoitokoti on hiljainen. Kevättalvinen iltapäiväaurinko pilkistelee kruunumaisilla säteillään sälekaihtimien välistä, värjäten isän huoneen valkoiset seinät kullankeltaisiksi. Isän sängyn vieressä olevalla yöpöydällä on kuvia minun ja veljeni perheistä. Lapsenlapsien käynnit ovat vähentyneet, mutta ainakin he ovat valokuvien kautta aina isäni seurana. Ikkunalaudalle kuukausi sitten ostamani kiinanruusu on pudottanut nuppunsa ja näyttää kuihtuneen kuoliaaksi. Hoitajat eivät ole muistaneet kastella sitä lupauksistaan huolimatta.

Minkäköhän takia vanhusten hoitokodit nimetään aina luontoaiheisesti? Männynkäpy, Pihlajakoti, Päivänsini, Sinisiipi, Kuusenkerkkä, Tuomilinna, Lehtokoti… Ehkä nimeämisprosessi on keino häivyttää sitä tosiasiaa, että ne ovat lopulta kuitenkin hoitolaitoksia, kliinisiä loppusijoituspaikkoja. Isäni huone on näennäisesti kodikas ja asukkaansa persoonallisuutta ilmentävä asunto, mutta käytännössä huoneen nurkkaan pinotut vaipat ja erillisestä kylpyhuoneesta löyhkäävä siivousaineen haju muistuttavat vierailijaa siitä, että olemme oikeasti laitoksessa. Lattialistat ovat muovia, seinään on kiinnitetty laminoidut toimintaohjeet hätätilanteiden varalta.

Katson iän uurtamia ja ajan pyöreyttämiä kasvoja. Niissä on jäljellä vielä jotain tuttua, jotain menneisyyden muistoissa kirkkaasti erottuvaa särmää, mutta joka kerta hän muistuttaa entistä vähemmän itseään, miestä, jonka minä muistan. Isä on jatkuvasti vähemmän isä. Hän käy muodonmuutosta ukiksi, vanhaksi mieheksi, kasvikseksi, hyvinvointivaltion tilaa kuvaavien huoltosuhdetilastojen miinusmerkkiseksi luvuksi. Tiedän, ettei tämä ole sitä, mitä hän haluaisi.

Isä oli joskus myyttinen sankari, jota mikään tai kukaan ei voittanut. Pienenä tyttönä ajattelin, että isä on kaikista maailman iseistä vahvin. Isä korjasi auton, kun siihen tuli vikaa. Isä antoi tukkapöllyn naapurin pojalle, joka kiusasi minua – eikä minua enää sen jälkeen kiusattu. Isä kävi töissä eikä ollut koskaan sairaana. Isä osti ilotulitusraketteja uudeksi vuodeksi. Isä auttoi minua muuttaessani opiskelemaan ja ajoi tuosta vain kömpelöllä pakettiautolla uuden ja tuntemattoman kaupungin iltapäiväruuhkassa. Isä hoiti asiat. Isä oli kuolematon, mikään ei voinut satuttaa isää.

Isä oli joskus tarusankari. Kreikkalaisten ylipäällikkö, koko Mykenen kuningas, voittoisana taisteluistaan palaava sotilas.

Isä ei olisi koskaan halunnut, että hänen elämänsä eepos päättyisi näin – hoitokodissa ja avuttomana. Isä olisi halunnut aina lähteä saappaat jalassa, kuolla omassa kodissaan. Myyttisestä sankarista tuli vuosien ja vuosikymmenien pyöriessä iäkäs mies ja eläkeläinen. Kenenkään ei pitänyt kyetä voittamaan isää, mutta lopulta hänet nujersi hänen oma elimistönsä, hänen sisäänrakennettu kuolevaisuutensa. Tavaroiden pudottelu paljastui orastavaksi Parkinsonin taudiksi, sähkölieden unohtuminen päälle salakavalasti edenneeksi Alzheimeriksi. Muisti heikkeni, kunto heikkeni, kävely heikkeni. Muutto Männynkäpyyn kutsui isän unohdettua lämmittää uunia talvipakkasilla. Veljeni Otto löysi kohmeisen ja kylmyydestä tärisseen vanhuksen makuuhuoneesta kääriytyneenä kolmen huovan alle. Tuvan lämpötila oli laskenut kahdeksaan asteeseen.

Pidän yhä isää kädestä kiinni, kun hän raottaa silmiään.

Olen odottanut kauhulla hetkeä, jolloin hän ei enää tunnistakaan minua. Hetkeä, jolloin hän ihmettelee, kuka tuo viisikymmentävuotias, uurteinen ja etäisesti hänen pientä tytärtään muistuttava nainen on. Toistaiseksi sitä hetkeä ei ole tullut, vaikka isän puhuessa nykyhetki ja menneisyys sekoittuvatkin usein postmodernistiseksi, järjettömäksi tarinaksi vailla ymmärrettävää alkua tai loppua.

– Elena, hän sanoo ja katsoo minuun.
– Isä.

Meillä ei ole enempää sanoja. Sanoja ei tässä vaiheessa tarvita. Minulla on ajatukseni, isällä ehkä omansa. Annan ajan pyöriä. Seinällä olevan kellon sekuntiviisari tikittää ja kiertää loputtomasti kehäänsä. Isä katsoo minua hetken ja hymyilee vienosti.

Minun oireeni alkoivat lauantaina illasta.

Huomasin selkäni kipeäksi ja kurkkuni käheäksi. Oloni on ollut siitä lähtien epämiellyttävä, mutta olen ilmeisesti saanut taudin lievän version. Olen täysin toimintakuntoinen eikä minua päällisin päin katsomalla uskoisi, että olen sairas.

Mietin tätä pitkään. Uskon, että isä haluaisi tätä, mikäli hän pystyisi yhä ilmaisemaan tahtoaan. Se ei ollut mahdollista enää hetkeen. Jos asiat olisivat isästä kiinni, hän olisi jo testamentannut koko omaisuutensa 19-vuotiaalle ja ilmeisen seksikkäälle lähihoitajaharjoittelijalle. Emme koskaan keskustelleet isän kanssa lähdöstä, sillä pidin häntä kuolemattomana – ehkä hän itsekin piti. Kaikista huonoista vaihtoehdoista tämä on yhä paras.

Pidän isää kädestä kiinni ja annan ajan pyöriä. Puristan kovempaa.

Oveen koputetaan kaksi kertaa. Hoitaja ilmestyy ovelle ja kertoo, että 25 minuuttia on kulunut. Vierailuaikoja on lyhennetty korkeintaan puolen tunnin pituisiksi.

– Sanon vielä heipat isälle ja lähden sitten, vastaan hoitajalle.

Hoitaja sulkee oven. Jään vielä pieneksi hetkeksi isän kanssa kahdestaan. Tässä me olemme, isä ja tytär. Vanhus ja keski-ikäinen nainen. Taruhahmo ja minä.

– Hyvästi isä.

Nousen tuolilta ja kumarrun isän ylle. Painan huuleni hänen huuliaan vasten. Hetken aikaa huulemme koskettavat toisiaan, unohdan itseni ja maailman, annan kuoleman valua minusta isän pyöreälle suulle. Suudelman päättyessä ja huuliemme erotessa lakkaan puristamasta isää kädestä ja irrotan otteeni. Ovensuussa luon viimeisen katseen auringon kultaamassa huoneessa makaavalle miehelle, joka on kasvattanut minut ja rakastanut pyyteettömästi minua puoli vuosisataa. Suljen oven hiljaa ja siirryn Männynkävyn aulaan. Toivotan vaisusti kiitokset hoitohenkilökunnalle.

Aulan televisio lähettää tiedotustilaisuutta, jossa viisi mustiin jakkuihin pukeutunutta naista kertovat poikkeustilan julistamisesta. Pääministeri katsoo jäänsinisillä silmillään suoraan televisiokameraan ja suoraan lävitseni. Pääministeri kertoo ilmeenkään värähtämättä yhteiskunnallisen poikkeustilan rajoituksista. Rajat suljetaan, kokoontumiset kielletään, Uusimaa eristetään. En tiedä miksi, mutta en pidä tuosta naisesta.

”Hallitus on todennut yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa Suomen olevan poikkeusoloissa koronavirustilanteen vuoksi. – – Kielletään vierailut vanhusten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköissä. Kielletään ulkopuolisten vierailut hoitolaitoksissa, terveydenhuollon yksiköissä ja sairaaloissa..."

Kurkkuani koristaa.

– Toivottavasti tuo tauti ei ole tulossa tänne, televisiota katseleva, saalin alle kääriytynyt mummeli mutisee toiselle asukkaalle.

Nämä vanhukset eivät tiedä, mutta minä tiedän, että se on jo täällä. Minä olen sen itse tänne tuonut.

Hetken pohdin valintaani, mutta tiedän, että kaikki menee kyllä oikein. Huomenna soitan Männynkävyn hoitajille ja kerron oireistani. Isäni luonnollisesti eristetään muista asukkaista, eikä hän siten pääse tartuttamaan muita. Annan ajan pyöriä, kulunee pari viikkoa ja isän ympyrä on sulkeutunut. Troijan sankari on päässyt sodistaan, murheistaan ja vaivoistaan. Satukuningas saa luvan levätä.

Ulkona on pari astetta plussaa. En todennäköisesti enää astu jalallani Männynkäpyyn. Kävelen autolleni ja hurautan moottorin käyntiin. Hoitokodin ohi ajaessani katson, kuinka laskevan auringon viimeiset säteet osuvat isäni huoneen ikkunaan.

------------------------------

- Minulla on ollut valitettavan vähän aikaa kirjoittaa mitään hauskaa tai vakavaa viime vuosina, mutta eräänä marraskuisena päivänä minulla oli pari tuntia luppoaikaa. Sen myötä syntyi tämä novelli.
-  Idea "Kuolemansuudelmaan" syntyi katsellessani uutisia vanhustenkodeissa leviävästä koronaviruksesta – entä jos joku toisi taudin hoitokotiin tahallaan? Entä jos taudin tartuttaminen olisi jollekulle keino antaa eutanasia omalle vanhemmalleen? 
- Kaikki mahdollinen palaute on aina tervetulluta.

