En usko enää Madonnaan

Ja katso! Hän lauloi ristillä. Ja se laulu kuului kauas kaikille kansoille. (2. Conf. 6)

Madonna on popin jumalatar. Tuhatkasvoinen seireeni, nahkansa luova kameleontti, jonka ihon alta paljastuu uusi lavapersoona. Feeniks-lintu, joka reinkarnoituu aina uudestaan tuhkasta nousten. Ikiaikainen Afrodite, jonka syntymästä on niin kauan, että sen huhutaan tapahtuneen merenvaahdosta muodostumalla. Maria Magdalena, joka hairahtuu ja tekee parannuksen – uudestaan ja uudestaan. Neitsyt Maria, koko pop-luomakunnan äiti.

Olen ollut jo vuosia niin sanottu tapamadonnafani. Madonnan elämän seuraaminen ja musiikin kuuntelu ovat vuosien saatossa muodostuneet tottumukseksi, arjen rutiineiksi vailla tarkoitusta. Ne ovat riittejä, jotka sopivat kaikkiin elämän osa-alueisiin. ”American Lifen” rukouksia toistetaan kun ahdistaa, ”Like a Virgin” toimii kutsuvana soidinlaulunani kymmenen kaljan jälkeen pubikaraokessa, ”Hung Up” on nollaluvun määrittelevä hymni.

Lausun ”Frozenia” sulattaessani pakastekanaa.

Viime vuodet uskoni on ollut koetuksella. Madonnan tuotanto 2010-luvulla on jättänyt minut kylmäksi. Siitä on puuttunut se elämän ilo, joka minua aikoinaan ihastutti. ”Bitch I’m Madonna” -tasoiset sanoitukset tai monilapsisen perheen äidin katkerat avioeroräpit eivät herätä minussa samastumisen tunteita. Madonna ei ole aikoihin luonut trendejä vaan seurannut niitä.

Uskoani on ylläpitänyt tieto, että seuraava levy voisi olla se, mitä Madonna tarvitsee: uudelleensyntymisen, legendan renessanssin. Taiteellisesti eheän kokonaisuuden, joka määrittelee musiikin vuosiksi eteenpäin.

Viime vuodet olen saanut jatkuvasti todisteita, joiden näkeminen on ollut minulle vaikeaa. Toinen toistaan huonompia kappaleita. Musiikkivideoita ilman koreografiaa. Tänä vuonna pääsiäisen aikaan liikuin syvillä vesillä: huusin, kiljuin, kävin jaakobinpainia itseni kanssa. Aluksi vähättelin, sitten nauroin. Vihasin. Sitten taistelin. Lopulta hävisin.

Tunnustan: en usko enää Madonnaan.

Tämä on apostasiani.

Madonnan uusin single ”Medellín” osoitti sen, mitä olin pelännyt. Sitä Madonnaa, johon uskon, ei ole olemassa. 

En usko, että ikäkriisiinnaulittu Madonna nousee kuolleista. En usko, että toista tulemista tapahtuu. En usko, että hän on tuleva tanssittamaan sekä eläviä että kuolleita. Olen odottanut liian kauan.

Usko minua! Vielä tulee se päivä, jolloin väärät proeetat horjuvat, heidät saatetaan alas jalustoiltaan. (Reb. 2:2)

”Medellín” on yksinkertaisesti niin huono, että joudun määrittelemään uudestaan, mitä Madonna tarkoittaa. Hajuton ja mauton kappale, joka ei lähde koskaan käyntiin. Madonnan ja Maluman välillä on yhtä paljon jännitettä kuin Dannylla ja Erikalla ilman viagraa. Madonnan äänessä on niin paljon autotunea, että Cherin ”Believe” kuulostaa akustiselle nuotiolaululle. Säkeet, kuten ”we built a cartel just for love”, eivät tarkoita mitään.

Vuoden 2015 ”Bitch I’m Madonna” oli sentään hyvällä tavalla huono: se oli niin huono, että sitä oli pakko kuunnella edes läpällä. ”Medellín” ei ole oikein mitään. Siinä ei ole mieleen jäävää melodiaa tai lyyristä koukkua: vain ontto ”one two cha cha” jää kaivertamaan takaraivoa kuin auton jäisen tuulilasin skrappaaminen. Miten tätä tekelettä voisi koskaan verrata mihinkään ajattomaan klassikkoon, joita laulajan lähes 40-vuotisen uran aikana on kuultu?

Pari vuotta sitten Madonna muutti Lissaboniin. Sydämessäni helähti: ehkä Portugalin välimerellinen ilmasto toisi mukaan uuden kulta-ajan. Materialistityttö itse on kuvaillut saaneensa uuteen tuotantoonsa inspiraatiota juuri portugalilaisesta elämänasenteesta ja musiikista. Missä se näkyy? Ehkä portugalilaiset keksivät tietokoneohjelman, jolla ääni autotunetetaan?

Huhujen mukaan Kuusmäen alakoulun kuvisluokka on auttanut Madonnaa albuminsa kannen kuvanmuokkauksessa.

Halusin vielä uskoa, että levyltä julkaistu toinen kappale korjaisi tilannetta. Etukäteishype tiesi kertoa voimaannuttavasta pride-anthemista. Jätän tähän lainauksen kappaleen kertosäkeestä:

(Rise) / I rise (I rise) / I rise (rise) / I rise up above it / Up above it (rise) / I rise (rise) / I rise (rise) / I rise / Up above it all

Ehkä albumin kappalelistalla oleva ”Bitch I’m Loca” tarjoaa jotain lyyrisesti kiinnostavampaa.

Uusia biisejä on muuten tehty 18 kuukautta. Youtubessa amatöörit tekevät tarttuvia pop-koukkuja tunnin pituisissa biisientekohaasteissa.

Perheenjäseneni ja monet ystäväni ovat samoin tapamadonnafaneja. Olen epävarma, mitä paljastukseni myötä tapahtuu. Voi olla, ettei yhteisö ota minua vastaan. Jotkut saattavat kääntää minulle selkänsä ja sulkea minut ulkopuolelle. Joudun ottamaan sen riskin: en vain voi elää enää valheessa.

Madonna-yhteisö ei hevin hyväksy kritiikkiä kuningatartaan kohtaan. Esimerkiksi ”Medellínin” musiikkivideo täyttyy fanaattisimpien palvojien kommenteista: en voi lopettaa tämän kuuntelua, ollut päiväkausia repeatilla, tässä on kesän 2019 kuumin hitti. Billboard-gaalan esitys, jossa Madonna pääsääntöisesti seisoo ja makaa erikoistehosteiden keskellä liikuttaen huuliaan taustanauhan tahtiin, on eräälle kommentoijalle paras koskaan näkemäni esitys (montako esitystä kyseinen henkilö on sitten nähnyt, oikeasti?). M on taikasana: en aluksi pitänyt siitä, mutta kun kuuntelin useamman kerran, tää biisi kasvaa… Joukkosuggestio pakottaa yhteisön pitämään kehnoimmistakin tuotoksista. Yhteisön johtohahmot esittävät vaatimuksia: meidän täytyy jatkaa tämän kappaleen kuuntelemista ja ostamista, jotta se kohoaa listoille.

Madonna on saavuttanut aseman, jossa hän voi tehdä biisin äänittämällä vaikka vain kainalopierujaan. Joku ylistää kyllä. Joku löytää kappaleesta kehollisen itsensähyväksymisen sanoman, toinen näkee tekeleen tulevan kesän hittinä, joka muuttaa musiikin suuntaa pysyvästi – silloinkin kun kyse on vain kainalopieruista.

Uskoni on tuonut minulle paljon sisältöä elämään. Samoin varmasti monille muillekin, enkä haluakaan kyseenalaistaa kenenkään toisen uskoa. Haluan vain kertoa omastani.

Jokin voima sisälläni sanoo yhä, että ehkä luvassa on kaikista enteistä huolimatta lopulta taiteellisesti upea aikakausi, vaikkei ole. Ehkä olen lopulta yhä munaton agnostikko, joka jättää oven auki. Kielsin Madonnan 2012. Toisen kerran kielsin hänet 2015. Jos edessä on kolmas huono albumi, kiellän hänet kolmannen kerran tänä kesänä.

Toi mitä tulevaisuus mitä tahansa, onneksi on olemassa aina menneisyys. Kolme kultaista vuosikymmentä klassikkohymneineen.

Niiden paratiisiin voin aina palata.

K.O.U.K.U.S.S.A. – Kun Frendien katsominen menee liian pitkälle

Olen kamppaillut tämän ongelman kanssa jo pitkään. Siksi minun on aika tunnustaa. Repiä haavat auki. Kerron kaiken.

Olen jo pidempään kärsinyt pahasti addiktiosta Frendit-sarjaan. Katson sitä jatkuvasti Netflixistä. Analysoin sen juonikuvioita. Toistelen yksikseni ja toisille sarjan iskulauseita: How you doing? OH – MY – GOD! Ouh nouh. I know! We were on break! (En muuten tajunnut niiden olevan noin saatanan simppeleitä, ennen kuin kirjoitin ne tähän. Olen ajatellut ne jotenkin syvällisempinä.)

