Pekka kirjoitti ihan hyvät arvosanat, muttei se kiinnosta ketään

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, jolloin ylioppilaskirjoitusten tulokset julkaistaan sensaatiomaisesti: laudaturennätykset paljastetaan, tänä vuonna rikottiin eniten kirjoitettujen aineidenkin ennätys 16 kokeella. Media pursuaa haastatteluja superlahjakkaista nuorista, joista osa kertoo ponnisteluistaan ja menestyksen eteen tehdyistä uhrauksista, osa toteaa, ettei puolisenkymmentä ällää nyt ollut saavutus eikä mikään.

Ylioppilaskirjoituksissa kiinnostavaa on se, ettei Suomessa ole mitään muuta asiaa, josta puhutaan yhtä paljon, mutta jolla ei ole lähes minkäänasteista käytännön merkitystä. Pelkkien ylioppilasarvosanojen perusteella yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin sisään pääsevät kuuluvat marginaaliseen vähemmistöön, saatikka sitten ne, joille opiskelupaikkoja erikseen tarjotaan. Suurin osa korkeakouluihin pyrkivistä ylioppilaista saa istua suosiolla pääsykokeissa, joiden lisäksi kirjoitusten arvosanat saattavat tuoda hakupisteisiin lisäarvoa.

Tuntuu, että vuosi vuodelta laudaturennätykset kasvavat – tänä vuonna parhaat kirjoittajat olivat keskimääräistä nuorempiakin. Valitettavan harvoin mediaa jaksaa kiinnostaa keskivertokirjoittajat: ne, jotka saivat hyvät, ihan hyvät tai juuri ja juuri läpi päässeen paperit. Kun Pekka kirjoittaa C:n ja M:n arvosanat, ne eivät kiinnosta ketään. Tämä on harmillista.

Itselleni lukioajoilta jäivät mieleen menestyjien lisäksi myös ne, joille tavoitteiden saavuttaminen ei ollut helppoa: muutama tyttö, joiden koko tutkinto meinasi jäädä kiinni yhdestä englannin kielen ylioppilaskokeen arvosanasta, poika, joka joutui käymään saman kurssin kolmesti, muutamia ihmisiä, joiden ruotsin tai matikan hylätyt meinasivat estää lukiotodistuksen saannin. Lopulta lähes jokainen sai tutkinnon ja valkolakin päähänsä, osa ajallaan kolmessa vuodessa, osa myöhemmin. Osa sai vuodattaa vaikeuksien voittamisen eteen hikeä ja kyyneleitä. Lisäksi oli niitäkin, jotka eivät onnistuneet – osa luovutti jopa viime metreillä. Myös oppimisen ongelmien kanssa kamppailleet ylioppilaat ansaitsisivat hatunnoston. Millaisia paineita kymmenen laudaturin kirjoittamista helpoksi kuvaileminen luo kaikille heille? Onko oikein kertoa vain vahvimmista voittajista ja unohtaa vaikeuksien kautta voittoon selvinneiden tarinat?

Nuorten itsetunnosta puhutaan huolestuneeseen sävyyn paljon. Huolen aiheena on erityisesti mahdottoman täydellisen ulkonäön pursuaminen esiin kaikkialla: mainoksien kauniit ja komeat mallit, viihdemaailman vetovoimaiset tähdet, uutisstudioiden mattapintaisiksi meikatut kasvot, pornon yltiötäydelliset kropat, nettiyhteisöiden suosituimmat ja virheettömät nuoret... Läheskään kaikilla ei ole vastaavaan virheettömyyteen jo pelkän perimän takia mahdollisuuksia. Nuorille syötetään jatkuvasti epärealistista kuvaa siitä, millaiset kasvojen tai vartalon kuuluisi olla. Miksi vain virheettömän ulkonäön ihannointia paheksutaan, kun nuorille esitetään samalla vain huippuälykkäiden voittajien saavutuksia, joihin samoin läheskään kaikilla ei ole jo pelkän geeniperimän tai ympäristön suomien kehittymismahdollisuuksien myötä mahdollisuuksia?