β

β

Lasken housut kinttuihin. Pissaan seisaaltaan. Kellertävä kusi tipahtelee pisaroina pytynpohjalle. Suihkuava ääni on onnetonta, vaimean pihisevää – kaukana pöntössä kumisevista koskiputouksista, joita isommalla vehkeellä saisi aikaan.

Pesen käteni. Pieniin kämmeniini hieromastani palasaippuasta leviää esanssinen laventelituoksu koko kylpyhuoneeseen.

Minulla ei ole kiire ulos. En haluaisi nähdä häntä. Tänään ei ole hyvän itsetunnon päivä. Ehkä joskus on ihan hyväksyttävää sääliä itseään. Ehkä joskus ihmisen vain täytyy nähdä itsessään vitusti vikoja. Onhan minussa niitä.

Jään katsomaan peilikuvaani. Se ei ole ylentävä näky – ylenantava ennemminkin. En oikein usko Jumalaan, mutta olen kuullut sanottavan ihmisen olevan luotu Hänen kuvakseen. Aika romuluinen jumalankuva, sanoisin. Kaukana antiikin kreikkalaisten ihannevartaloista. Lysähtäneet hartiat, kasvava kaljavauvavatsakumpu. Rintakarvoitus, joka ei ole puhtoista posliinia tai seksikkään machoa, vaan ohutta, harmaata ja harvaa, kuvittamaa löystyvää rintakehää. Lyhyet jalat yhdistyvät sulavasti olemattomaan perseeseen. Reiteni näyttävät yhtä jänteille kuin joulukinkku.

En kehuisi kasvojakaan. Maantienruskeat hiukset ovat harmaankirjavoituneet, niiden muodostama tiheikkö on väistynyt paljaiden ohimoiden tieltä. Ennen ah-niin-sinisten silmien tuiketta himmentävät niiden ympärille ilmestyneet, mustat renkaat. Katseeni palo on ajan saatossa haalistunut kädenlämpöiseksi liekiksi. Kun puhutaan yli viisikymmenvuotiaista miehistä, puhutaan karismaattisista ja komeista ridgeforrestereista, davidbeckhameista ja tomppajoneseista. Minä muistutan enemmän Tapani Kansaa – sillä erotuksella, että Tapanilla on ääntä, hahmoa ja kohtalaisesti rahaakin.

Sillä Antilla on varmaan kaikki paremmin.

Olen mielestäni tehnyt parhaani. Olen antanut Leenalle kaikkeni. Tarjonnut vakaan ja tasaisen elämän: olen ollut tyyntä virtaa vailla suuria kuohuja. Kasvattanut kaksi lasta. En ole juonut, en lyönyt. Ennen kaikkea: olen aina ajatellut hänen parastaan, välittänyt hänestä aidosti.

Ehkeivät saavutukseni ole erityisen ihmeellisiä tai sankarillisia. Minusta tuntuu, etten tavallisena matematiikan opettajana ole sitä, mitä nykyisin on sankaruus. Media kertoo tarinoita, se arvottaa meitä, se kertoo keitä tulisi arvostaa. Sankarit ovat toimitusjohtajia, jotka uskaltavat siirtää työpaikat Bangladeshiin voittojen turvaamiseksi. Sanomalehdet kirjoittavat eeppisiä kuvaelmia björnwahlrooseista, investointipankkiireista, jotka omistavat elämänsä rahan tahkomiselle – aikamme korvikkeelle, teurastettavat, tulta syöksevät lohikäärmeet kun ovat päässeet loppumaan. Luin kerran toimitusjohtajasta, joka tapasi perhettään kerran viikossa ja oli saanut viisikymppiseksi mennessä kaksi sydänkohtausta.

En ole sonni. En ole pillunhimoinen seksikone. Leena on ollut ensimmäinen ihastukseni ja ensimmäinen rakkauteni. Hän on ainoa, jonka kanssa olen harrastanut seksiä. Jos mies nussii lukemattomia naisia, hän on sonni. Naisen hässiessä monia miehiä hän on huora. Kun naisella on vähän kumppaneita, hän on siveä. Yhden naisen mies on nahjus, löysä porkkana, eunukki, joka ei ymmärrä levittää siementään ja täyttää maata lapsillaan.

Huokaisen.

Muistan edelleen, kuinka nuorina ja humalassa kävelimme hänen asunnolleen. Keltaisissa katuvaloissa kaikki kaupungin talot näyttivät samanlaisilta, elokuun yössä rakennuksista vapautui päivän aikana kertynyttä lämpöä. Asunnollaan Leena riisui vaatteensa ja suuteli minua. Suutelin takaisin. Kaaduimme soluasunnon patjalle ja hyväilimme toisiamme. Olin liian humalassa ja aivan liian ujo, seisokki jäi puolitiehen. Lopulta nukahdimme lusikkaan.

Aamulla yritimme uudestaan. Hikisessä krapulakiimassa katsoin, kuinka Leena keinui päälläni. Hän hymyili minulle onnesta tuikkivilla, smaragdinvihreillä silmillään. Kurkottelin kohti hänen vaaleita hiuksiaan, suutelin hänen pientä napaansa. Aamuauringon säteet siivilöityivät veitsenterävän aggressiivisina sälekaihtimista. En voinut muuta kuin voihkia auvosta.

En ikinä unohda sitä hetkeä. Siinä ei ole mitään valheellista. Kuka tahansa tämä Antti onkin, hän ei voida viedä sitä minulta. Ensimmäistä kertaa ei voi koskaan pyyhkiä pois.

Sain tietää muutama päivä sitten. Leena oli jättänyt puhelimensa olohuoneen pöydälle. Katselin televisiota, kun satuin huomaamaan puhelimen näytön välähtävän. Näin siinä tekstiviestin tältä Antilta, joka kiitti yhteisestä illasta sydämenkuvin. En saanut lukittua näyttöä auki nähdäkseni muuta keskustelua, muttei minun tarvinnut olla Hercule Poirot ymmärtääkseeni, että Leena oli pettänyt minua. Kun hän myöhemmin tuli hakemaan puhelintaan, en antanut merkkiäkään että tietäisin. Avatessaan puhelimensa huomasin hänen punastuvan kevyesti, mutten ollut varma, oliko hänen kasvoillaan intohimoa, nolostumista vai molempia.

En oikeastaan tiedä, olenko niinkään vihainen. Ehkä enemmän olen vain ja ainoastaan pettynyt.

Katson itseäni vielä hetken lasittunein katsein vessanpeilistä. Avaan oven ja kävelen makuuhuoneeseen. Leena lukee Edith Södergrania pöytälampun himmeässä valossa. Hänen nostaessaan katseensa, jossa on syyllisyyttä, kylmyyttä ja kaikesta huolimatta ripaus jotain surunsekaista lämpöä, en vain osaa vihata häntä.

En sano sanaakaan. Riisun paitani ja asetun puolelleni sänkyä nukkumaan. Käännän selkäni häneen.

 – Hyvää yötä, sanon.

 – Hyvää yötä, hän vastaa hellästi.

Suljen yöpöydän lampun. Ja sitten se tulee: kaikesta pettymyksestä, kaikesta vihasta, kaikesta pahasta huolimatta se ei koskaan katoa, se vain sekoittuu niihin. Sanon sen ja suljen kyyneltyvät silmäni, sillä pelkään ja tiedän, etten todennäköisesti saa vastausta.

 – Rakastan sinua.

 ***

Käteni hypistelevät Dikterin sivuja taas kerran. Olen aina miettinyt, miten joku osaakin kirjoittaa noin palavasti naiseudesta ja ihmissielun hauraudesta. Oi Edith.

Tällä kertaa minun on kuitenkin vaikea keskittyä säkeisiin. Omatuntoni on tahroilla. Tapasin hänet pitkästä aikaa. Oi Antti.

Hän on pahe. Erehdys, jota en kuitenkaan kadu.

Nuori, harteikas mies, joka pursusi testosteronia ja syöksi tulta. Hänen harmaansinisissä silmissään kyti aina jonkinlainen roihu, hänen tummanruskea tukkansa oli kuin savua ja hiillosta. Hän syttyi pienestäkin ja oli aina lyödä lopsauttelemassa jotakuta nyrkit ojossa: se saattoi olla vääränlainen katse, se saattoi alkaa harkitsemattomasta kommentista. Antti oli silloin – ja on yhä edelleen – jatkuvasti maistissa. Antti on vaistojensa ja viettiensä varassa liikkuva peto. On oikeastaan ihme, että hän on yhä elossa – nuorempana olin varma, että neljäänkymmeneen mennessä hän olisi jo kuollut otettuaan yliannostuksen alkoholia tai jotain muuta kokkelia, auottuaan päätään väärälle henkilölle kapakassa tai vaikka pudottuaan katolta alas. Elämä ja Antti yllättävät, toisin kävi.

Hän on ensirakkauteni. Joskus muistelen kaiholla nuoruusvuosiamme, kun kiersimme juottolasta toiseen. Rahani eivät riittäneet cocktaileihin, mutta Antti tiesi kaikki keinot varastaa niitä toisilta. Sun pitää vain katsoo hetken aikaa, mihin se jättää kaljansa ja missä sen huomio on. Kato tota, se pitää bisseensä oikealla vieressä ja keskustelee kaverinsa kaa, ohimennessä toi on iisi napata. Tai noi, noi tanssii tuolla ja ovat jättäneet drinkit kauemmas, helppoo. Meillä ei ollut varaa suhailla taksilla kotiin, mutta Antti löysi aina jonkun kuskaamaan. I have no money but I’ve got you baby.

Se oli villi kesä. Se oli iloinen ja kiva kesä.

Sitten tuli syksy, yliopisto ja muutto. Tuli soluasunto. Tulivat opiskelijabileet.

Ja jossain vaiheessa tuli Petri.