Onhan kyseessä elämää suurempi sarja. Ikuisesti uusintoina elävä sarja, joka todennäköisesti pyörii jollakin tv-kanavalla vielä sittenkin, kun minä ja tämän tekstin lukija ovat jo kuolleet pois.

Pelkästään tänä vuonna Phoebe on synnyttänyt 18 lasta. Rossilla on takana 17 avioeroa. Rumaa alastonta miestä on tiirailtu ikkunasta sen parisensataa kertaa. Pahinta on, etten oikeasti enää edes katso jaksoja – Frendeistä on tullut unisarja, jota katson aina nukkuessani.

En tiedä missä vaiheessa addiktioni pääsi niän pahaksi. Ehkä se alkoi kaamosajan univaikeuksien keskellä. Mitä olisin voinut tehdä, jotta saisin unta? Lukea jotain kirjaa – joka voisi olla liian jännittävä? Meditoida – jos vain osaisin? Juoda oluen – taas tänäänkin? Syödä tukevasti? Masturboida vielä kahdeksannen kerran ennen nukkumaanmenoa?

Tajusin, että minun täytyisi nukahtaa jollain muulla keinolla. Jollakin, joka ei kiihottaisi aistejani. Jollakin, joka ei olisi liian jännittävää. Sen täytyisi olla tarpeeksi helppoa ja passivoivaa. Sen täytyisi olla jotain, joka on niin saatanan tylsää ja tuttua, että nukahdin pakostakin.

Se jokin oli Frendit – tietenkin.

Olen nähnyt ne jaksot lukemattomat kerrat. Vielä yläasteikäisenä toki jännitin, tuleeko Rossille neljäskin avioero, valitseeko Phoebe Miken vai Davidin tai mitä Joeyn näyttelijänuralle tapahtuu. En enää, sillä tiedän vastauksen joka kysymykseen. Ikisarjana televisiouusintojen muodossa kulkeva Frendit on jo opettanut minulle, ettei Joey jaa ruokaansa, mitä unagi tarkoittaa ja ettei kannata sanoa väärää nimeä hääalttarilla.

Frendit jos mikä on sellainen sarja, jonka voi vain laittaa pyörimään taustalle. Viereiselle pöydälle paasaamaan, kun ummistaa silmänsä. Orastavan unenalun läpi kuulen, kuinka Rachel ja Monica kisaavat Joeyta ja Chandleria vastaan tietovisassa, kuinka Ross huutaa ”PIVOT” kannettaessa sohvaa portaikossa ja kuinka Phoebe tulkitsee kaudesta toiseen kappalettaan pahanhajuisesta kissasta. Sarja virtaa kuin kahlitsematon virta, johon voi vain heittäytyä mukaan.

Puhun heistä ystävinäni. Frendeinäni. Kuinka jollekin kaverilleni on tapahtunut jotain ihmeellistä, hauskaa ja mielettömän sitcomimaista. Kuinka frendini synnytti veljelleen kolmoset, koska Frank ja Alice eivät itse voineet enää saada lapsia. Kuinka porukalla törmäämme jatkuvasti ärsyttävän kimeänauruiseen ämmään, joka deittaili Chandleria ikuisuus sitten. Kuinka ystäväni tajusi viime hetkillä rakastavansa Rachelia ja ajoi Phoeben kanssa tulipalovauhtia lentokentälle estääkseen tätä nousemasta Pariisin-koneeseen. Enkä vain puhu – jollain kieroutuneella tasolla myös miellän heidät ystävikseni.

On jakso, jota en koskaan katso: koko sarjan viimeistä jaksoa. Minun fantasioissani valmiiksi naurettu hauskanpito feikki-Nycissä tule koskaan loppuunsa. Se on kuin vuodenajat: ne vaihtelevat ja kiertävät, kaikki palaa ympyränomaisesti takaisin lähtöpisteeseensä. Välillä näyttelijät ovat parikymppisiä vasta-alkajia, välillä meikkivoiteet paakkuuntuvat näyttelijöiden ensimmäisiin ikääntymisen tuomiin ryppyihin.

Eikö ole selvää, että ystäväNI Ross ja Rachel ovat tarkoitettuja toisilleen?

Minulla on kestänyt pitkään ymmärtää, että kyseessä on riippuvaisuus. Vakava addiktio. Missä vaiheessa henkilöistä, joita olen aina pitänyt kavereinani, on tullut minulle pakkomielle, nukkumisen takaaja, unilääkeriippuvuus? En tiedä. Olen järkyttynyt kuin Jani Toivola.

Pahinta on, etteivät nämä niin sanotut ystäväni välitä. Ross eroaa taas kerran, Phoeben menneisyydestä paljastuu jotain hämmentävää lisätietoa ja Joey paljastaa olevansa vitun tyhmä. He jatkavat sitä. He eivät päästä minua irti, vaikka tahtoisin. He pitävät minusta kiinni, vaikka sanon, etten tarvitse heitä.

He eivät välitä. He ovat kuin epätodellisia hahmoja, jotka on luotu liikkumaan ikuisesti riippumatta siitä, katsonko minä heitä vai en.

Olen jo pidempään haikaillut eroavani heistä. Frendeistäni. Elokuussa vietin aikaa maaseudun rauhassa huonomman internetyhteyden ääressä. Välttelin heidän seuraansa. En aukaissut Netflixiä parhaimmillaan viikkoon.

En ole silti uskaltanut otta lopullista askelta: kirjautumaan ulos Netflixistä. Tunnus ei edes ole omani, vaan kaverini. Olen loisinut kaverini Netflixissä lähes kaksi vuotta, ja koko tänä aikana olen katsonut palvelun kautta yhden luontodokumentin sekä (heh) tiedä kuinka vitun monta kertaa unissani kaikki Frendien tuotantokaudet. Koskaan en tästä paskasta maksaisi, mutta kun se on saatavilla, olkoon.

Netflixin varsinainen maksaja ei kerran päässyt katsomaan elokuvia tai sarjoja, sillä minä olen katsomassa Frendejä – tai nukuin komediakuusikon pauhatessa taustalla.

Haikailen kaihoisasti, millaista olisi hylätä heistä jokainen. Ehkä tekisin kuten Rachel kymmenennellä tuotantokaudella: kutsuisin heidät läksiäisissäni yksitellen luokseni ja muistelisin parhaita hetkiä kunkin kanssa. Ehkä sillä erotuksella, etten panisi Rossin kanssa. Sen jälkeen lähtisin kohti uutta elämää.

Jonain päivänä sen teen. Jonain päivänä vapaudun.

En vielä tänään. En vielä uskalla kirjautua ulos: askelta takaisin ei ole.

Sormeni syyhyävät tämän tekstin loppua kirjoittaessani. Pitäisikö minun…? Pitäisikö antaa periksi houkutuksille? Voisinko katsoa taas yhden jakson?

Yritän olla tekemättä niin.

En lupaa mitään.

----------------------------------------------------------------------------

https://www.buzzfeed.com/kaylayandoli/22-signs-youre-addicted-to-friends-cqn5?utm_term=.yrGk6p0nj#.ixnqe9P7K

Viettelevät villasukat

Nuorten miesten pukeutuminen järkyttää kolumnisti Erkki Ärtsilää.

En ole aiemmin nähnyt pöksyjä, joiden takapuoli on niin tiukka, että anatomia paljastuu.

Yliopistolla seisoi nuori mies yllään siniset farkut ja musta syystakki. Ne farkut kiinnittivät huomioni. En ole aiemmin nähnyt pöksyjä, joiden lahje on niin lyhyt, että anatomia paljastuu. Säärikarvat, kelmeä iho ja nilkkapatti.

ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi

Pojan ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen: lyhyet jalat sulautuivat saumattomasti lattanaan takamukseen. Muutaman vuoden kuluessa luvassa olisi kaljamaha ja ohimokaljuuntumista. Hiukset ananasmallia ja sidottu mauttomasti pompulalla takaraivolle. Silmät tyypillistä finskiä, siniset mongoliviirut.

miksi nuori nainen elämänsä heilimöinti-iässä haluaa pukeutua noin rumasti.

Katselin pojua ihmetellen, miksi nuorukainen elämänsä mahtisonni-iässä haluaa pukeutua noin hölmösti. Kuin julistaisi koko maailmalle, että siinä ne nyt ovat, nilkkani – kausi-influessa, ota tai jätä. Vaikka varmaankin hän oli viettänyt pitkät tovit ihaillen kokovartalopeilistä turpeita nilkkojaan, noita kumpareisia kokonaisuuksia, jotka soljahtavat merkkilenkkareihin – ne ovat nyt trendikkäitä jalkineita.

Tuo silorasvainen, raskas vartalomalli vaatisi kepeyttä. Kenties pienikuvioista naiseutta.