Toukokuun ihQutusbiisi

Elämä ilman ihQutusta ei olisi elämisen arvoista.
Olen oppinut, että monet ihmiset luulevat tietävänsä, mikä on hyvää musiikkia. Todellisuudessa he tietävät siitä vähän. Ehkä etuni on, että tiedän, ettei musiikkimakuni ole hyvä. Mitä edes on hyvä musiikki? 

https://vimeo.com/126036394
(Kappaletta ei ole julkaistu virallisesti, joten se poistetaan jatkuvasti Youtubesta. Siksi Vimeo-linkitys)

Toukokuun ihQuinta on Giorgio Moroderin ja Britney Spearsin yhteistuotos Tom's Diner, joka on uudistettu tanssijytkeversio samannimisestä kasarihitistä. Britney Spearsin hennon käheä ääni yhdistyy Moroderin pulputtaviin taustoihin saumattomasti, ja du-du-du -hyräilyn aikana kappale saavuttaa huippunsa.

Italialaistaustainen Moroder oli ensimmäisten joukossa ottamassa käyttöön syntikkaa tuotantoonsa 70-luvulla. Hän tuotti joukon 70- ja 80-luvun suuria hittejä, muun muassa Donna Summerin I Feel Love. Hänen pulputtava soundinsa, robottiäänet ja vahva jytke loivat pohjan musiikkigenrelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä EDM, elektroninen tanssimusiikki. Moroderin musiikille tyypillistä on sen ajattomuus – esimerkiksi 70-luvun lopulla tehty kappale "Chase" kuulostaa vieläkin modernilta.

Moroderin suosio alkoi laskea 80-luvulla, jonka jälkeen hänen uransa hiipui. Vuonna 2013 hän kertomansa mukaan oli elänyt tavallista eläkeläisen elämää ristisanoja ratkoen, kun Daft Punkin hitti "Get Lucky" ja albumi "Random Acces Memories" muuttivat kaiken. Moroder oli mukana albumin teossa, ja bändi omisti ihailemalleen dj:lle kokonaisen biisin, "Giorgio by Moroder". Maailman kiinnostus heräsi jälleen, keikkatarjouksia alkoi pursuta, ja 2014 Moroder oli Pharrel Williamsin ja Daft Punkin ohella ottamassa vastaan Grammya vuoden parhaasta albumista.

Kesäkuussa 75-vuotias tanssimusiikkiveteraani julkaisee ensimmäisen albuminsa kolmeenkymmeneen vuoteen. Levy pitää sisällään muun muassa Kylie Minoguen, Britney Spearsin, Charli XCX:n ja Sian kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä. Osa kappaleista on jo Spotifyssa, "Tom's Diner" valitettavasti ei.

Kokonaisuudessaan vuosien ajan seuraamani ja arvostamani musiikkineron uutta kukkaanpuhkeamista, musiikillista renesanssia, on ollut ilo seurata viimeisen parin vuoden aikana. Eikä menestys näytä päättyvän tähän, nimittäin Moroderin tiedetään työskentelevän tällä hetkellä Lady Gagan ja Lana Del Reyn kanssa – mahdollisesti hänen kädenjälkensä saatttaa näkyä laulajattarien tulevilla studioalbumeilla.

Giorgio Moroder on 75-vuotiaana vanhin henkilö, jonka kappale on päätynyt kuukauden ihQutukseksi, syrjäyttäen aiemman ennätyksen haltijan Frederikin, joka oli 68-vuotias kesäkuussa 2013, jolloin "Missä on jatkot?" oli kuukauden ihQutus. Britney Spears on ollut aiemmin ihQ elokuussa 2011 ("I Wanna Go") ja maaliskuussa 2008 ("Piece of Me").

Vaasan-reissu, vappu ja Tarsko

Vappu tuli vietettyä Vaasassa. Viime aikoina on tullut reissailtua ennätystahtia: syksyllä pistäydyin ensi kertaa vuosiin Tampereella, helmikuussa kävin Helsingissä, sitten Lapissa ja vielä Joensuussa. Usein olen niin kiinni elämässäni Kuopion suunnalla, ettei matkaa tule taitettua ainakaan liiaksi asti. Pystymetsää ja laakeeta peltoo, se on Pohojanmaa!

Matka till Wasa oli ollut suunnitelmissa jo reilu vuosi sitten, kun kaverini Emmi Soft Embo muutti kaupunkiin opiskelemaan kosmetologiksi. Vappu valikoitui vierailuajankohdaksi, sillä silloin Emmin kosmetologiluokka (joka oli kuullut jo entuudestaan Emmin kertomia, legendaarisia seikkailuja meitsistä) oli aikeissa kokoontua yhteen viihtymään, nauttimaan pöydän antimista ja tietysti pelaamaan Tarskoa – erästä parhaimmista pelaamistani juomapeleistä.