Antti kävi aina ajoittain katsomassa minua kaupungissa, mutta välimatka koitui esteeksi. Välillä se yritti etsiä itselleen töitä, ja varmasti jotain olisi ollutkin, mutta eihän se saanut lopulta työpaikan hankkimista aikaan.

Petri tarttui mukaan viinanhuuruisilta sitseiltä. Se oli elokuun lopun tai syyskuun alun yö, mutta ulkona oli silti lämmintä. Kävelimme käsikynkässä asunnolleni. Avasin oven, yritin laittaa sen kiinni niin hiljaa kuin mahdollista, jottei kämppis heräisi. Potkiskelin humalassa tennareita jaloista ja kaaduin eteisen karvamatolle. Huoneessa vein Petrin patjalle, hyväilimme ja suutelimme. Aktista ei tullut humalatilan takia mitään, enkä rehellisesti sanoen ensimmäisillä kerroillamme muutenkaan tuntenut oikein mitään. Petri tuntui Antin jälkeen vaisulta. Toisen ihmisen jättämä aukko oli tässä tapauksessa karkean riettaan kirjaimellinen ja korni, joskin myös todenmukainen vertaus.

Mutta Petrissä oli jotain muuta. Se lämpö. Kyky keskustella ja ajatella. Petri loi turvallisuudentunnetta, jota en koskaan voinut kokea Antin kanssa. Sekä hyvässä että pahassa Antti oli seikkailu, josta ei ikinä tiennyt mitä tuleman piti. Petri oli vakaa vuori, lämmin torppa. Lumen alta nouseva kevätesikko, kulon jäljiltä nouseva koivuntaimi.

Viikko sitten Antti laittoi viestiä pitkästä aikaa. Se oli käymässä kaupungissa ja ehdotti, että voisimme tavata. Yllätyin, mutta hetken aikaa mietittyäni ajattelin, etten menetä mitään. Kohtasimme pubissa toisella puolen kaupunkia. Jos olen ikääntynyt jo itsekin, Antissa keski-ikäisyys vasta näkyikin. Tummaan tukkaan oli ilmestynyt harmaita rantuja. Kasvot olivat punaiset ja turpeessa, nenä oli isompi kuin muistin. Kaikesta huolimatta hänessä oli myös jotain tuttua ja eläimellistä komeutta: silmät olivat yhä terävät, hän oli yhä näyttävä hartioineen ja jäntevine käsivarsineen.

Kuulumisia vaihtaessa ymmärsin, ettei Antilla ole mennyt viime vuosina järin hyvin. Töitä oli ollut satunnaisesti, ja fyysisesti raskaisiin duuneihin otettiin useammin nuoria kolleja. Punoittavat posket ja nenänpäästä näkyvät hiusverisuonet kertoivat, etteivät hänen elintapansa olleet muuttuneet. Keskustellessamme ymmärsin hiljalleen, kuinka paljon huonommin asiani olisivat voineet olla, jos meistä olisikin joskus tullut jotain.

Humaltuessani annoin hänen sivellä hiuksiani ja poskipäitäni.

Kännin kasvaessa katsoin olevan ihan okei käydä hänen majapaikallaan. Antti oli vuokrannut jonkinlaisen halpahotellihuoneen, jonka pelkistetty sisustus koostui punaisista muovipinnoista ja vessassa haisi pistävä kloriitin katku.

Yksi asia johti toiseen. Suutelimme ja sitten panimme. En oikeastaan muista siitä paljoa, mutta mieleeni jäi ajatus, että kamarin puolella Antti on edelleen tiikeri. Hetken kaikki oli kuin yhteisenä kesänämme parikymmentä vuotta sitten.

En jäänyt hotellihuoneelle yötä. En jäänyt kainaloon nukkumaan, vaikka se pyyteli kovasti. Otin taksin kotiin, Petri oli jo nukkumassa paikallaan.

En ole ylpeä, en kadukaan. Se oli ihan hauskaa. Mutta ollut on mennyttä, nyt on nyt.

Petri kävelee makuuhuoneeseen ja katsoo minua jotenkin kummallisesti. Näytänkö syylliseltä?

Olen miettinyt, pitäisikö minun kertoa. Pohdintojeni myötä olen päätynyt tulokseen, ettei Petrin tarvitse tietää. Se toisi hänelle vain pahaa mieltä. Ensirakkaus on valitettavasti aina ensirakkaus, enkä osaa katua täysin sitä, että sain kokea sen vielä kerran uudestaan. Petri ei ollut ensimmäiseni, mutta olen varma, että hän viimeinen.

Toivotamme toisillemme hyvät yöt.

Olen oikeasti onnellisin juuri näin. Minulla on Petri. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Minulla on turvallinen olo. Mihin minä tarvitsisin lopulta Antin tulta ja eläimellistä raivoa? Olen tarpeeksi tulta itsekin. Tarvitsen enemmänkin Petrin kaltaisen voikukan. Kullankeltaisen, joka merkitsee rakentamista eikä punaista tuhoa. Kullankeltaisen kukan, joka lupaa hyvää tulevaisuutta. Kullankeltaisen, joka symboloi yhdessä vanhenemista.

 – Rakastan sinua, Petri sanoo laittaessaan pöytälampun kiinni ja kääntyessään kyljelleen.

Eikä minun tarvitse miettiä vastaustani sekuntiakaan:

 – Niin minäkin sinua.

----------------

 – Halusin kokeilla kirjoittaa novellin, joka kertoisi lyhyen, vähäsanaisen kohtaamisen kahdesta eri näkökulmasta. Halusin kertoa ensirakkaudesta, pettämisestä ja väärinymmärryksestä.

 – Olen inspiroitunut erityisesti Nälkäpeli-kirjasarjan loppukohtauksesta. Myös lopun metafora voikukasta on otettu samanlaisena intertekstuaalisuutena viitteenä kyseisestä kohtauksesta (jos joku huomasi, niin sehän kiva!) . Katnissin romanssi – siihen sekoittuva pyyteetön rakkaus ja tietynasteinen taipuminen, nöyrtyminen – on ehkä hienoimpia tällä vuosikymmenellä kirjoitettuja rakkaustarinoita.

 – Kaikenlainen palaute (positiiivinen, kriittinen, neutraali) on aina tervetullutta. Arvostan erityisesti, jos se on rakentavaa. Jos oli hyvä, kivaa, jos oli paskaa, noh, sitten se oli paskaa ja pitää yrittää ensi kerralla paremmin. :D

Juo kuin viimeistä päivää

Taustalla soivat hetken kuumimmat listahitit. Joku neropatti oli keksinyt yhdistää poppikoneen johonkin Jugoslavian perukoilta löytyneeseen perinnesoittimeen, ja nyt hänen kappaleensa soivat kaikkialla. Eivät ne biisit kovin kummoisia olleet, mutta ne olivat jotain uutta. Lisäksi muutkin kuuntelivat niitä.

He laittoivat hiuksiaan ja meikkasivat iltaa varten. Strance teki tummansinisiin hiuksiinsa korkkiruuvikiharoita, joiden ajatteli olevan sopivan juhlalliset bileisiin, joihin he olivat menossa. Hän oli ollut huolissaan, voisiko kuuma kiharrin pilata hänen pari viikkoa sitten hankkimansa hiustenpidennykset. Hätäily oli ollut turhaa, sillä pidennysten laatu oli hyvä. Joku köyhä kehitysmaalainen oli kasvattanut noita hiussuortuvia vuosia ja saanut lopulta niistä palkkioksi pari roposta, joilla ei saisi Strancen kotimaassa edes hampurilaista drive in -kaistalta. Strance oli ostanut omansa noin viisikymmenkertaisella hinnalla siitä, mitä hiuskappaleista oli niiden kasvattajille maksettu.

Strancen mieleen jostain pulpahtanut ajatus tuntui hetken hieman ikävältä, mutta toisaalta, ei hän loppujen lopuksi jaksanut välittää pienistä eettisistä ongelmista. Eikä hän olisi edes ikinä joutunut hankkimaan pidennyksiä, ellei hän olisi innostunut uudenlaisesta hiustenvaalennustekniikasta, joka oli lopulta tuhonnut hänen päänahkansa. Myöhemmin väriaineista oli löydetty joitakin syöpätekijöitä, mutageeneja ja solunjakautumista estäviä osia. Käydessään myöhemmin lääkärissä asian takia Strance ei ollut uskaltanut tunnustaa laittaneensa väriä myös genitaalialueilleen – tiedä minkälaisen saarnan ajattelemattomuudesta, kohdunkaulansyövästä ja mutanttilapsista tohtori olisi pitänyt.

Ja sitä paitsi, ei mutanttilapsilla enää ollut väliä.

Strance loi katseensa Napoon, joka suoristi omaa, vihreä-mustaa tukkaansa. Strance oli aina pitänyt Napoa tyylitajuisena poikana. Napo meikkasi pojaksi keskimääräistä vähemmän ja osasi laittautua aivan kuin hänen ihonsa olisi luonnostaan niin täydellinen ja silmät olisivat aidosti niin syvänsiniset, että ne näyttivät violeteilta. Särmää kasvoihin toi alahuulen alle kasvatettu pieni, mustaksi värjätty parranhaiven. Napo ei missään nimessä halunnut värjätä sitä vihreäpainotteiseen tyyliinsä sopivaksi, vaan halusi pitää sen mustana. Vihreä parta olisi ollut hänen mielestään mauton. Strance mietti, mitä kaikkea tästä tyylitajuisesta nuoresta olisikaan voinut tulla.

Illan bileet olivat olleet Napon löydös. Hän oli löytänyt netistä ilmoituksen, jossa eräs Walmart Cityn suurimmista yökerhoista mainosti illalla alkavia, aamuyöhön asti kestäviä juhliaan.
 
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JUO KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ!
Kaupungin kuumin meno tällä viikolla on CupTolissa!
Juo kuin viimeistä päivää!
Klubimme kutsuu paikalle kaupungin tyylikkäimmät
nuoret – ja vain ne, joilla on tarpeeksi rahaa bilettää
TYKISTI! 