Mielikuvissani kutsuin pojun muuttumisleikkiin. Tuo pattiluinen, raskas nilkkamalli vaatisi päällensä sukkaa. Kenties tädin tai mummon neulomaa villasukkaa. Harmaata villasukan sävyä! Iho ei ole väri vaan ainoastaan paljasta possunnahkaa.

Onneksi hänellä on vielä uuma, sitä pitäisi juhlistaa.

Onneksi hänellä ei ole vielä reumaa, sitä pitäisi juhlistaa. Puin hänen ylleen paksuvuorisen, mutta istuvan takin ja riittävän pitkälahkeiset flirttifarkut. Koska jalkapohjat ovat arvattavasti kapeat, hyväksyisin lenkkarit, niiden sisään mahtuisi varmasti villasukat: mutta nilkat eivät saisi näkyä. Kiskoisin ananaspompulan irti ja antaisin letin liehua vapaana.

Tyttöön pitäisi saada sähäkkyyttä. Iloa ja flirttiä.

Pojuun pitäisi saada harmautta. Lämpöä ja terveyttä. Villasukkien vilahdessa paljaan nilkan asemesta hän näyttäisi fiksummalle kuin olisikaan.

Neito ei suostuisi maksustakaan vaihtamaan betonityöntekijälle sopivaa, arkirealistista asuaan.

Tiedän, tiedän! Hänestä ehdotukseni olisi IHAN LAME. Syvältä Pohjois-Savon susimetsistä. Nuorukainen ei suostuisi maksustakaan vaihtamaan Kalifornian hiekkarannoille paremmin käypää, talveen soveltumatonta teinitrendiään. Hän kuuluu sukupolveen, joka ei tiedä mitään villasukkien taianomaisesta lämmöstä ja niiden kuiskailevasta suhinasta. Kuin puhuisin viisikymmentälukua seinille.

kokemuksen tuomalla varmuudella voin vakuuttaa, että

Mutta kokemuksen tuomalla varmuudella (olen kuitenkin ollut kaksi ja puoli kertaa tytön kanssa, joten olen expertti) voin vakuuttaa, että kautta sukupolvien miesten seksikkäästi sipsuttamat, lämpimät ja reumatismia ehkäisevät villasukat ovat herättäneet vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta enemmän kuin turvonneista reumatisminilkkapateista kärsivät säärenheruttelijat. Koska kumppanin hankkiminenhan jokaisen mielessä aina on pukeutuessaan. Pilluhan se on aina ajatuksissa.

Villasukat. Nyt. Kannattaisi kokeilla.

------------------------------

 – Pirkko Arstilan kolumni: Vihjailevat hameenhelmat
 – Alkuperäinen kolumni on poistettu, mutta sen voi lukea onneksi vielä Kaksplussan foorumilta
 – Olen kai muinaisjäänne, jonka mielestä ihmisten pitäisi nilkanheruttelun sijaan pitää villasukkia jaloissa. Vähän niin kuin jotkut toisetkin näissä nykymuotiasioissa siis.
 – Voiko miesten ja naisten pukeutumista arvostella samalla lailla?
 – Anna toki palautetta ja/tai paina alla olevaa FB-peukkua. ^^

Siilinjärveläistä graffititaidetta – katso huikeat kuvat!

Luulitko tätä ihan oikeasti siilinjärveläiseksi linkkiä avatessasi? Idiootti, tämä on pöllitty netistä.

Graffiti- ja tagitaide ovat osa kaupunkikulttuuria. Kauneimmillaan ne rikastuttavat katujen ilmettä monipuolisuudellaan. Myös kotikuntaani Siilinjärvelle graffitikulttuuri on levinnyt ajan saatossa. Tein pienen lenkin Siilinjärven kiinteistöihin, tunneleihin ja muihin potentiaalisiin graffapaikkoihin. Tässä oman kotikuntani upeaa graffititaidetta...

Boss-tagia löytyy sieltä täältä pitkin Siilinjärveä. Kuka on tämä salaperäinen "boss"? Mitä "boss" tarkoittaa? Voimme vain arvailla.

KÄNNI ANKKA, lukee ekspressionistisessa lyijykynätaidetyössä. Kuvastaako teos alkoholistin yksinäisyyttä tai alkoholismin rappeuttavaa, eläimellistä vaikutusta, vai pohtiiko se ihmisen suhdetta luontoon? Mikä on luonnon ja alkoholin suhde? Onko itsensä päihdyttäminen luonnollinen perustarve? Onko ihminen humalassa kuin ankka?

Pysäyttävä työ pohtii aseita.

Minimalistisessa työssään taiteilija kyseenalaistaa tuolin muodon. Mikä on tuoli? Mikä on itsestään selvää muotoa? Teos saa katselijansa pohtimaan monia erilaisia asioita.

Uimarannan kopeille tehdyssä, pelkistetyssä graffitissa pohditaan uskontoa, hyvää ja pahaa. Kuka on hyvä, kuka paha? Satanismin ja kristinuskon symbolit vierekkäin saa katselijan arvioimaan hyvyyttä ja pahuutta uudenlaisista näkökulmista.

Seksuaalivähemmistöt ovat olennainen ja toistuva teema siilinjärveläisessä graffititaiteessa. Lebsoja kehotetaan imaisemaan elintään, homot taas saisivat imaista pyllyään. Myös Lassila & Tikanoja -siivousfirma kerää ihastelua toisessa sateenkaaritöistä.

Teoksen tekijä ottaa kantaa sotaan: aseet ovat pahaksi, ja myös irvistävä pommi tietää totuuden. Pommin viereinen spiraali
voi olla katselijalle arvoitus. Mahdollisesti se kuvastaa pommin räjähtäessä tapahtuvaa elämän katoavaisuutta.

Anarkasmi ja poliisiteema erottuu erityisesti asematunnelin tageissa. Yhdyssanat ovat hallussa. Tarvitaanko toisaalta aina tarkkaan jäsenneltyä kielioppia itsensä ilmaisuun?

Jos poliisit saisivat paremmin panoa, olisivatko ne niin äkäisiä? Olisiko maailma onnellisempi paikka, jos ihmiset saisivat paremmin seksiä ja olisivat sen jälkeen hymy perseessä. Älä sano "vitut poliisista" (fuck the police), sano "vittua poliisille"!

Jumalakin on käynyt kirjoittamassa puumerkkinsä asematunneliin.

Kansainväliset brändit näkyvät Siilinlahden koulun tuntumassa.

Voimaksi tipattomalle: täältä tulee kaljashotti!

Se alkaa taas. Tipaton tammikuu. Kaiken maailman päiviräsästen, kontrolloivien kieltäjien, sosialistihallintoa kannattavien sekopäiden ja terveystalibanien lanseerama kampanja (olen itsekin muuten mukana) .

Tipattoman kunniaksi haluan esitellä uuden, innovatiivisen tavan ryypätä: bisseshotti, there you have it!

Bisseshotti (tai kansan kielellä ihan vain kaljashotti) syntyi, kun kehittelimme parin kaverini kanssa ajatusta omasta baarista. C'mon, olisiko mitään coolimpaa kuin oma baari? Ilmaista viinaa ja kaljaa loputtomiin, aina vaan biletystä ja rahaa tulisi ihan vitusti. Sillä sitähän se on, right? Ravintola-alallahan menee Suomessa hyvin. Joka tapauksessa, koska kenelläkään meistä ei ole vastaavan hoitajan pätevyyttä, saisimme anniskella vain C-oikeuksin myytäviä juomia: kaljaa ja sidukkaa, kuten huoltamoilla ja liikenneasemillakin. Koska tällainen C-baari ei cllaisenaan todennäköisesti ketään puoleensa houkuttelisi, keksimme, että kaljaa täytyisi osata anniskella luovasti. Niin syntyi bisseshotti.

Bisseshotti mitataan noin neljää senttilitraa vetävään shottilasiin ja juodaan alas kerralla – aivan kuin oikea shotti!

Kuka tällaista sitten joisi? Tarvitseeko edes kysyä! Kohderyhmiä on lukemattomasti.

- Hipsterit, joille kaikki uusi on jotain uutta: kaljashotin kanssa voi hifistellä ja näyttää siten olevansa muita parempi. Toimii.
- Huonon viinapään omaava henkilö, joka haluaa esittää olevansa muka kova vetämään viinaa. "Hehe, katso, vedän viisi shottia, ei tunnu missään!" Kaljashotilla saa voitettua niin äijäporukan kuin naisseuralaisenkin arvostuksen.
- Oluen todelliset ystävät. Liian usein olut ehtii puolilitraisessa tuopissa muuttua pahaksi: se lämpenee, ja alkoholi ynnä muut käymistuotteet vajoavat niin sanotuksi pohjalimaksi lasin loppuun. Kaljashotissa vastaavaa ei ehdi tapahtua, kun olutta pystyy siemailemaan niin lyhyen aikaa. Neljän senttilitran näyte antaa mahdollisuuden useamman eri oluen maisteluun.

Myös pummit juovat kaljashotteja.