Vappubileet olivat naamiaiset, joten jostain piti äkkiseltään repiä jonkinasteinen asu. Olen useimmiten ollut naamiaisissa jonkinlainen kömpelö drag (vappuna 2010 venäläinen huora, 2012 halloweenina Cruella de Vil, penkkareissa Johanna Tukiainen jne), joten päätin tällä kertaa olla joku miehekkäämpi hahmo. Sitten välähti: voisin olla Jeesus!

Aikoinaan eräs työkaverini sanoi, että pitkät, kapeat kasvoni muistuttavat Jeesusta – oletettavasti hän tarkoitti länsimaalaisen kirkkotaiteen käsitystä Jeesusta, sillä mitä todennäköisimmin Jeesus Nasaretilainen ei ollut aivan samanlainen kuin ikoneissa kuvataan. Joka tapauksessa, toisinaan olen myös puheissani verrannut itseäni itseironisesti Jeesukseen. "Hei Paavo, muistatko kun roikuin syntiesi vuoksi Golgatan aavikolla ristillä? Voisitko lainata mulle rahaa?" Tässähän oli siis passeli idea.

Kasvatin parransänkeä muutaman päivän ajan ennen vappurientoja. Sänkeni on sangen tumma leuan alueelta, mutta poskien ja viiksien alueiden vaalea naamakarvoitus piti tehostaa ruskealla luomivärillä.

Hiukset saatiin ruskeiksi suihkutettavalla hiuspuuterilla. Varsinaisesti ainetta olisi tarkoitus suihkuttaa tyveen hiuksia kohottamaan, samalla kun se värjäisi tyven tummaksi Sini Sabotage -tyylisesti. Hyvin se toimi koko päähänkin: sitä myös riitti Emmin Kyösti Pöysti -lettiin! Noin kolmen pesun jälkeen tukkakin oli jo palannut omaksi, vaaleaksi itsekseen. Purkin ostin noin 13 euron hintaan Hairlekiinista.


Vaatteina käytin valkoista lakanaa (kaksi euroa kirpparilta) ja kultaista viittaa (vitosella Adam & Eva -kirpparilta). Lopuksi meikkasin "naulanarvet" luomivärillä molemmille puolille käsiä ja jalkoihin. Sädekehät olivat valitettavasti joka paikassa loppuunmyytyjä, lookin kasaaminen alkoi liian lähellä vappua.

Kullekin hahmolle oli tehty (minä tein juhlia valmistellessa<33) omat mukit, joissa oli hahmon kuva tai jotain hahmoon liittyvää. Mukeissa myös luki esitettävä asia, ei kutsuvierasta. Join itse alkuillasta J.P. Chenetin ruusunmakuista kuohuviiniä, joka on juuri rysähtänyt Alkon valikoimiin. Viime vappunakin tuli itse asiassa siemailtua entisen anoppini kanssa saman valmistajan Ice Edition -kuoharia. Molemmat ovat nauttimisen arvoisia, J.P. Chenet on laatumerkki.

Sinällään mielenkiintoista Jeesus-hahmoksi pukeutumisessa oli mahdollinen ihmisten suhtautuminen. En hirveästi välitä toisten mielipiteistä, mutta tiesin, että joku voi myös kahden merkittävän uskonnon keskeisen henkilön esittämisestä loukkaantua. Omat ystäväni tuntevat minut, mutta joku tuntematon voisi hertsata. Yllättävää kyllä, niin ei käynyt niin bileissä kuin netin maailmassakaan. Amerikkalaisten suhtautuminen uskontoon on siitä kiintoisa, että Jeesus-kuvalle Instagramissa on ropissut tykkäyksiä erilaisilta uskonnollisilta jenkkikäyttäjiltä. Jossain muualla loukkaannutaan, lätäkön toisella puolella uskonto on viihteellistetty naamiaispukunakin huippu juttu.



Pukuakin tärkeämpää oli itse Tarsko, legendaarinen juomapeli, jonka kosmetologiporukka oli kehitellyt! Voitteko kuvitella, #tyhmätkosmetologit olivat suunnitelleet pelin ihan itse! Tarsko tulee erään kosmetologiporukan paikallismurteesta, jossa "tarsko" tarkoittaa kysyvästi tarvitsemista – esimerkiksi "tarsko [viinaa]?".