Maailmanlopputeeman mukaisesti illalla on luvassa
- Pyrotekniikkaa
- Silmiä kirvelevää savusumua
- Bilettäjien päälle roiskittavaa tekoverta
( + mahdollisesti pieni baseball-ottelu, jossa käytetään
diskopalloja palloina ja rautatankoja mailoina) 

Ohjelma on monipuolinen, tiloissa on mahdollisuuksia
irrotella ja illan aikana kuullaan muodikkaimmat listahitit.
Juo kuin viimeistä päivää! Dance like it’s your last dance!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mainoksen lopussa luki pienellä varoituksia valojen vaikutuksista epileptikoille, pyrotekniikan vaarallisuudesta herkästi syttyville hiuslakoille ja siitä, että maksu tapahtuisi vain sähköisesti, käteinen ei kelpaisi. Tämä oli ollut arvattavissa, sillä eiväthän kaupungista paenneet rikkaat muuten saisi rahojaan – fyysisiä seteleitä he eivät voisi saada käsiinsä, mutta pankkitilisiirrot ja luottokorttiostokset onnistuivat vielä. Strancen mieltä lämmitti ilmoituksen maininta ”irrottelumahdollisuuksista”, jolla tarkoitettiin siis suoremmin ilmaistuna panokoppeja. Hän ei ollut saanut pitkään aikaan, joten nyt olikin jo korkea aika.

Strance alkoi olla valmis. Hän oli laittanut päälleen nahkahousut, joissa oli violetteja muoviosia. Housuista sitäkin hienommat teki muoviosien pimeässä hohtavuus. Yökerhon valoloiston ja pimeyden keskellä housut pääsisivät varmasti oikeuksiinsa. Hän ei ollut varma, uskalsiko lähteä ulkoilmaan pelkässä mustassa paidassaan, jonka toinen hiha oli lyhyt, toinen pitkä. Viranomais- ja säätiedotukset olivat tosin lupailleet, että ulkona pitäisi olla nyt turvallista liikkua. Silti Strance veti päällensä oranssista karvasta valmistetun tekoturkistakin. Varmuuden vuoksi. Parempi pelata varman päälle, sillä hän ei halunnut paljastaa liikaa ihoa ulkoilmassa.

Napo oli tehnyt vastaavanlaisen ratkaisun ja jättänyt ihoa mahdollisimman vähän paljaaksi. Hän oli pukeutunut tiukkoihin, vartalonmyötäisiin housuihin. Valkoisen topin päälle hän veti army-henkisen takin. Kokonaisuuden kruunasivat kiiltävät, mustat maihinnousukengät, joissa oli tummanvihreää kiiltoa.

He laittoivat kaasunaamarit kasvoilleen ja siirtyivät porraskäytävän kautta ulkoilmaan. Napo meinasi kompastua jalkakäytävällä makaavaan mieheen, todennäköisesti johonkin kodittomaan pummiin. Autotietä reunusti värikkäiksi ruostuneiden autojen rivistö. Kadun varrella olevat puut loistivat jo nyt oransseina, punaisina tai lehdettöminä, vaikka oli vasta varhainen syyskuu. Tuuli tuntui syyskuuksi tavallista lämpimämmältä, lämpötilan osalta ulkona olisi pärjännyt hyvin ilman takkiakin.

He kävelivät läheisen maanalaisen tunneliin. Maanalainen oli saapunut asemalle juuri sopivasti. Strance inhosi metroasemia – ne olivat haisevia ja useimmiten huonosti valaistuja. Ahdistavia. He nousivat tupaten täynnä olevaan vaunuun. Strance sysäsi varovasti sivummas penkille lapsestaan kiinnipitävää äitiä. Metro nytkähti liikkeelle.

Kahden aseman jälkeen juna nousi tunnelista ylös ja kohosi noin kymmenen metriä katutasoa korkeammalle. Maisema oli hämmentävä. Syyskuuiltaisen, laskevan auringon oranssiksi värjäämä taivas muodosti mielenkiintoisen kontrastin yhdessä harmaan, rapautuneen ja yksinäisen suurkaupungin siluetin kanssa.  Strance oli aina kuvitellut maailmanlopun näyttävän tältä. Hän tunsi pelkoa sisällään. Oliko ollut järkevää lähteä bilettämään juuri nyt? Oliko järkevää hassata kaikki rahansa? Olisiko ollut fiksumpaa tehdä jotain muuta?

We stay on track until the world ends.

Hän kääntyi katsoakseen Napoa silmiin, muttei nähnyt niihin. Napo oli hankkinut omaan, kirkkaanvihreään kaasunaamariinsa kellertävänvihreät peililasit. Strance tunsi jonkinlaista alemmuutta muistaessaan, että hänellä itsellään oli kasvoillaan vain tylsä, harmaa maski. Hänellä oli ollut hienompi naamari. Violetti, jota oli koristeltu vaaleanpunaisilla kimalteilla ja tekotimanteilla. Se oli kuitenkin jäänyt hänen äitinsä autoon. Strance ei ollut varma, miten hänen äidilleen oli käynyt, mutta kumpikaan hänen vanhemmistaan eivät olleet saapuneet toissapäiväisen tapahtuman jälkeen kotiin. Isän kohtalo oli arvattavissa – isän työpaikalla ei ollut minkäänlaista aggregaattia, joten sähköjen katkettua myös ilmastointi oli todennäköisesti lopettanut toimintansa. Strance ei halunnut tietää, kauanko hänen isänsä oli joutunut kärsimään, ennen kuin työpaikan ilmastoon levinneet saasteet olivat vieneet tältä hengen.

Äidistä Strancella oli epäilyksensä. Äiti oli lähtenyt hakemaan Strancen pikkusiskoa koulusta, joten todennäköisesti he molemmat olivat kuolleet. Kun ensimmäinen happosade oli koittanut, oli se todennäköisesti syövyttänyt nopeasti äidin auton kaasutankkiin reiän –  ja yleisesti oli tiedossa, kuinka kiivaasti autojen polttoaineena käytettävä vety reagoi ilman hapen kanssa. Räjähdys, mikäli asiat olivat tapahtuneet Strancen oletuksen mukaan, oli vienyt mukanaan niin äidin, siskon kuin koristellun kaasumaskinkin.

Strance oli oikeastaan aika varma, että hänen perheensä oli kuollut. Sama olisi käynyt hänellekin, ellei hän olisi sattunut olemaan kotona onnettomuuden tapahtuessa. Heillä oli toimiva ilmastointi ja tehokas aggregaatti. Oli onni, että hänen perheensä oli ylempää keskiluokkaa. Napon perheelle oli todennäköisesti käynyt huonommin, mutta pojalla oli ollut tuuria ollessaan juuri silloin vierailemassa Strancen luona. Muuten hän olisi kuollut perheensä kanssa. 

Oliko se välttämättä huonompi vaihtoehto kuin tämä? 

Strancella oli kestänyt aikansa ymmärtää monivaiheinen onnettomuussarja kokonaisuudessaan. Ilmansaasteet ja happolaskeumat olivat olleet hänen koko elämänsä ajan arkipäivää. Ajoittain kaupunkiin annettiin varoituksia huonontuneesta ilman tilasta, jolloin suojautuminen esimerkiksi kaasunaamarilla oli suositeltavaa. Toissapäivänä annettiin yllättäen hätävaroitus Atlantin valtamereltä tulevasta, poikkeuksellisen vaarallisesta saastepilvestä – sen ja muutaman muun myöhemmän tiedotteen sisällön hän muisti sanasta sanaan, vaikkei ymmärtänytkään kaikkia teknologiaan liittyviä yksityiskohtia.

9/2 14:43 Ihmisiä kehotetaan heti siirtymään pois ulkoilmasta hyvällä ilmastoinnilla, aggregaatilla/varageneraattorilla ja happosuojauskäsittelyllä varustettuun sisätilaan. Walmart Cityyn iskeytyy noin puolen tunnin kuluessa mahdollisesti pahin happolaskeuma ja ilmansaastekertymä koskaan. Alustavien arvioiden perusteella saasteet ja happosade ovat roimasti tavallisia voimakkaampia, ja tavallinen suojautuminen kaasunaamarilla ja muulla suojavaatetuksella voi olla riittämätöntä.

Myrskyn saapuessa kaupunkiin Strance ja Napo olivat saaneet seurata Strancen kodin ikkunasta katastrofin etenemistä – se oli ollut todellisin ja kauhein reality-sarja, jota he olivat koskaan tapittaneet. Televisiona toimi kodin ikkuna. Happo oli todellakin ollut tavallista vahvempaa. Se oli syövyttänyt rakennusten pintoja, autoja, teitä ja puita (ja ihmisiä). Sinne, minne happolaskeuma ei ollut yltänyt, oli levinnyt ilman mukana nopeasti hengenvaaralliset määrät rikin ja typen oksidien lisäksi erilaisia toksisia teollisuuskaasuja.

Aluksi viranomaiset olivat olleet vaitonaisia tapahtumista. Saastepilven mentyä ohi oli julkaistu viranomaisraportti, jossa tuhoa kuvailtiin suuripiirteisesti.

9/2 18:37 Rakennukset, tieverkosto ja muu infrastruktuuri ovat kokeneet merkittäviä vaurioita, samoin sähkönjakelu on toistaiseksi estynyt. Onnettomuudessa on syntynyt joitakin kuolonuhreja.

Myöhemmin illalla oli ilmestynyt uusi viranomaistiedote, jossa kerrottiin huolestuttavia uutisia.

9/2 22:16 Tuoreiden tietojen mukaan kuolonuhrien määrä voi olla jopa yli puolet Walmart Cityn asukkaista. Lisäksi kaupungille energiaa tuottavan, laitakaupungilla sijaitsevan antimateriavoimalan on epäilty kokeneen merkittäviä vaurioita happosateen myötä. Yhteyttä voimalan työntekijöihin ei ole saatu. Asiantuntijat ovat huolissaan erityisesti antimaterian varastoimiseen käytettävistä magneettiloukuista, joiden avulla antimateria pidetään erossa tavallisesta materiasta. Mikäli antimateria päätyy kosketuksiin tavallisen materian kanssa, tapahtuvaa reaktiota kutsutaan annihilaatioksi. Annihilaation aikana vapautuu energiaa räjähdysmäisesti. Jos pienikin määrä antimateriaa reagoi materian kanssa, vapautuvan sähkömagneettisen energian määrä voi liikkua sadoissa terajouleissa. Esimerkiksi Hiroshimaan pudotetun atomipommin myötä ympäristöön vapautui noin 85 terajoulea energiaa. Mikäli magneettiloukkujen toiminnassa ilmenee ongelmia, tuho voi olla totaalinen.