- Köyhät. Bisseshotti maksaa vain euron, joten se käy myös vähemmän varakkaiden budjettiin. Osa kriitikoista saattaa huomauttaa, että tavallinen oluttuoppi maksaa useimmiten sen viisi euroa, kun taas viidellä eurolla saa vain 0,2 litraa olutshotteja, muttei tällaiset asiat ole vertailukelpoisia: shottilasissa olut maistuu vienommalta ja aromikkaammalle kuin tavallisessa kolpakossa.
- Naiset. Nyt myös naisille on kehitetty tyylikäs tapa juoda ennen niin miehistä kaljaa!
- Homot. Nyt myös homoille on kehitetty tyylikäs (tai siis fabulous) tapa juoda ennen niin heteromaista kaljaa!
- Miehet. Miehet nyt juovat kaljaa aina. Ainakin tosimiehet. Ja tosimies kuin tosimies kelpuuttaa myös bisseshotin.
- Absolutistit. Neljä senttilitraa on kuin ei mitään. Kyllähän useimmat absot syövät Da Capo -rommikarkkejakin, joten kyllä pieni määrä oluttakin menee. Sama homma myös tipatonta viettäville.
- Baarin työntekijät. Eihän sitä työvuoron aikana saa juoda, mutta pieni virkistävä, missään näkymätön kaljashotti ei haittaa ketään.
- Urheilijat. Oluen on osoitettu olevan loistava palautumisjuoma! Sen takia Lapissa mennään After Ski -bileisiin, palautumaan!

Suomalaista paskajournalismia

Kokosin neljä esimerkkiä suomalaisesta paskajournalismista.

Nyt tarvitaan luovuutta – taloustieteilijän neronleimaus

Iltalehdistö, aikakauslehdet kuin myös sanomalehtien valtakunnalliset ykkösaviisit syyllistyvät tähän rasittavaan kirjoitukseen ajoittain. Media tapaa pohtia ajoittain syitä Suomen alamäkeen, mutta myös heikosta taloustilanteesta nousua ja sen keinoja pohditaan. Useimmiten rasittavan loppupäätelmä tiivistyy yhteen lauseeseen: "nyt tarvitaan luovuutta".

En ole koskaan tajunnut näitä hupatusartikkeleita. Toimittaja korostaa omaa älykkyyttään selittämällä XYZ-sukupolvesta, innovatiivisuudesta, luovuudesta, moderneista ajoista ja lässynlää ilman mitään konkreettista ideaa tai ehdotusta tilanteen korjaamiseksi. Itsensä jalustalle nostaminen ei ole koskaan ollut yhtä helppoa: kirjoita hienoilla termeillä varustettu teksti, jossa peräät luovuutta, lässytät innovatiivisuudesta ja toteat lopuksi "hei maailma on erilainen, nyt tarvittais luovuutta". Se oikea luovuus / innovatiivisuus / poikkeava toiminta / luova hulluus jää jollekulle toiselle.

Luovuus, siinä se on. Kappas vain, noinko helppoa se onkin, ai no sit nyt me ruvetaan luoviksi ja Suomi nousee taantumasta!

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1404100192030?jako=f8fb2607fd575692d27d40eabb08aefb&ref=fb-share
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/nyt-tarvitaan-luovuutta/1867969
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomi-tarvitsee-luovaa-hulluutta-mista-sita-loytyy/

Nyt parannuttuani kaikki on paremmin kuin ennen

Vähintään kerran kukin julkaisu naistenlehdistä Hesariin syyllistyy kirjoittamaan Vesa-Matti Loirista. Jutun kaava on aina sama, ja useimmiten juttu julkaistaan syksyllä. Vesku kertoo, että ei perhana, tullut laihduttua tässä taas 20 kiloa ja nyt ollaan elämän kunnossa. Puoli vuotta sitten oltiin ihan alamaissa, ei saatana että meni huonosti, pumppu meinasi pettää ja tiapeetes otti lujille. Mutta onneksi nyt kaikki on hyvin.

Jutun julkaisun jälkeen alkaa Veskun joulukonserttikiertue, jonka aikana saadaan lukea ja kuulla huolestuttavia arvioita taiteilijan nykykunnosta. Ehkä joku keikka keskeytyy tai peruutetaan. Ai ai.

Puolen vuoden kuluttua Vesku on taas lehdessä. Aprillipäivän uutisista myöhästyneessä haastattelussa maestro kertoo olevan elämänsä kunnossa. Joulukiertueella oli vähän rankkaa ja meinasi sairaudet ottaa niskalenkin, mutta nyt ollaan taas huippuvireessä. Uusi kiertuekin saattaa starttailla. Sama kaava jatkuu syksyllä. Omien laskujeni mukaan Veskun on täytynyt laihduttaa ainakin 400 kiloa.

Naistenlehdissä vastaavat jutut kertovat burnoutin saaneista näyttelijättäristä: joo oli tota vähän stressii kun mun uralla tuli kerrankin menestystä, mua kiskottiin joka paikkaan, tuli paha olo sain burnoutin ja vetäydyin kolmeks kuukaudeks julkisuudesta. Nyt mulla on parempi olla ja oon tällä välin kirjoittanut terapeuttisena kokemuksena kirjan, tähditän kuukauden kuluttua julkaistavaa uutta leffaa, esiinnyn jonkun tusinabändin musiikkivideolla, levytin joululaulu-cd-levyn ja kävin Intian ja Tiibetin temppeleissä etsimässä itseäni.
http://www.hs.fi/tyoelama/a1410241177375

Lutka kaataa päälleensä jäävettä hyväntekeväisyyden takia - katso kuvat kastuvasta t-paidasta ja sen läpi törröttävistä nänneistä!

Saako tässä kuvassa huomiota enemmän ALS vai sittenkin Katy Perryn rinnat?

Miksi kirjoittaa sulavista jäävuorista tai tuhoutuvista sademetsistä, meillähän on tissejä! On tavallaan jännää, että maailmassa on noin 7 miljardia tissiä (mukaan on laskettu vain naiset: meillä Suomessahan myös keski-ikäiset miehet kantavat onneksi kortensa kekoon), mutta silti niiden vilahtelu jaksaa kiinnostaa meitä niin paljon. Copy-pastetaan Rihannan rantabikinikuvat tai linkataan video Katy Perrysta kaatamassa päälleen jäävettä... uuuhh.

Viime aikoina surullisin esimerkki tästä on ollut niin sanottu Ice Bucket Challenge, jossa kaadetaan päälle ämpärillinen jäävettä. Erityisesti rapakon takana julkkikset ovat ottaneet haasteen omakseen. Jääveden olisi tarkoitus kuvastaa hermoja rappeuttavasta ALS-taudista kärsivän ihmisen olotilaa. Jääveden kaatamisen jälkeen haasteen suorittajan pitäisi lahjoittaa vähintään kymmenen dollaria ALS-järjestöille. Varojenkeruun lisäksi haasteen on toivottu lisäävän tietoutta sairaudesta. Kampanjan uutisointi on kuitenkin surkeimmillaan ollut hyvinkin suuripiirteistä: eräs "uutinen" totesi bikinikuvien yhteydessä vain, että haasteen toivotaan lisäävän tietoa ALS-sairaudesta. Ei siitä taudista sen enempää.

Menestysporno

Eräs omia inhokkejani paskajournalismin eri artikkelityypeistä on erityisesti Hesarin harjoittama menestysporno, jossa haastatellaan menestyneitä suomalaisia ja paukutetaan "kaikki on susta itestäs kiinni, oot ite oman elämäs seppä" -henkistä liturgiaa.

Mielenkiintoinen esimerkki on Helsigin Sanomien tuore artikkeli 23-vuotiaana tohtoriksi valmistuneesta naikkosesta, joka antaa ohjeeksi, ettei tarjotuista mahdollisuuksista kannata kieltäytyä. Loppuvaikutelmaksi jää, että menestys on kiinni ihmisestä itsestään, hänen asenteestaan. Totta kai artikkelissa olisi voitu mainita, että naisen opinahjona toiminut Päivölän opisto on yksityinen opisto, jossa opiskelu maksaa 400-500 euroa kuukaudessa. Totta kai olisi voitu ottaa huomioon, että jos perhe muuttaa tytön nuoruudessa Saksaan, haastateltavan äiti tuskin on ollut siivoaja tai isä talonmies.

Varmasti ihmisen asenne vaikuttaa menestykseen omassa elämässä, mutta hyvistä lähtökohdista tulevilla on totta kai paremmat mahdollisuudet menestykseen. Mitenkään haluamatta kuulostaa katkeroituneelta kommunistilta, "sun oma asenne ratkasee kuule" -hokema tuntuu rasittavalta kultalusikka suussa syntyneen sanomana. Kirjoitan tämän nimimerkillä Ei ollut jokaiseen lukiokirjaan varaa.

http://www.hs.fi/ihmiset/a1412138701521

Vapise Tipaton tammikuu – täältä tulee Seksitön syyskuu!