Eräs tehtävä: ota itsestäsi selfie koko bileporukan kanssa pitäen kädessäsi leopardikuvioista, paperista "juomapulloa". Kuva on sumuinen, mutta sitä oli pelikin. Taustalla Peter Pan, Lumikki, Dokahontas, Minni Hiiri, kasarijumppaohjaaja, Supernainen, Batgirl, cheerleader (miksei cheerleader-sanalle ole vieläkään muuten suomennosta??) ja Kyösti Pöysti Pasilan poliisista. Punahilkka ja koulutuspäällikkö Terska eivät näköjään valitettavasti mahtuneet kuvaan.

Tarskoa pelataan heittämällä noppaa ja liikuttamalla pelinappulaa ruuduissa. Suunnalla ei ole väliä, tarkoitushan on vain tulla känniin. Omaksi pelinappulaksi valitsin rahaa 30 sentin arvosta, koska Juudas kavalsi Jeesuksen 30 hopearahasta. Monilta osin Tarskon tehtävänannot muistuttavat tunnettua Hitler-peliä, jota pelataan korteilla: mukana on riimitehtävä, tarina, vesiputous, ota (tietty määrä kulauksia), anna (tietty määrä kulauksia), huora jne. Lisäksi keskellä on shottiruletti. Mukana oli myös erilaisia spesiaalimpia tehtäviä. Ehken paljasta kaikkea, täytyyhän peli kokea itse.

Koko kööri. Kuvassa näkyvät miehet ovat porukan ainoat ei-kosmetologit. (jos joku ei halua tätä kuvaa tänne niin valittakaa mulle niin suttaan kasvot tms :D)

Peli toimi hyvin, ja loppuillasta on hieman sumuisat muistikuvat. Loistava kokemus!...

...jota ei koskaan tule uudestaan. Valitettavasti Tarskon päälle kaatoi illan aikana niin monta shottia, että laminoitu kartonki taipui mutkalle. Siten Tarsko joutui roskiin. Ehkä se saa jatko-osan, tai ehkä maailma jatkaa ilman tätä nerokasta ja hauskaa juomapeliä. Aika näyttää. RIP Tarsko – onneksi sain kokea sinut viidennellä ja viimeisellä kerralla, kun Sinua pelasimme.

Kuusi tarinaa suomalaisten suhteesta luontoon

"Olen aina rakastanut luontoa, jo lapsesta asti. Nautin kesäilloista, jotka voin viettää omakotitaloni kuistilla ja katsella kaunista puutarhaani. Olen tehnyt sen eteen paljon töitä, mutta se on kannattanut. Lähimetsän alaskaatamisen jälkeen lisääntyneen tuulenvireen myötä pihallamme ei ole enää hyttysen hyttystä. Tarkan lannoittamisen myötä pionini kasvavat puolitoistametrisiksi, ja round-upilla rikkakasvit saa häviämään. Myös hyönteismyrkkyjä on pitänyt käyttää, mutta eipähän ole enää yhden yhtä hämähäkkiä tai muurahaista iskemässä jalkaani kiinni! Ainoa minua harmittava asia on perhosten katoaminen. Nehän ovat niin nättejä, minne ne ovat hävinneet? Joka tapauksessa, upeat, jalostetut perennani kukkivat silmää hivelevästi takapihallani ja minä voin nauttia kuistilla punaviinimarjamehusta ja DDT:n tasoisilla myrkyillä suojellusta, oman kasvimaan perunasta."

"Pitkästä aikaa pääsin mökille. Se sijaitsee metsän reunassa, järven rannassa, niittykin on vierellä. Lokit kirkuivat, aallot löivät rantakivikkoon, metsän puut humisivat hymnejään laulaen tuulessa. Niin hiljaista, että pystyin kuulemaan viimein omat ajatukseni. Siksi oli pakko saman tien ajaa kakskytä kilsaa kyläkauppaan ja ostaa koppa keppanaa, että ne saisi vaimenemaan. Helvetin helvetti!"

"Vaikka osa luulee, ettei me nykynuoret muka tykättäis luonnosta tai ollaan niin kaupunkilaisii, niin se ei pidä yhtään paikkaansa! Joskus otetaan Aatun kaa mopot ja lähdetään ajelee naapurin pellolle, läheiselle suolle tai luontopolulle ja vietetään aikaa kelistä sekä vuodenajasta riippumatta luonnon helmassa. Toisinaan ollaan lainattu kans iskän mönkijää, jos se on ollut jossain muualla työmatkalla. Kyl luonnos viihtyy, kun vaan keksii siellä tekemistä. Mökillä kyllä on tylsää, jos ei ole mopoa tai mönkijää tai kelkkaa."