Mediassa ja uutiskatsauksissa oli liikkunut kauhuntäyteisiä arvailuja siitä, tulisivatko magneettiloukut pettämään. Voimalan suunnalta ei kuulunut elonmerkkejä. Seuraavana päivänä Walmart City oli koko maailman median huomionkohteena, ja ulkomaalaiset tv-kanavat eivät peitelleet mahdollisen antimateriakatastrofin mahdollisuutta. Netistä siepatut uutispätkät kertoivat karua kieltään:

”Walmart Cityn metropolialue oli ensimmäisiä paikkoja, joissa antimateria otettiin keskeiseksi osaksi energiantuotantoa. Kaupungin laitamille rakennetussa massiivisessa hiukkaskiihdyttimessä tuotetaan vuosittain moninkertaiset määrät sähköä verrattuna perinteisempiin, fissioreaktioon perustuviin ydinvoimaloihin. Antimateriavoimaloita on perusteltu niiden tekniikan kohentumisen myötä mahdollistuneella taloudellisuudella ja runsailla mahdollisuuksilla nykyajan ja tulevaisuuden energiantuotannossa. Voimalaa kohdannut onnettomuus voi magneettiloukkujen pettäessä johtaa annihilaatioon, mikä tarkoittaa jopa viisinkertaista tuhoa verrattuna esimerkiksi ydinkärkeen. Asiantuntijoiden mukaan tuho on todennäköistä, mutta arviot annihilaation tapahtumisajasta ovat ristiriitaisia.”

Myöhemmin ennuste oli tarkentunut. Hetki koittaisi syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä, nähtävästi aamuyöllä. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä voimalan työntekijät olivat tiettävästi kuolleet – ainakaan kukaan ei ollut ilmoittanut olevansa hengissä. Samoin armeijan kykyä estää tulevaa ei pidetty kovinkaan hyvänä – jo mahdollisuuksia päästä voimalan lähelle pidettiin heikkoina. Hallituksen asettama kriisityöryhmä oli etsinyt ratkaisua ongelmaan, mutta kahden unettoman yön jälkeen oli todettu, ettei tähän ongelmaan ollut olemassa ratkaisuja. Räjähdysmäinen energianpurkaus tuhoaisi kaiken elävän kymmenien kilometrien säteellä.

Joihinkin toimiin oli ryhdytty. Kaupungin taloudellinen ja poliittinen eliitti oli evakuoitu armeijan helikoptereilla turvaan. Muut ihmiset saivat jäädä.

Strance ja Napo olivat kaksi, jotka kuuluivat muihin ihmisiin jotka saisivat jäädä.

9/4 12:45 Valitettavasti kaikkia Walmart Cityn asukkaita ei pystytä evakuoimaan heikentyneen tieverkoston ja tehtävän vaarallisuuden vuoksi. Pelastustöihin on haettu vapaaehtoisia, mutta heitä ei ole ilmoittautunut mukaan nimeksikään.

Metrojuna sukelsi takaisin maan sisään ja saapui muutaman aseman jälkeen Strancen ja Napon määränpäähän. Erikoista oli, että metrot kulkivat vieläkin. Niiden toiminta perustui tiettävästi omavaraiseen automaattiohjaussysteemiin, ja raiteet olivat kestäneet syövyttäviä happoja moitteettomasti. Toki vaunujen pinta oli syöpynyt ja ikkunoita oli hajonnut, mutta muuten kaikki oli erinomaisessa kunnossa. Tervetuloa Walmartin metroon, pysymme kiskoilla aina maailmanloppuun asti.

He nousivat pois vaunustaan.

Aseman portaita oli hankala kävellä, sillä niillä makasi niin paljon ihmisiä.

CupTolin edessä oleva jono oli pitkä. Strance ja Napo liittyivät jonon jatkoksi. Jono tuntui etenevän nopeasti, sillä osa ei päässytkään sisälle – pelkkä sisäänpääsymaksukin oli liikaa monille. Jossain vaiheessa sisäänpääsyn luona syntyi kahakka, kun joku yritti kiilata suoraan väkijoukon eteen. Strance tunnisti kiilaajan Rinaksi, erään kaupungin eliittiin kuuluvan perheen tyttäreksi (miksei häntä oltu pelastettu?) . Ohittelu ei näyttänyt toimivan, sillä Rina revittiin pois kärjestä. Joku huusi, ettei tänä iltana isäpapan paksu lompakko auttanut saamaan erikoiskohtelua. Loukkaantunut tyttö passitettiin jonon hännille.

Jokainen oli lopun tullessa tasa-arvoinen.

Heidän vuoronsa tuli, Strance heilautti rannettaan maksulaitteessa, Napo maksoi hieman vanhanaikaisesti kortilla. Sisäänpääsymaksu oli järkyttävä, samoin juomien hinnat näyttivät olevan noin kymmenkertaiset verrattuna tavalliseen. Toisaalta, sillä ei ollut mitään väliä, rahoja ei tarvinnut maailmanlopun koittaessa enää säästää. Biletaivas avautui – vitusti juomia, vitusti ihmisiä, vitusti menoa. Tänään kukaan ei välittänyt aamuisesta darrasta. Tänä iltana kukaan ei pelkäisi aamuista morkkista. Aamua ei koskaan tulisi.

He joivat. He tanssivat muodikkaimpia tansseja, tutustuivat uusiin ihmisiin, söivät, kävivät panokopeissa. Pyrotekniikka häikäisi, savusumu kirveli silmiä, tekoverta roiskui. Tilit tyhjenivät, klubin omistajaosakkaat taasen katselivat satojen kilometrien päässä tileilleen kertyviä muhkeita voittoja. Ja illan edetessä, jossain kauempana, läheisessä antimateriavoimalassa tapahtui se kaikkien pelkäämä ja odottama. Annihilaatio ja energian valtava purkautuminen. Illan mittaan he kaikki lakkasivat olemasta – kuollutta lastaan sylissään pidellyt kuollut äiti yhä kiskoillaan kulkeneessa metrovaunussa, rakennukset, nuoret bilettäjät, kaikki. Vain pieni pyyhkäisy, ja he muuttuivat tuhkaksi ja tuhkaakin olemattomammiksi.

Kaiken sen keskellä Strance ajatteli, että maailmanloppu maistui oksennukselle ja tuntui orastavalle laskuhumalalle.

--------------------------------

Juo kuin viimeistä päivää osallistui vuoden Nova 2014 -novellikilpailuun. Valitettavasti teksti ei menestynyt kilpailussa. Alkuperäinen versio tekstistä on kirjoitettu jo lokakuussa 2012, mutta tällöin "paikallisen maailmanlopun" selittämisessä oli tietynlaisia uskottavuusongelmia. Nyt tieteelliset yksityiskohdat on pyritty selittämään tarkemmin, hiotummin, ehkä jopa uskottavammin. Novelleitani enemmän lukeneet kaverini ovat pitäneet tätä eräänä parhaimmistani.

Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken

Minna istui olohuoneen sohvalla. Niskat lysyssä, selkä taipuneena, nojaten kyynärpäillään polviinsa. Suolaiset kyyneleet vaelsivat pitkin poskia. Umpeutuneet haavat olivat taas kerran avautuneet. Ne olivat parantuneet pinnalta, mutta syvältä ne olivat yhä avoimia, yhä ajoittain verta vuotavia, valmiina nousemaan pintaan ja vetämään auki hänen ihonsa riekaleiksi, kuin leikkaisi paperia mattoveitsellä. Viiltävästi ja tehokkaasti jokainen jossain hänen mielensä syövereissä piilotellut arpi oli auennut, odotettuaan vain sopivaa hetkeä nousta esiin hänen tietoisuuteensa kipuna.

Minna ei ollut varma, kauanko hän oli ollut siinä. Tunnin? Kaksi? Ei sillä oikeastaan ollut väliä. Hän olisi vain halunnut nukahtaa sohvatyynyille. Painautua sohvan tummanharmaisiin syvyyksiin, sulkea silmät ja vaipua uneen. Hän huomasi, ettei pystynyt siihen. Seuraava yö tulisi todennäköisesti olemaan taas yksi niistä unettomista öistä, joina hän pyöri sängyssä, hikoili, yritti painaa väkisin silmiään kiinni ja toivoa, että pääsisi uneen. Ne yöt olivat olleet viimeisimmän puolen vuoden aikana yleisiä. Aina joskus ne katosivat pariksi viikoksi vain tullakseen entistä voimakkaampina takaisin. Ja kun Minna viimein oli onnistunut vajoamaan hetkeksi turvaan unimaailmaan, ei ollut kestänyt kauaa, kun hän oli herännyt joko omaan huutoonsa tai siihen, kun Petri oli ravistellut häntä hereille huudon tai rajun potkimisen takia.

Petri oli ehtinyt jo tottua tähän kaikkeen. Aluksi se oli odottanut, että Minnan tilanne olisi vain ohimenevää. Ei kestäisi kauaa, kun Minna nousisi ylös sängystä levänneenä ja lähtisi takaisin töihin. Elämä aloitettaisiin taas uudestaan. Petri rakasti Minnaa, muttei sekään jaksanut loputtomiin kaikkea. Se oli vaihtanut makuupaikkansa parisängystä olohuoneen sohvalle, kun alkoi näyttää siltä, etteivät kohtaukset menisi ohi. Petri yritti ymmärtää, muttei sekään jaksanut herätä yö toisensa jälkeen siihen, kuinka vaimo horisi jotain kuolemasta, lastenrattaista tai koiraa esittävästä pehmolelusta. Petri oli yrittänyt tulla joskus nukkumaan Minnan viereen, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Petri oli yrittänyt tulla sänkyyn, jotta he avioparina olisivat voineet olla lähekkäin, lohduttaa toisiaan ja (ennen kaikkea) harrastaa seksiä. Tämäkin ajatus oli jouduttu heittämään romukoppaan. Arkielämästä oli tullut jäykkää, seksielämä oli muuttunut kiusalliseksi, nihkeäksi ja häpeää tuottavaksi Eemilin kuoleman jälkeen.