Vuosien saatossa suomalaisille on tuputettu Tipatonta tammikuuta, jonka aikana kannustetaan olemaan juomatta alkoholia ollenkaan. Viime syksynä joku hippi keksi polkaista pystyyn Lihattoman lokakuun, jonka ideana oli saada ihmiset kokeilemaan lihatonta ruokavaliota yhden kuukauden ajan. Saa nähdä, uusitaanko Lihaton myös tänä vuonna. Muitakin kuukausittaisia tempauksia on tehty: miesten pitäisi kasvattaa marraskuun ajaksi itselleen Movember-viikset.

Pystyn näkemään jo seuraavan askeleen ihmisiä kontroll- ei ku kannustavissa kuukausissa: tervetuloa, Seksitön syyskuu.

Alkoholi on paha. Tippa tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Liha on paha. Proteiini tappaa, kroppa rapistuu, rahaa palaa. Kummatkin kuukaudeksi kiellettävät asiat ovat nautintoa tarjoavia. Eikö seksi sopisi tähän ryhmään loistavasti kolmanneksi? Sekin on kivaa ja tekee elämästä elämisen arvoista. Elämme maailmassa, jossa valtio pyrkii kontrolloimaan kaikkea kivaa säännöksillään ja muu yhteiskunta syyllistävillä "hei vittu aattele nyt vähän oot paha ihminen ku joit tuon oluen tammikuussa" -tempauksillaan, joten eiköhän kielletä hus pois tämäkin vain.

Seksi ei tee pidemmän päälle hyvää ihmiselle. Seksikumppaneihinsa kiintyy, mikä johtaa useimmiten parisuhteisiin. Parisuhteet ovat terveydelle vaarallisia: ne aiheuttavat mustasukkaisuutta ja erot voivat johtaa vakaviinkin masennusoireisiin. Lisäksi ihmisen kunto laskee parisuhteessa: monet tajuavat suhteessa ollessaan, ettei ulkonäöllä tai yleiskunnolla ole enää samalla tavoin väliä. "Mullahan on jo seurustelukumppani, miks vitussa menisin lenkille kun voin juoda kaljaa sohvalla?"

Seksistä seuraa monia ikäviä jälkioireita: sukupuolitauteja, mahdollisia repeämiä intiimipaikoissa, morkkista yhden illan jutuista, lapsia... Asioita, joita kukaan ei kaipaa. Jos seksi, parisuhteet ja rakkaus keksittäisiin nykyaikana, ne kiellettäisiin oikopäätä terveydelle vaarallisina. Totta kai seksin kohtuukäyttö voi olla jopa hyväksi (pieninä annoksina siitä saa kätevän pikkuisen liikuntatuokion) terveydelle, mutta useimmiten tämä lihallinen ilottelu johtaa liiallisuuksiin.

Seksi maksaa aikaa ja rahaa. Itsetyydytys ei ole tätä parempi vaihtoehto. Mies, mieti vuodessa runkkaamiseen käyttämääsi aikaa. Jos vedät käteen kerran päivässä viiden minuutin ajan, vuodessa olet masturboinut yli 1700 minuuttia eli 28 tuntia. Mieti, jos käyttäisit tämän ajan esimerkiksi merkityksettömän sisällön tuottamiseen 26 lukijan paskablogiin, olisit paljon tyytyväisempi elämääsi. Nainen, mieti vuodessa dildoihin ja vibraattoreihin käyttämiäsi rahoja. Jos ostat kymmenen dildoa vuodessa, kahdessasadassa vuodessa olisit säästänyt viidenneksen keskihintaisesta omakotitalosta Savossa.

Iltarunkut, ihan vaan pientä hiplailua, pari suihinottoa, yöpano... Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa seksiin menee viikossa? Entä vuodessa?

Tee sinäkin parannus ja elä syyskuu selibaatissa. Nyt on elokuu, mutta voit aloittaa jo tänään.

Ps. Päivi, jos etsit uutta assistenttia, tässä kieltoja ja rajoitteita lakkaamatta keksivä keltatukka palveluksessasi!

----------------------------------------------------------------------------------------------

tipaton.fi

Fruittari, katoava laji

Järripeippo rautavaaralaisella lintulaidalla. Todennäköisesti lintu on ollut vain tauolla ja jatkanut matkaansa pohjoiseen.

Kevään ja kesän koittaessa lintubongarit pääsevät tiirailemaan etelästä talven jälkeen palaavia lintuja. Västäräkistä on kesään vain vähäsen, ja pääskysiäkin on tavattu jo pidemmän aikaa. Suomen lintulajisto on vuosien saatossa jopa kasvanut, sillä esimerkiksi maassamme vierailevien kattohaikaroiden määrä on kasvanut jo pitkään, ja ensimmäisen kattohaikarapariskunnan odotetaan pesivän (onnistuneesti) maassamme lähivuosina.

Yksi lintulaji loistaa kuitenkin poissaolollaan. Vielä 2009 tätä tipua tapasi joka paikassa, mutta nyt se on katoava harvinaisuus. Mitä on tapahtunut fruittareille?

Menneisyyden loisto

2009 fruittaria (Homo sapien fruittius) tapasi esimerkiksi IRC-Galleriassa kaikkialla: kuvagallerian suosituimmat (feimit) pojat täyttivät useimmiten ainakin suurimman osan englannin fruitcake-sanasta tulevan fruittarityylin piirteistä: muhkea, överiksi hiuslakalla laitettu tukka, pillifarkut, Lacoste, mauttomat Paul Frank -paidat, ruutu- ja raitakuvio, meikkivoide ynnä muu hinttarimaisuus.

Fruittarikulttuuri eli ja voi hyvin: populaatiot levittäytyvät muutamassa vuodessa Helsingin Kampin kauppakeskuksesta koko Suomeen. Joitakin pienempiä yhdyskuntia on tavattu jopa Lapissa asti, vaikka yleisesti hedelmät ovatkin menestyneet parhaiten etelässä. Pohjoisen kylmä ilmasto voi vaikeuttaa esimerkiksi topin käyttöä, ja Lapin pakkasissa toppahousut ovat pillifarkkuja kätevämpi vaihtoehto.

Joka tapauksessa, fruiduja tapasi pitkin valtakuntaa: kaupungilla, maalla, homobaarissa, Galtsussa, keskustassa, syrjässä, homokahviloissa, ulkona, sisällä, Qruiser.comissa...

Fruittarin jalanjäljillä

Fruiden tuntomerkkejä.

Tuoreet empiiriset tutkimukset kertovat karua kieltään fruitcakejen vähenemisestä. Kuopion ostoskeskuksissa ei tule vastaa yhtään tarpeeksi paljon fruittarin tuntomerkkejä täyttävää. Miten Kampin populaation laita on?

Istuskelemme Suomen tipubongarit ry:n uuden puheenjohtajan Pirjo Luokkasen kanssa Kampin ostoskeskuksen ylimmän kerroksen kahvilassa. Minä tilaan oluen, Pirjo ottaa siiderin.
 - Yleisesti ottaen siideri houkuttelee niitä kaljaa enemmän puoleensa, hän tietää.

Väijymme ja tiirailemme ympärillemme, mutta tunnin pituisen tarkastelujakson aikana fruittareita ei ilmesty paikalle. Muutama almost fruit -yksilö nähdään, mutta yleensä nämä voidaan luokitella ennemmin emoiksi, hipstereiksi, swageiksi tai muuten vain homoiksi.

Mikä on johtunut fruittarien massasukupuuttoihin ja joukkokatoamisiin? Mikä ympäristökatastrofi on johtanut tähän?

Pörröpäästä ananaskaljuun

Suomen tipubongarit ry:n puheenjohtajaksi ulkomailta tullut Pirjo Luokkanen arvioi, että fruittarit vain naamioituvat swageiksi.

Tarkastellessa IRC-Gallerian entisiä feimifruiduja voi huomata, että osa on poistanut nimimerkkinsä kokonaan (toivottavasti siis kuolleet pois?), osasta taasen on tullut swageja. Törröttävä tukka on vaihtunut ananaskaljuun / suoralippaiseen lippikseen, H&M ja WESC Carlingsiin, Lacoste urheilukenkiin, pillifarkut khakiin...
 - Lopputuloksena voitaneen siis todeta, että entiset fruittarit ovat pompanneet tyylitajuttomasta muotivirtauksesta toiseen, Luokkanen tiivistää ja lisää: - Hinttimäisyys on pysynyt pääpiirteisesti samana.

Fruittarien ja yolowagien ekologinen lokero on sama: kumpikin elää mauttomilla vaatteilla ja kummaltakin sukupuolelta tulevilla flirteillä. Swagit ovat kuitenkin onnistuneet lisääntymään fruiduja tehokkaammin, jolloin jälkimmäisestä on tulossa taantuva, ehkä jopa katoava laji.
 - Fruittareilla on mahdollista olla enää vain jonkinlainen marginaalieliö. Ellei populaatiovaihteluita tapahdu kuin myyrillä ja hiirillä, mutta epäilen tämän olevan pysyvää.

Osa fruittareista on kadonnut kokonaan. Ehkä ne ovat vain lakanneet olemasta?