Eemilin nimi pomppasi tajunnanvirrasta Minnan mielen pinnalle ja sai aikaan hyökyaallon. Jo kuivuneet silmät kostuivat uudelleen, eikä hän pystynyt pieneen hetkeen tekemään muuta kuin itkemään.

Minna ei tiennyt, miten Petri oli suhtautunut Eemilin kuolemaan. Petri oli tyypillinen suomalaismies – ei se puhunut tunteistaan, ei sillä ollut tietoisia hallintamekanismeja tunteidensa kontrollointiin, ei se toisaalta näyttänyt niitä tarvitsevankaan. Se oli ollut vähän aikaa kotona töistä sairaslomalla Minnan tukena ja sitten vaan lähtenyt töihin loman loputtua. Jatkanut siitä, mihin oli jäänyt. Aivan kuin se olisi vain ollut: ”Heipä hei työtoverit, nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, oli kaikkea pientä tapahtumaa ja käytiin vaimon kanssa mielenkiintoisissa vierailukohteissa.” Se olisi sanonut noin aivan yhtä neutraalin puoli-iloisella äänensävyllä kuin olisi todennut: ”Heipä hei työtoverit, nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, lapsi sattui kuolemaan tuossa ja käytiin vaimon kanssa esimerkiksi hautaustoimistossa ja pistämässä kuolinilmoitus paikallislehteen. Että sellaista minulla, mitäs teille kuuluu?”

Minnasta tuntui, ettei miehillä ehkä edes ollut tunteita – ainakaan Petrin kaltaisilla suomalaisjunttimiehillä, jotka töistä tultuaan katsoivat televisiosta jääkiekkoa alushoususillaan kaukosäädin toisessa kämmenessä, kalja (useimmiten Karjala) toisessa koprassa. Oliko Petri koskaan edes välittänyt heidän lapsestaan? Tiesikö Petri, miltä Minnasta itsestään tuntui? Oliko Petrillä edes mitään vitun tunteita? Oliko vitun Petri ikinä käsitellyt vitun tunteitaan tämän vitun kuolemantapauksen suhteen?

Minna huomasi, kuinka hänen pulssinsa kohosi raivosta. Hänen ei pitäisi raivostua, eikä etenkään Petrille, joka oli ollut hänen aviomiehensä jo yli kymmenen vuotta ja seissyt jokaisen hänen tekemänsä päätöksen takana. Petri oli ollut se nuorukainen, joka oli pelastanut hänet siitä vähäpätöisestä takapajulasta ja vienyt hänet oikeaan kaupunkiin, Jyväskylään. Petri oli se mies, joka oli aina rakastanut häntä, ja rakasti edelleen. Petri oli hänen lapsensa isä…

Ei enää.

Minna muisteli kaikkia niitä neljää vuotta, jotka hän oli ehtinyt viettää Eemilin kanssa. Hän muisti elävästi Eemilin kasteen. Sukulaiset, ystävät, kaikki olivat koolla seuraamassa Minnan elämän merkkihetkeä, hetkeä, jolloin hän viimein voisi sanoa olevansa onnellinen. Hetki, jolloin sinetöitäisiin se, että hänellä on miehen lisäksi myös lapsi. Hänellä on perhe. Vaikeuksien kautta hän oli selvinnyt ja onnistunut elämässään, saanut työn, miehen, kodin ja maailman kauneimman lapsen. Eemilin kastajaisissa jokainen saattoi nähdä sen. Viimeistään siinä tilaisuudessa, siinä ajassa ja paikassa, jokainen epäilijä, jok’ikinen pilkkakirves vaikeni ikiajoiksi. Minna muisti psalmin numero 139. 

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.” 

Se oli niin totta. Olisipa Minna vain tiennyt, kuinka vähän päiviä Eemilille olikaan luotu... Hän oli miettinyt yhä uudestaan, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin. Olisiko hän voinut estää Eemilin kuoleman? Hän ei saanut ajatuksiltaan rauhaa, vaikka uskoi vahvasti tehneensä juuri oikeat päätökset kaikissa asioissa. Eemilin kuolema oli ollut monien ikävien tilanteiden yhteensattuma, ikävä päätös pienen pojan elämälle. Asia, joka vain oli sattunut tapahtumaan. Ei sille enää mahtanut mitään.

Eikä Minna kai sentään ollut täysin epäonnistunut, vaikka varmasti Eemilin poismeno oli saanut samat juoruakat arvioimaan hänen suoriutumistaan äitinä. Ne olivat varmasti nostaneet päätään ja saaneet spekuloimisen aihetta siitä, miten poika oli tukehtunut. Ne olivat varmasti keksineet uusia teorioita, jotka tukivat sitä, että kaikki oli ollut Minnan syytä. Minna oli muka ollut huono äiti, joka ei osannut vahtia lastaan eikä laittaa ruokaa. Minna sitä, Minna tätä. Minna tiesi, että eräs pahimmista mussuttajista oli hänen tätinsä Saara. Saara oli aina tiennyt kaikesta kaiken, eikä hän ollut koskaan luottanut Minnaan tai tämän taitoihin. Pienenä lapsena Minna ei ollut osannut tiskata. Minna ei ollut osannut opiskella, kun hän oli nuori. Minna ei osannut olla äiti, kun hän oli keski-ikäinen. Minnan elämästä ei ikinä olisi pitänyt tulla mitään, ja sitten kun siitä oli kuin olikin tullut jotain, ei niin olisi saanut käydä. Minna muisti Saara-tädin kireän hymyn ja jäykän halauksen, kun täti onnitteli häntä Eemilin johdosta. Saaran silmät olivat sanoneet sen, mitä Minna oli osannut odottaa heti lapsen syntymästä lähtien. ”Ei perhana, se oikeasti onnistui edes jossakin.”

Eemilin kuolema oli Saaralle tietysti todiste siitä, ettei onnistumista ollut tapahtunutkaan. Naula Minnan arkkuun. Minna saattoi kuvitella, että Saara oli ehkä jopa iloinen Eemilin kuolemasta. Sulkiessaan silmät hän saattoi nähdä, kuinka se saatana nieleskeli punaviiniä jalkalasista takkatulen äärellä, sylissään joku yliarvostetun klassikkokirjailijan tiiliskiviromaani, ja kuinka se nauroi, kuinka se totesi, ettei Minna loppujen lopuksi tainnut sittenkään olla kovin kummoinen äiti. Se nauroi räkäistä ja paskaista röhönaurua. Se nauroi mielipuolisesti toisen elämän suurimmalle tragedialle.

Minna hellitti kasvoilleen noussutta vihan ilmettä. Hän yritti rentoutua. Ei kaikki ollut tässä. Asiat voisivat muuttua. Hän oli epäonnistunut kerran, mutta hei, ehkä he voisivat hankkia Petrin kanssa uuden lapsen? Ehkäpä he lähtisivät vauvamarkettiin, sieppaisivat ostoskärryt ja valitsisivat useamman pienokaisen, joista yksikään ei haluaisi tukehduttaa itseään nielemällä ruokatorvensa täyteen Lego-palikoita. He maksaisivat vauvat käteisellä tai Petrin Visa-kortilla. Myyjä kehuisi etenkin lasta numero kolmesataaneljäkymmentäkaksi loistavaksi valinnaksi, jossa yhdistyy käytännöllisyys sekä erinomainen hinta-laatusuhde. He lastaisivat vauvat auton takapenkille ja ajaisivat onnellisesti yhdessä auringonlaskuun.

Uusi lapsi oli vakavasti otettava vaihtoehto, vaikka hetkeksi syntynyt irvokas mielikuva vauvamarketista tuntui ajatusta pilkkaavalta. Ehkä pitäisi vielä odottaa. Aluksi pitäisi päästä yli Eemilin kuolemasta, tulla taas kokonaiseksi ihmiseksi. Koota sirpaleet yhdeksi. Kun Eemilin muisto alkaisi hellittää ja tarkka kuva hymyilevästä, pellavapäisestä pikkupojasta muuttuisi vain sameaksi hahmoksi, olisi oikea hetki antaa uudelle elämälle mahdollisuus. Tämä ei tapahtuisi heti eikä huomenna, mutta jossain vaiheessa Minna ja Petri yksinkertaisesti unohtaisivat Eemilin. Eemilin haamu, joka vaelteli yhä heidän omakotitalonsa seinillä, huonekaluissa ja lastenhuoneessa, katoaisi. Se väistyisi pois Tainan tai Eetun tai jonkin muun ihanan lapsen nimen tieltä. Tainalla tai Eetulla olisi Minnan hymy, Petrin söpöt korvat, Minnan äidin silmien väri ja Petrin suvun suora nenä. Hän harrastaisi jotain mukavaa urheilulajia, esimerkiksi jalkapalloa. Hän olisi hyvä laulamaan ja soittaisi vaikkapa pianoa. Hän olisi hyvä koulussa, hänellä olisi paljon ystäviä. Saara-täti ei voisi muuta kuin todeta Minnan jälkikasvun olevan mitä onnistunein tapaus. Valioyksilö.

Enkelinä Eemil seuraisi maanpäällistä perhettään taivaassa. Eemilin lyhyt pellavatukka olisi kasvanut vaaleiksi, pitkiksi enkelin kiharoiksi. Eemil katsoisi siskoaan tai veljeään paikassa, jossa ei tunneta kipua eikä surua ja jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät lopu koskaan kesken.

Lehmäkarkit. Ne palauttivat Minnan takaisin tajunnanvirrasta nykyhetkeen. Nimenomaan lehmäkarkit olivat tänään saaneet hänet tähän tilaan. Hän oli ollut kaupassa ja työnnellyt niitä näitä ajatellen ostoskärryjään kohti karkkihyllyä. Hänen katseensa oli kohdistunut lehmäkarkkipussiin, pieneen pussiin täynnä imeliä kermakarkkeja käärittyinä lehmäkuvallisiin karkkipapereihin. Eemil oli rakastanut lehmäkarkkeja pienestä pitäen. Pussin näkeminen marketissa oli saanut Minnan voimaan huonosti. Hänen oli täytynyt päästä kaupasta pois. Hän oli vain viipymättä lähtenyt, jättänyt ostoskärryt makeishyllyn eteen ja poistunut niin nopeasti kuin vain pystyi. Autolleen päästyään hän oli huoahtanut hetken, käynnistänyt sitten moottorin ja ajanut viipymättä kotiin. Jälkeenpäin häntä hävetti, mutta kun ahdistus oli iskenyt, ei hän mahtanut sille mitään. Se vain tuli, ja tilanteesta oli päästävä pois keinolla millä hyvänsä.

Eemil oli kysynyt joskus kuolemasta ja elämästä sen jälkeen. ”Äiti, minne ihminen päätyy sen jälkeen kun kuolee? Millaista siellä on?” Äiti oli miettinyt hetken ja kertonut sen jälkeen ihmisten päätyvän taivaaseen. ”Siellä ei ole surua. Ja se on paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken.” Se oli tuntunut viisaalta tavalta puhua asiasta pienelle lapselle, joka ei ymmärtänyt noin suuria kokonaisuuksia. Sitä paitsi lehmäkarkit oikeasti loppuivat aina kesken.

Lehmäkarkit olivat muistuttaneet häntä Eemilistä.

Lehmäkarkit olivat muistuttaneet äitiä totuudesta.

Eemil ei enää koskaan palaisi äidin luo...

Minna purskahti jälleen itkuun. Elämä tuntui niin epäreilulta. Miksi jotkut elävät onnellisen elämän lapsuudesta vanhuuteen, mutta toiset joutuvat kärsimään ja jopa taistelemaan omasta olemassaolo-oikeudestaan syntymästä kuolemaan?

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.” Oli kestänyt vain hieman yli neljä vuotta, kun kastajaisia oli seurannut hautajaiset. Tilaisuus oli pidetty vain pastorin, Minnan ja Petrin kesken. Sukulaisille asiasta ei ollut ilmoitettu mitään, sillä Minna ei ollut halunnut kenenkään tulevan katsomaan hänen nöyryyttämistään Jumalan edessä. Petri oli itkenyt koko tilaisuuden, se oli alkanut pienistä pisaroista silmäkulmissa ja päättynyt kyynelten tulvaan. Minna ei ollut varma, oliko hän paha ihminen, muttei ollut itkenyt oman lapsensa hautajaisissa yhden yhtä kyyneltä. Petri oli kantanut Eemilin arkun hautaustoimiston työntekijän toimiessa kantoapuna. Lokakuisena iltapäivänä pieni arkku oli haudattu vihmovassa tuulessa ja tihkusateessa Mäntykankaan hautausmaalle. Minna oli ajatellut sen sopivan hyvin heidän lapselleen, sillä Mäntykankaan Hietakehto oli omistettu syntymättömille lapsille ja pienen lapsen menettäneille.

Hän muisteli, kuinka hän oli kävellyt Eemilin kanssa Kirkkopuiston hiekkaisia jalkakäytäviä. Kirkkopuisto oli Alppiruusupuiston ohella Jyväskylän hienoimpia puistoja – Alppiruusupuistossa äiti rakasti harvinaisia kasveja, Kirkkopuistossa viehätti tilan harmonisuus, avaruus ja vihreys. Eemil oli ollut kolmevuotias, ja poika tuntui nauttivan luonnosta, vaikka viihtyikin tietysti enemmän erilaisissa leikkipuistoissa. Ilma oli ollut poutainen. Ruska oli ehtinyt puihin, ensimmäiset lehdet olivat laskeutuneet puiden oksilta jalkakäytäville. Eemil oli näyttänyt suloiselta ruskeankirjavassa välikausitakissaan. Toinen kyselykausi oli alkamassa, ja Eemil oli kysellyt keskellä puistoa seisovasta, tulenpunaisesta tiilikirkosta. Äiti oli selittänyt, että se oli rakennettu kunnioittamaan Jumalaa (kuka se on?), joka on luonut tämän maailman (miksi?), koska Hän on hyvä ja rakastava ihmisiä kohtaan. Pian Eemilin kiinnostus oli siirtynyt hiekkakäytävän reunalla taapertaneeseen kovakuoriaiseen, ja kysymykset Taivaan Isästä olivat jääneet sille kertaa. Vain pieni lapsi pystyi siirtymään elämän suurimmista kysymyksistä hetkessä johonkin pieneen yksityiskohtaan.

Eemil oli aina ollut äidin poika. Yhdessä he kävivät kävelemässä puistoissa, kiikkumassa, leikkimässä liukumäissä ja kiipeilytelineissä. He söivät yhdessä isiltä salaa niitä hyvänmakuisia lehmäkarkkeja keskiviikkoisin, vaikka isi ja äiti olivat päättäneet, että vain lauantai olisi karkkipäivä. Lehmäkarkit olivat niin imeliä ja suussa sulavia, että ne loppuivat kahden niitä jakaessa aina kesken. Äiti oli harkinnut monesti toisenkin pussin ostamista kerralla, mutta oli sitten arvellut sellaisen menevän liialliseksi mässäilyksi.

Nyt Minna mietti, että hänen olisi pitänyt ostaa edes yhden ainoan kerran kaksi lehmäkarkkipussia ja jakaa ne Eemilin kanssa. Yhden kerran äiti ja Eemil olisivat voineet herkutella oikein kunnolla ja katsoa samalla jotakin kivaa elokuvaa tai Pikku Kakkosta. Eemil olisi ollut niin onnellinen tästä pikkujutusta, jota vain hän ja äiti tekivät.

Minnan elämän suurimpia unelmia oli ollut tulla äidiksi. Mikään muu asia ei merkinnyt hänelle niin paljon, ei aviomies, ei koti, ei ura, ei mikään muu kuin äiteys. Hän halusi – tai olisi halunnut – olla maailman paras äiti, ja ehkä hän oli välillä pystynyt sellainen olemaankin. Silti hän syytti yhä toistuvammin itseään siitä, kuinka asiat olivat karanneet käsistä. Asuntolainan korot olivat kasvaneet, Petri oli joutunut lomautetuksi, hinnat nousivat. Rahaa oli ollut yhä vähemmän, kuluja yhä enemmän. Nopeasti kasvavan Eemilin vaatteet ja ruoka olivat olleet myös suuri meno, ja joskus vaatteiden tai ruuan laadusta oli täytynyt tinkiä. Lama ei tuntenut eikä säälinyt perhearvoja, stressaantunutta perheenäitiä saati pientä lasta.

Toinen asia, mitä Minna katui, olivat ne kirotut Lego-palikat. He olivat leikkineet aiemmin Dubloilla, jotka olivat isompia ja siten turvallisempia. Dubloilla he olivat yhdessä luoneet kirkkaiden värien kauniin maailman, perustaneet tähän maailmaan maatilan ja leikkineet maatilallista perhettä. Petrin tyhmä idea oli ollut hankkia tilalle pienempiä Legoja, joilla pystyi muka rakentamaan yksityiskohtaisempia ja hienompia rakennelmia. Eemil oli ottanut Legot heti omakseen. Dublot unohtuivat lastenhuoneen nurkassa olevaan laatikkoon, ja niin unohtuivat myös maatila sekä maatilan perhe.

Dublot ja Eemilin koirapehmolelu olivat ainoa asia, jotka todistivat Eemilin huoneen olleen joskus lapsen huone. Ne Minna oli halunnut säästää. Ne saatanan kirotut Legot hän oli raahannut ensimmäisenä pois, ja hiljalleen hän oli kärrännyt kirpputorille Eemilin vaatteet ja lelut. Tavaroista luopuminen oli tehnyt kipeää, mutta hän uskoi sen olevan ainoa kunnon vaihtoehto päästä yli tästä kaikesta. Muiston tuottamaa kipua lievittääkseen Minna livahti joskus Eemilin huoneeseen, nosti Dublo-palikoiden laatikon kantta ja kaivoi esiin yhdessä poikansa kanssa luomansa maailman. Hän nosti maatilan matolle ja katseli hetken aikaa pieniä ihmishahmoja ja niiden kulmikasta maailmaa. Eri hahmojen nimet olivat edelleen hänen muistissaan, hän muisti jokaisen maatilan tapahtuman kuin ne olisivat tapahtuneet vain pari päivää aikaisemmin. Leikittäisiinkö tuolla maatilalla enää koskaan?

Toinen säästetty lelu oli labradorinnoutajaa esittävä pehmolelu, jota Eemil oli kantanut kaikkialla mukanaan. Eemil ei ollut perustanut kissoista tai karhuista (hän itse asiassa pelkäsi jälkimmäisiä), mutta poika oli rakastanut koiria. Eemil oli nimennyt sen Lalluksi, olihan ”labrador” varsin hankala sana pienen lapsen suuhun. Kuoleman jälkeen koira oli nostettu kirjahyllyn ylimmälle riville. Aluksi Minna oli tunkenut sen kaapin perälle, mutta hän oli tuntenut koiran vainoavan (ja haukkuvan?) kaapissa (vai ulvovan?) öisin. Totta kai hän tiesi koiran äänien olevan hänen omaa mielikuvitustaan, mutta hän oli saanut rauhan asialta vasta, kun koira makasi näkyvällä paikalla. Juuri tuon pehmolelun Minna olisi halunnut kaikista eniten heittää menemään, mutta lupaus oli lupaus. Eemil oli kerran kysynyt äidiltä, saisiko kuollessaan ottaa Lallun mukaan taivaaseen – äiti oli tietysti suostunut. Ei sellaisesta lelusta voinut luopua, jos oli luvannut sen pääsevän taivaaseen omistajansa mukana.