Ja ehkä hyvä niin. 2000-luvun nuorena oleminen on muutenkin aina välillä tarpeeksi noloa.

Tavallinen ihminen, en pidä sinusta

Kännikuskasin kahta kaveriani toissa viikonloppuna. Bileitä emännöinyt henkilö säikähti kuultuaan sen Erkin toimivan heille kuskina. Varovaisen suorasanaisesti hän totesi toiselle kaverilleni, etten ole tervetullut. Kaverini totesi huvittuneena, että eiköhän Erkki ole asiasta jo tietoinen. Juhlien emäntä hämmentyi: ai, mistä se tietää?

Niinpä, mistä minä tietäisin. En olisi voinut toki päätellä asiaa siitä, kun olin tulossa saman henkilön halloweenbileisiin puolitoista vuotta aiemmin: puheluihini ei vastata, kun tarvitsisin ajo-ohjeita paikan päälle. En ole toki voinut päätellä mitään siitä, että varmaankin viisi yhteistä tuttavaamme ovat kertoneet, etten ole hänen kämpilleen tervetullut.

Tiettävästi ongelma on, ettei emäntä (ja/tai hänen poikaystävänsä) diggaa oikein sitä, että olen homo. Hyi, homo. Biseksuaalisuuden luontaisetuja: vaikka pitäisi pääasiassa naisista, on silti ihmisten puheissa homo.

Ei siinä, on olemassa varmaan kymmeniä syitä olla pitämättä meikäläisestä. Olen alastonmalli, rohkeasti oma itseni, shokkivärihiuksinen, entinen sivari tuleva totaalikieltäytyjä, ruskeasilmäinen, kuulemma älykäskin, sosiaalinen, välillä hyvinkin itsekeskeinen, itsetietoinen, egoistinen paska... ja niin, se hintti kanssa.

Teen nyt shokkipaljastuksen: tavallinen ihminen, minäkään en pidä sinusta.

Tää on tylsä blogi josta puuttuu kuvia niin siinä on nyt kuva ihan keskarista, jee.

Joskus tuntuu, että joka kaveriporukkaan kuuluu aina se yksi Hillevi, joka on... joka on... josta ei saa kiinni. Hillevi, joka ei koskaan tee mitään erityisen räväkkää. Hillevi, joka ei koskaan yllätä ihmisiä uravalinnallaan tai kouluasioillaan. Hillevi, joka ei tuo mitään uutta keskusteluun, vaan tyytyy toteamaan, että Anitan uudet hiukset ovat muuten tosi kivat. Hillevi, jonka elämässä ei satu koskaan mitään edes puoliksi kiinnostavaa. Hillevi, jonka Facebook-seinä täyttyy kavereiden kanssa vierailluista paikoista ja koirakuvista.

Hillevi, joka on niin muodoton, ettei kääntämällä eikä vääntämällä saada esiin edes yhtä särmää. Hillevi, joka on niin kuiva, ettei puristamalla saada esiin edes pisarallista persoonaa. Hillevi, joka ei koskaan laula huonosti (muttei poikkeuksellisen hyvinkään) baarikaraokessa. Hillevi, joka ei koskaan biletysyön jälkeen herää hotellihuoneesta Golden Rax Pizza Buffetin ilmapallo kädessään miettien mitä vittuu mä oon tehny.

Teen toisen paljastuksen: en pidä, mutta siedän ja hyväksyn.

Ei minulla ole loppujen lopuksi mitään Hilleviä vastaan. Toki toivoisin, että joskus Hillevi voisi edes hetkeksi varastaa show'n, viedä keskustelua eteenpäin tai ihan vain räväyttää, mutta ymmärrän, ettei jokainen ihminen niin tee. Eikä tarvitsekaan – muuten hilleveitä ei olisi. Kaikessa mitäänsanomattomuudessaan Hillevikin on vain oma itsensä.

Kuulen aina välillä olevani erilainen. Kaikki eivät hyväksy minua. Erilaisuutta ei aina hyväksytä. Monet toitottavat aina, että erilaisuus pitää hyväksyä. Normaaliuden hyväksymisestä ei tarvitse puhua, kuka nyt sitä ei hyväksyisi.

Hillevit ja normaalit ihmiset, minä en läheskään aina erityisesti välitä tai pidä teistä, mutta minä hyväksyn teidät. Tehkää samoin, sietäkää edes. Ei se vaikeata ole. Ei teidän tarvitse pitää minusta, mutta uskon vakaasti, että voimme tulla toimeen.

Tekopyhää paskaa

Olen elämäni aikana tottunut siihen, että toisinaan onnistun provosoimaan ihmisiä. Yleensä hyvin pienetkin jutut lähtien shokkiväritukasta, härskeistä vitseistä, erkkiperkeleistä tai panseksuaalisuudesta riittävät siihen. Voi olla, etteivät kaikki ole yhtä avoimia kuin meikäläinen. Se on ok. Nyt olen kuitenkin aidosti hämmentynyt, huvittunut ja hieman vihoissani: niinkin normaali ja arkinen asia kuin alastonmallin työni tuntuu aiheuttavan yllättävän paljon paheksuntaa.

"Kohu" lähti liikkeelle sunnuntaina, kun kirjoitin tänne toisen kerran työstäni taidemallina. Tapani mukaisesti jaoin tekstin linkin myös Lärvikirjaan kansan luettavaksi. Maanantaiaamuna kaverini ihmetteli, miksei löydä minua enää Lärvikirjasta: hahaa, minut oli poistettu! Myöhemmin kirjauduin itse sisään sivustolle. Olin saanut varoituksen Facebookin sääntöjen vastaisesta toiminnasta: jakamani materiaali "contains nudity". Linkki oli poistettu, ja ehtona sille, että sain tunnukseni taas toimimaan, minun täytyi tarkistaa kaikki kuvani läpi ja varmistaa, ettei niissä ole alastomuutta.

Tätä ennen on täytynyt tapahtua seuraavaa: linkistäni on valittanut yksi tai useampi henkilö. Todennäköisesti (ainakin toivon niin) valittaja on ollut joku muu kuin kaverini, jaettu linkkihän näkyi kaikille.

Kenellä oikeasti on niin surkea elämä, että toisen alastonmaalauksista täytyy tehdä ilmianto Facebookille? Aluksikin, tekstissä ei ollut alastonkuvia tai oikeastaan edes mitään Lärvikirjan sääntöjen vastaista. Kaikki kuvat ovat saatana soikoon maa-la-uk-si-a. Ne ovat taidetta, eivät pornoa.

Ehkä valituksen takana on vain yksi henkilö, mutta jos minut ehti ilmiantaa useampi tyyppi, kyseessä on vakavan pohdinnan paikka. Mieleeni tulee maailmalla nähtävä tekopyhyys, esimerkiksi kuinka Michelangelon klassinen David-patsas on herättänyt kuohuntaa Kiinassa, Japanissa ja Amerikassa vielä 2000-luvullakin. Tämä on täysin vastaavanlaista ahdasmielisyyttä. C'mon, kaikkea sitä kuulee, kuka täysjärkinen loukkaantuu taiteesta?

Saunasta huolimatta me suomalaisetkin liitämme alastomuuteen välillä liikaa häpeää. Työni myötä olen törmännyt usein hyvinkin erilaisiin, mielenkiintoisiin suhtautumistapoihin aataminasuisuutta kohtaan. Onneksi työni ansiosta olen pystynyt irtautumaan paljaaseen vartaloon liitettävästä häpeästä ja vapautumaan. Loppujen lopuksi kyseessä on eräs maailman luonnollisimmista asioista. Toisaalta emmekö me ihmiset liitä eniten ongelmia juuri niihin luonnollisimpiin asioihin, kuten syömiseen, juomiseen, seksiin, ulostamiseen ja nukkumiseen?

Kukkahattutädit, en ehkä koskaan tule täydellisesti toimeen kanssanne tulevaisuudessakaan, mutta muistakaa nyt ainakin olla paheksumatta jotain helvetin maalausta.

Ps. Alastonmallin duuniin tulee jatkoa. Muahaha.

Musiikille täyskielto kouluihin!

Opettaja innostuu avaisemaan tietokoneeltaan Youtuben. Hän alkaa soittaa mieleistään musiikkia: Esko Rahkosta. Luokkaan leviää kiusaantunut tunnelma, kun opettajan ja oppilaiden musiikkimakujen välillä paljastuu olevan luultua syvempi kuilu. Opettaja ei osaa lukea tilannetta, joten musiikin hiljentämisen sijaan hän laittaa sitä jopa kovemmalle. Oppilaat katsovat vaivaantuneina toisiaan ja toivovat Rahkosen kakomisen olevan jo ohi.

Kuulostaa radikaalilta, mutta oheinen kuvaus voi olla totta vielä 2010-luvun lukioissa. Myös omilta yläaste- ja lukioajoiltani on jäänyt mieleen muun muassa tilanne, jossa opettaja on tyrkyttänyt musiikkimaailmankatsomustaan oppilailleen esimerkiksi Lauri Tähkän muodossa. Tämä on tapahtunut, vaikkei tunnin aihe liittynyt Lauri Tähkään eikä hänen ns. musiikkiinsa millään tavoin. Se on ollut oppilaiden tietoista käännyttämistä. Vaikka Suomessa kansalaisella on oikeus omaan musiikkimakuun, yhä edelleenkin iskelmän ja muun humpan asema on kiistaton.

On aika tehdä jotakin asialle: vaadin musiikin kuuntelemisen ja musiikkimakunsa esittelemisen täyskieltoa kouluihin!

Aikamme monikulttuurisessa maailmassa ihmisten mieltymykset ovat pirstoutuneet. Youtuben, Spotifyn ja muiden internet-palvelujen ansiosta erilaiseen kuunneltavaan on helppo tutustua. Itse rakastan itäeurooppalaista tanssimusiikkia, kokeilevaa taidepoppia, jazzia ja bluesia, mutta toisen kuuntelutottumukset voivat ulottua esimerkiksi reggaeen, heavy metaliin ja arabialaiseen kansanrunouteen. Siten voidaan sanoa, että yksipuolisten iskelmähumppien valtakausi suomalaisissa kouluissa on ohi.

Musiikki kouluissa on historiallinen jäänne ajalta, jolloin suomalaiset kuuntelivat samoja kappaleita. Näin ei ole enää. Minusta opettajan kuuluu pitää musiikkimakunsa henkilökohtaisena, yksityisenä asianaan. Sitenpä opettajan on parempi saksia Chisun fanipaidan kirjaimet irti ja repiä Frederikin juliste pois luokkahuoneen seinältä. Sama koskee myös oppilaita: koska kyseessä on oma, henkilökohtainen vakaumus, se täytyy pitää samoin piilossa: ei rokkibändien fanipaitoja, ei raptähtien lainauksia puheessa, ei biisien soittamista puhelimella. Jos musiikkia soittaa ääneen, koululaiselle voisi antaa jälki-istuntoa.

Ongelmallisinta on ottaa huomioon ihmiset, jotka eivät kuuntele musiikkia. Eräässä tutkimuksessa noin viisi prosenttia vastaajista kertoi, ettei itse asiassa edes pidä musiikista. Wikianswers arvioi, että noin 10% teineistä ei kuuntele musiikkia. En tiedä, onko arviossa luultu, että esimerkiksi Euroviisut tai James Blunt olisivat muka musiikkia, mutta joka tapauksessa kyseessä on merkittävä vähemmistö. Vaikka noin moni ei kuuntele musiikkia, he joutuvat silti kestämään toisten veisuja. Heidän huomioon ottamisensa voi olla haastavaa, mutta se on joka tapauksessa tarpeellista.

Olisi toivottavaa, etteivät muut oppilaat täyskiellon tullessa kuuntelisi musiikkia edes korvanapeilla tai kuulokkellta. Kuulokkeet toimivat usein musiikin, sävelten symbolina, mikä julkisesti esille asetettuna voi loukata niitä, jotka eivät kuuntele. Samoin voisi olla hyvä, jos kauittimet poistettaisiin luokista. Mikäli niitä tarvittaisiin esimerkiksi jonkin oppimisen kannalta tärkeän äänen (kuten historiadokumentin) takia, ne voitaisiin asentaa siksi aikaa takaisin. Ainakin kauittimet voitaisiin peittää, etteivät ne olisi muistuttamassa iskelmähöpötyksien (ja musiikin yleensäkin) valta-asemasta. Näin kukaan ei loukkaannu.

Koska musiikki kuitenkin kuuluu kulttuurimme, musatuntien tilalle voitaisiin tuoda jonkinlainen yleinen musiikkitieto. Tyhjänpäiväinen kitaran rämpyttäminen, pianon pimputus ja nokkahuiluun räkiminen jäisivät pois, ja oppilaille opetettaisiin perusfaktat musiikista teoriatasolla. Oppilas saisi tietää sävelet, melodiat, sanoitusten taiat ja kaiken tarvittavan. Jokaista genreä ja soitinta käsiteltäisiin tasapuolisesti. Tunneilla kunnioitettaisiin myös niitä, jotka eivät kuuntele: asiasta kerrottaisiin ja todettaisiin, että se on täysin hyväksyttävää.

Suomalainen yhteiskunta kasvattaa jäsenensä kuuntelemaan musiikkia pienestä pitäen. Vauva kastetaan virsiä veisatessa ja sitten cd-rompulla raikaa Titi-nalle. Pikkutytöille on tarjolla isacellioteja ja justinbiebereitä. Teinit luukuttavat omia artistejaan. Cheekin kuulemiselta ei voi välttyä, yrittipä kuinka paljon tahansa (ja minä olen yrittänyt!).

Nyt tälle toiminnalle on aika panna piste. On aika vaatia kouluihin täydellistä hiljaisuutta musiikkimaunvapauden nimissä!

--------------------------------------------------------------------------------------------------
Teksti on huumoria ja pyrkii parodisoimaan aikamme mielensäpahoituskeskustelua.
http://wiki.answers.com/Q/What_percent_of_teens_listen_to_music?#slide=2
http://www.smartgirl.org/reports/2226868.html

Ei tippa tapa, mutta tipaton kylläkin

Joka tammikuu yhä useammat suomalaiset ja etenkin suomalaisnuoret sortuvat niin sanottuun tipattomaan tammikuuhun, jonka tarkoituksena on viettää koko tammikuu juomatta alkoholia. Tipattoman tammikuun perustelut ovat usein terveydellisiä ja eettisiä: yhä useammat haluavat antaa maksalleen edes yhden kuukauden pituisen breikin ja lisäksi näyttää, että ilman viinaakin voi muka olla hauskaa. Todellisuudessa tipaton tammikuu on kuitenkin pahempi huijaus kuin LU Jaffa -keksipakettien uudistus – tippa ei tapa, mutta kokonainen tipaton kuukausi voi koitua ihmiselle jopa hengenvaaralliseksi.

Tohtori Madand Krezi raottaa tipattoman tammikuun haitallisia terveysvaikutuksia:
 - Merkittävin tekijä on, että yksilön sosiaalinen elämä kärsii. Alkoholi on loistava syy kokoontua yhteen viettämään aikaa. Mikä voisi olla parempi vaihtoehto kuin korkata frendien kanssa muutama bisse perjantai-illan kunniaksi?

Krezi varoittaa, että tipattoman tammikuun kaltaiset tuhoisat trendit voivat jopa lisätä huumeiden käyttöä. Kun kaveriporukalla ei voidakaan enää nauttia yhdessä olutta, yhdessäolon syyksi tarvitaankin kovia huumeita.
 - Tiedän tapauksia, jossa alkoholin sijaan on ruvettu käyttämään huumausaineita, kuten kannabista, kokaiinia, jopa heroiinia ja Kimbleäkin! Krezi kertoo huolestuneena.

Muitakin negatiivisia vaikutuksia alkoholittomuudella esiintyy. Krezi mainitsee merkittävimpinä fyysisenä oireena maksan toiminnan: kun maksa ei saakaan päivittäistä kaljalavallistaan, se voi laiskistua ja toiminta voi heiketä.
 - Alkoholin käytöllä tiedetään olevan hyödyllisiäkin terveysvaikutuksia. Niistä ei kuitenkaan puhuta, sillä valtiovalta haluaa pilata kaiken hauskan!

Muiksi ongelmiksi Krezi mainitsee lisääntyvän ahdistuksen ja unettomuuden.
- Kyllä minua ainakin alkaa nukuttaa hyvin, kun juon illan päätteeksi laadukasta Kontion nelosolutta. Sitä on saatavilla kaikissa Suomen Alkoissa ja vähänkin itseään kunnioittavissa ravintoloissa, Krezi kertoo käyttäen itseään esimerkkinä ja naukaten pienen hömpsyn työpöydällään kauniisti kuplivasta, kultaisesta kaljasta kimmeltävästä Kontion kolpakostaan.

Nämäkin kaljat jäävät juomatta tipattoman tammikuun takia.

Kontio-konsernin toimitusjohtaja ja Suomen Yhdistyneiden Panimojen Liiton puheenjohtaja Bjorn "Otso" Wellgoes ihmettelee puheita tipattomasta. Hän kauhistelee ilmiön kasvanutta suosiota ja on tyrmistynyt etenkin kuultuaan, että erityisesti nuorten keskuudessa alkoholiton kuukausi on suositumpi vuosi vuodelta.
 - Eivätkö nykynuoret ymmärrä ollenkaan, mihin tällainen kehitys tulee johtamaan? Vähemmän juotua olutta tarkoittaa vähemmän tapahtunutta kulutusta, mikä johtaa kansantalouden kasvun hidastumiseen!
Wellgoes epäilee, etteivät nuoret ymmärrä markkinatalouden toiminnasta mitään.
 - Nyt meneillään on taantuma. On aika kuluttaa, jotta kansantalouden pyörät saadaan jälleen pyörimään.
Alkoholin käytön vähentymisestä koituvat säästöt ovat Wellgoesin näkökulmasta ongelma. Lisäksi hän arvelee, että tipaton vähentää nuorten tarvetta lähteä ulos ravintoloihin. Omaisuuden säästäminen voi johtaa passivisoitumiseen. Wellgoesin mukaan tipaton tammikuu luo tilaa oleskeluyhteiskunnalle. Hän haluaakin, että nuoret eivät jää vain kotiin makaamaan.
 - Menkää vittu kaljalle.
Omakohtaisena suosikkinaan Wellgoes pitää Kontio-konsernin uutta kolmosolutta Mesikämmen, jota on maustettu hieman hunajalla. Se antaa oluelle pehmeän ja täyteläisen maun.