Nyt Lallu kummitteli Eemilin entisen maanpäällisen huoneen hyllyllä. Se tuijotti Minnaa niskaan aina katseen välttäessä. Minna oli kuulevinaan, kuinka se murisi. ”Sinä olet huono äiti. Sinä olet huono äiti. Eemilin kuolema on sinun vikasi, vain ja ainoastaan sinun…” 

Ja ennen kaikkea se murisi sanaparia, joka kylmäsi Minnaa: ”Minä tiedän…” 

Se oli ollut aivan normaali, syyskuinen iltapäivä. Äiti oli hakenut Eemilin päiväkodista töiden jälkeen. Työpäivä oli ollut rankka, joten hän oli käynyt hetkeksi makaamaan sängylle. Eemil oli jäänyt huoneeseensa leikkimään Legoilla. Äiti oli nukahtanut uneen, josta oli kehkeytynyt painajainen – velat, huolet, stressi, lisääntyneet riidat Petrin kanssa, kaikki oli kaatunut hänen päälleen. Herätessään hän oli tuntenut itsensä entistä väsyneemmäksi ja sekavammaksi. Hän ei saanut rauhaa niiltä ongelmilta, jotka vainosivat häntä, juoksivat häntä kiinni yrittäen tuhota kaiken hänen elämästään.

Hän oli löytänyt Eemilin huoneesta laittamassa suuhunsa pieniä Legojen osia. Minna muisti, kuinka äiti oli säikähtänyt, huutanut pojalleen, ettei noin saa tehdä. ”Eemil, sinä voit tukehtua ja kuolla!” Eemil oli alkanut yskiä –

”Minä tiedän.”

Ei äiti löytänyt Eemiliä syömästä Lego-palikoita. Äiti oli kysynyt Eemililtä jotain.
”Eemil?”
”Niin?”
”Muistatko, kun äiti kertoi taivaasta? Siitä paikasta, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken ja kukaan ei tunne surua eikä vihaa.”
”Joo.”
”Minä mietin… Haluaisitko lähteä taivaaseen nyt heti?”

Eemil ei ollut osannut sanoa mitään.

”Tiedätkö, Eemil… jos nappaat suuhusi pari tällaista palikkaa, niin pääset aika varmasti taivaaseen.”
”Saanko ottaa Lallun mukaan taivaaseen?”
”No mutta, totta kai saat.”

Eemil oli niellyt muutaman Legon äitinsä innostamana. Kun poika oli alkanut köhiä
(äiti oli tietenkin tullut järkiinsä mitä ihmettä oli tehnyt ja oli soittanu heti ambulanssin)
ja pojan ilme oli muuttunut hätääntyneeksi,
(äiti oli tietysti rauhoitellut poikaa ja luvannut avun olevan tulossa heti)
äiti oli muuttunut hysteeriseksi.

Minnan muistikuvat aiheesta olivat sumuiset ja sekavat, mutta hän muisti, ettei äiti ollut tullut järkiinsä, soittanut apua tai rauhoitellut poikaa. Äiti oli ottanut Eemilin sängyltä tyynyn ja painanut sitä hitaasti vasten poikansa kasvoja. Äiti oli painanut kovemmin, kunnes rimpuileva poika oli hellittänyt hiljalleen, rauhoittuen, lakaten hengittämästä. Äiti oli pitänyt tyynyä vielä hetken varmistaen, ettei poika eläisi. Äiti oli huutanut itkunsekaisella äänellään:
”Ei hätää Eemil, sinä pääset paikkaan jossa ei tunneta surua!”

Ja sen jälkeen Minna oli kuin herännyt painajaisesta ja tajunnut, että painajainen olikin ollut täyttä totta. Minna oli samassa huomannut Lallun, joka oli nähnyt koko tilanteen. Hän oli muuttunut entistä hysteerisemmäksi, huutanut, juossut ympäri taloa, yrittäen elvyttää poikaa joillain onnettomilla taidoilla, jotka hän oli oppinut amerikkalaisista romanttisista komedioista.

Poliisi ei ollut edes tajunnut epäillä rikosta, kun hätääntynyt Minna oli soittanut hysteerisenä hätänumeroon. Lääkäri oli tehnyt myöhemmin rutiininomaisen ruumiintarkastuksen, jossa syyksi todettiin Lego-palikoiden takertuminen kurkkuun ja siitä aiheutunut tukehtuminen. Minna oli huokaissut helpotuksesta, kun oli tajunnut jälkikäteen, että tyyny oli ollut juuri oikea keino tukahduttaa lapsi. Jos hän olisi esimerkiksi kuristanut lapsen käsin, kynnenalusten alle olisi jäänyt Eemilin ihoa ja lapsen kaulaan jälkiä hänestä. Hän oli päässyt lapsensa murhasta kuin koira veräjästä.

Se kaikki oli kuitenkin ohi. Ei ollut Eemiliä, mutta elämä oli tässä ja nyt. Minna ei vieläkään tiennyt, mikä häneen tuolloin oli mennyt, mutta oli yhä tämä hetki ja tulevaisuus. Ehkä Eemil ymmärtäisi, ettei äiti itsekään ollut tiennyt, mitä teki. Ehkä Eemil ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Äiti oli ollut väsynyt töistä, lapsen hoitamisesta ja kaikesta muusta mahdollisesta asiasta. Äidillä ei ollut tuolloin kaikki kunnossa.

Minna nousi ylös sohvalta, käveli Eemilin huoneen ovelle ja katsoi sitä. Vain huoneen nurkassa oleva laatikko tiesi kertoa, että huone oli ollut vielä vähän aikaa sitten lastenhuone. Tähän huoneeseen hän oli murhannut poikansa, täällä hän oli onnistunut luistamaan vastuusta. Kukaan ei tiennyt.

Mutta se kirottu pehmolelukoira tiesi. Minna tunsi, kuinka koira nosti päätään ja katsoi häneen. Koira tuijotti häntä vihaisesti mustilla silmillään, jotka huusivat kahta sanaa yhä uudelleen ja uudelleen.
”MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN.” 

Minna tunsi jonkin viiltävän hänen sisintään, juoksi karkuun kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven. Hän ei edes huomannut puhuvansa itsekseen mutistessaan, ettei Lallu ainakaan tänne pääsisi hyökkäämään. Minna oli väärässä, sillä hän kuuli, kuinka koira alkoi repiä kylpyhuoneen ovea. 
Se tulee vielä sisään tuosta.
Mutta minuapa se ei saa. 

Minna laski kylpyhuoneen ammeeseen lämmintä vettä. Hän riisui vaatteensa ja astui ammeeseen. Lallun oven kynsiminen kuului voimistuvana taustalla. Minna kurottautui ammeesta lavuaarin yläpuolella olevalle peilikaapille, ja otti kaapista Petrin partahöylän terän.

Ovi hajoaisi hetkenä minä hyvänsä.

Hän laskeutui takaisin ammeeseen, painoi kätensä veden alle, irrotti terän muovisuojuksen ja veti terällä kumpaankin ranteeseensa kaksi rastia. Viillot sattuivat helvetisti terän viiltäessä syvältä, muttei niin pahasti, mitä olisi voinut luulla. Minna oli joskus kuullut, että ranteiden avaaminen vedessä oli ehkä jopa mukavin tapa tehdä itsemurha. Vesi rupesi värjäytymään heti. Aluksi ammeessa oli vain siellä täällä punertavia juovia, mutta pian vesi oli tasaisen hailakanpunaista ja hetkessä nesteen väri oli tummanpuhuva verenpunainen.

Minnan sisällään tuntema pakokauhu laantui. Lallu ei enää raapinut raivoisasti ovea, ja samassa Minna tajusi, ettei se ehkä oikeasti ollut koskaan raapinutkaan. Enää hän ei tuntenut syyllisyyttä, hän ei tuntenut kauhua. Hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, helpottuneeksi ja levolliseksi, ettei hän ollut varma, oliko hän ikinä eläessään tuntenut samanlaista autuutta. Ranteiden avaus oli ehkä saanut kaikki hänen mielensä haavat paranemaan.

Synti ja sovitus.

Sulkiessaan silmänsä viimeistä kertaa, maailman kavetessa ohuiksi viiruiksi, Minna sanoi viimeiset sanansa.

”Eemil, äiti tulee luoksesi sinne missä ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken.”

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken" on joulukuussa 2012 kirjoittamani novelli. Henkilökohtaisesti pidän sitä yhdestä parhaimmistani.

Teksti osallistui science fictionia ja fantasiaa julkaisevan Portti-lehden novellikilpailuun syksyllä 2013. Valitettavasti menestystä kisassa ei tullut. Syistä en ole varma, mutta veikkaillahan voi. Kilpailuun osallistui tiettävästi tällä kertaa ennätysmäärä osanottajia, joiden joukossa paljon ammattilaisia. Kilpailun tulosten kunniamainintasijoillakin vilisi pitkälti ammattilaisten nimiä, joten taso lienee ollut hyvin korkea. Omia mahdollisuuksiani heikensivät myös väärin valittu fonttikoko ja riviväli. Periaatteessa ainoa ehto on, että A4-liuskalla on noin 30-35 riviä, mutta oma fonttikokoni oli jälkikäteen ajatellen ja yleiset käytännöt huomioiden liian suuri. Lisäksi tarina on pääosin realistinen ja vain lopun pehmolelukoiran henkiinherääminen on fantasiaelementti. Osallistuin kahdella novellilla ja laitoin kummatkin menemään samalla nimimerkillä, mikä oli samoin virhe (joskaan tätä ei suoraan novellikilpailun ohjeissa sanota). No, virheistä oppii, parempi menestys ensi kerralla.

Rakentava palaute novellin suhteen on erityisen tervetullutta. Tämän tekstin jakaminen sosiaalisessa mediassa on samoin jopa toivottavaa, jotta se tavoittaisi lisää lukijoita.