Nämäkin mummontohvelit jäävät tekemättä tipattoman
tammikuun takia.

Suomen Oluttotaalikieltäytyjien puheenjohtaja vastaa nasaalisella äänellään puhelimeen. Nipsu Jänönen puolustaa julkisuudessa tipatonta tammikuuta. Hän on myös avoimesti homoseksuaali, kommunisti ja vegaani.
 - Ei joka kuukausi tarvitse juoda! Jos ihmiset vain kokeilisivat, oluellekin löytyisi monia paljon terveellisempiä ja eettisesti parempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi soijasta saatava uute on lähes yhtä herkullista kuin [Kontion taivaallinen] olut. Pidän myös kengänpohjasta puristetusta yrttiteestä, toinen suosikkini.

Ongelmallista voi kuitenkin olla, ettei kummallakaan Jänösen mainitsemalla juomalla pääse humalaan – eihän niissä ole edes alkoholia!
 - Tärkeintä ei olekaan päihtymystila, vaan se, että saa huomiota erilaisilla elämäntavoillaan, Jänönen selittää.
Jänösen mukaan kansantalous ei päätöntä räkäkännäystä tarvitse. Täytyy löytää uusia keinoja, miten suomalaista kansantaloutta voitaisiin saada kasvuun.
 - Voisiko esimerkiksi olla mahdollista, että tilaamme Afrikasta hedelmiä, viipaloimme ne valmiiksi täällä ja myymme kalliimmalla Amerikkaan, Jänönen pohdiskelee.

Bjorn "Otso" Wellgoes tyrmää täysin Jänösen pohdiskelut.
 - Entä kansantalous? Ymmärtääkö Jänönen siitä mitään? Tuskin! Minä tiedän näistä asioista kuule jotain. Joka päivä on hyvä olutpäivä. Minun mieltäni ainakin lämmittää, että kotiin tullessani voin maistaa uutta Kontion luomuolutta nimeltä "Karhunkynsi", jota on saatavilla vain rajoitettu, 7.500.000 kappaleen erä. Kansatalouden moottori tarvitsee kaljaa polttoaineekseen. Tuollainen toiminta rapauttaa yhteiskuntaa!

Pyydettäessä Jänöseltä vastausta Wellgoesin kritiikkiin, hän toteaa tässä taas kerran nähtävän, ettei "Wellgoesin kaltaisten kanssa vaan voi keskustella".
 - Jänösellä taisi mennä pupu pöksyyn, Wellgoes arvioi asiasta kuultuaan.

Sovittelevana ja ratkaisukeskeisenä bisnesnerona tunnettu Wellgoes on kuitenkin valmis kompromisseihin, toisin kuin lapsellinen Jänönen.
 - Meillä on monenlaista olutta tarjolla. Jopa Jänösen kannattaisi muistaa, että olut on kasvikunnan tuote. Homokommunisteille meiltä löytyy esimerkiksi ainutlaatuinen jouluolut "Punainen sateenkaari", jonka luulisi kelpaavan hänellekin.

Nämäkin tölkit jäävät tyhjentämättä ja palauttamatta kauppoihin tipattoman tammikuun takia.

Lääkäri Madand Krezi yhtyy Wellgoesiin.

 - Mitä vielä odotat? Ratkea ryyppäämään jo tänään! Jos aamulla on paha olo, sen sammuttaa tasoittava Kontion kalja!

On siis täysin selvää, että tipaton tammikuu on naurettava trendi, joka vain tuhoaa ihmisen terveyden ja lisäksi heikentää kansantaloutta. Tohtori vahvistaa väitteen.
 - Näin on! Minä lähden ostamaan mäyräkoiran heti vuoroni jälkeen. Kippis ja kulaus, tai kuten meillä täällä Valko-Venäjällä sanotaan, "pryvitannia i hlytok"!

Haluan homokaverin!

Nykyaikana ihminen on automaattisesti rasisti, jos hänellä ei ole yhtään tummaihoista kaveria. Samoin ihminen on juntti, mikäli hänellä ei ole homokaveria. Minun on tunnustettava, että olen itsekin juntti. Vuosien saatossa integroitumiseni seksuaalivähemmistöpiireihin voidaan katsoa vähintäänkin lievästi epäonnistuneeksi – tuoreeltaan seurustelin naisen kanssa ja läheisimmät miessukupuoliset kaverini ovat heteroita. Ei heteroissakaan mitään vikaa ole, mutta kaltaiseni panseksuaali hippiäinen ansaitsisi itselleen myös aidon ja iki-ihanan homppelikaverin!

Missä ne kunnon homot oikein piileksivät? Tuntuu siltä, että parhaat homot ovat (tyttöjen poikaystäväehdokkaita vertaavaa sanontaa mukaillen) kuin vessoja: parhaat ovat varattuja tai täynnä paskaa. Jotkut ovat jopa molempia. Vuosien varrella olen törmännyt monenlaisiin homppeileihin. Osa heistä on vain puhtaasti kusipäitä. Sitten ovat kivat homppelit, joilla ei ole koskaan aikaa. Sitten on niitä ilkeitä, mutta suosittuja "ah olen niin fabulous" -homppeleita, joilla ei ole aikaa. Ja jos olisikin, heiltä ei liikene sitä ainakaan minulle, vaan aika menee johonkin tärkeämpään, kuten oman lifestyleblogin päivittämiseen, kulmakarvojen nyppimiseen tai saman profiilikuvan vaihtamiseen Lärvikirjassa yhä uudestaan ja uudestaan. Tai ihan vaan itsensä ihailemiseen peilistä, mutta ei, ei koskaan minuun. Kuinka itsekeskeistä.

On minullakin muutama homppelikaveri, joten en ehkä ole täysin juntti. Ongelma on siinä, että suurin osa heistä asuu niin kaukana, toisella puolella Suomea. Toki tarjolla on muutama paikallinenkin homppeli, mutta heistäkin läheisintä näen noin puolen vuoden välein.

Oltuani yli kaksi vuotta seksuaalivähemmistögalleria Qruiserissa olen onnistunut tutustumaan siellä enemmän naisiin kuin miehiin. Lihatiskissä (siis Qruiserissa) olisi tarjolla myös paikallisia homoja, mutta valitettavan montaa kiinnostaa vain harrastaa seksiä kanssani, tai vielä pahempaa, minä en kiinnosta heitä ollenkaan! On kuin onkin olemassa homoja, joita ei kiinnostakaan jutella minun hiuksistani, minun vaatteistani, minun huoneeni sisustuselementeistä, minun kirjahyllyni kirjoista, minun hiuksistani, minun kirjoittamistani teksteistä, minun kuvistani tai minun hiuksistani. Mikäköhän heissä on vialla?

Toki tarjolla olisi myös joitakin paikallisia homppeleita, mutta osa heistä ei vain täytä laatuvaatimuksiani. Joillakin ei vain ole tarpeeksi ihQ tyyli: stailin pitää olla juuri sopivasti homo. Ei liian vähän, muttei liian stereotyyppinenkään. Mitä minä teen homolla, jota ei kiinnosta shoppailu tai tyyliasiat? "Tutustun häneen omana itsenään ja arvostan hänen persoonallisuuttaan sellaisenaan"? Hah, mikä vitsi!

Kerrotaan siis, mitä haluan: ihQun ja tyylikkään homokaverin, joka on sopivan suosittu, mutta ei kuitenkaan yhtä pidetty mitä minä. Jälkimmäinen ehto on onneksi helppo täyttää, sillä kaikkihan minusta pitävät. Homokaverini ei saa olla liian paljon minua pidempi. Meidän täytyy olla niin läheisiä, että voimme käydä yhdessä kusella vessassa. Käymme välillä shoppailemassa kaupungilla ja kahvilla. Välillämme ei kuulu olla seksuaalista jännitettä, mutta humalapäissämme voimme yltyä tanssimaan yhdessä baarissa tai pussailemaan. Voin puhua homokaverilleni mies- ja naishuolistani, ja hän kuuntelee ymmärtäväisesti. Voin kysellä vinkkejä hiusasioissa, ja hän vastailee kysymyksiini.

Jos joku tuntee nämä kriteerit täyttävän homon, antakaa hänelle heti minun yhteystietoni! On pysyttävä ajan hengessä mukana ja hankittava oikeanlaisia kavereita. Ei se ihminen, vaan hänen seksuaalisuutensa!