"Perhoset ihastuttavat minua, ja olen kerännyt niitä itselleni mukavan kokoelman. Tyynyyn neulalla on tullut lävistettyä muun muassa amiraali, kuin myös vähän harvinaiseksi käynyt ritariperhonenkin! Erityinen ylpeydenaiheeni, joskin hieman salainen sellainen, on apollo, joka on itse asiassa rauhoitettu. Kaiken kaikkiaan minulla on noin 80 perhosta, joista suurimman osan olen haavistanut, neulastanut ja tunnistanut itse."

"Joskus tuntuu nykyajan kaupunkiteinejä katsellessa, että kokonainen sukupolvi on menetetty. Ei osata eikä ymmäretä mitään. Suhde luontoon on mennyttä, etääntynyttä: ei tiedetä, mistä maitopurkki tulee tai miten ruoka tulee pöytään, eikä jakseta oikeastaan edes välittää. Ennen se oli toista, ihmiset metsästi itse ruokansa ja elettiin hyvin ja terveellisesti. Syksyisin tulee usein käytyä kavereiden kanssa sorsastamassa ja hirvimetsällä: joskus pakastin on niin täynnä lihaa, että osa menee pilalle tai pitää antaa ilmaiseksi pois. Varustaudun huolletulla kiväärillä ja yhdellä tai useammalla metsästyskoiralla. Hauska harrastus ja urheilu, josta on myös hyötyä."

"Kävin pitkästä aikaa äitini luona. Hän on niin onnekas, vanha eläkeläinen, joka saa asua kotonaan vanhoilla päivillään luonnon hiljaisuuden keskellä. Lähtö matkaan vähän viivästyi, kun pakattavaa riitti niin paljon. Otin mukaani hyttysmyrkkyä (siellä on niitä aivan saatanasti!), neljä eri vaatekertaa, kameran ja hygieniatarvikkeita. Aluksi ajattelin pärjätä älypuhelimella, mutta otin varmuuden varalta nettitikulla varustetun läppärin mukaan sähköpostien ja Facebookin varalta. Kävin ensimmäisenä päivänä kävelemässä, mutta hyttyset järsivät minua joka paikasta ja inisivät aivan vitusti. Seuraavana päivänä satoi, mutta ajoimme äitini kanssa kuitenkin käymään kirkonkylän ruokakaupassa. Muuta vierailemisen arvoista kauppaa siellä ei ollutkaan. Sateen takia en halunnut nyt metsään, tiheikössä oli muutenkin rasittavaa tarpoa. Kolmantena aamuna pääsin viimein pois ja lähdin aamukahdeksalta ajamaan takaisin kohti sivistystä."

--------------------

Tein pienen, keväisen luontokävelyn. Tarkoituksenani oli bongata erityisesti rakastamiani sammakkoja, niiden kutua ja toki myös muitakin kevään merkkejä. Yleensä se, erityisesti jos pääsee todistamaan sammakoiden häitä, on mieltä ylentävää.

Keväinen ympäristö saa minut ahdistumaan. Kun lumet ovat sulaneet eikä ruoho ole vielä kasvanut, paljas maa on karu näky. Roskaa joka paikassa. Matkani varrella vastaan tuli autonrenkaita, polkupyörä, kasa pizzalaatikoita, rikottua lasia, ketsuppipullo, rakennustarvikkeita, karkkipapereita... Näinkö me ihmiset hukutamme maailman paskaan?

Joskus nykyihmisen suhde luontoon tuntuu vääristyneeltä. Luonto on paikka, josta voi hyötyä sen ollessa tarpeellinen. Samalla se voi toimia myös kaatopaikkana, joutomaana, jonne kaikki turha ja unohdettava voidaan puskea pois silmistä. Se on parhaimmillaan katseltaessa lasin takaa, se miellyttää enemmän muokattuna ja myrkytettynä.

"Jos ihmiset voisivat vangita sateenkaaria, niitä olisi eläintarhoissa." Lassi ja Leevi -sarjakuvastaan tunnettu Bill Watterson summaa äärettömän osuvasti eräässä sarjakuvastripissään ihmisen syvintä olemusta, sen halua hallita kaikkea, sen suhdetta ympäröivään maailmaan. Sellaisia me kai olemme. Se mitä ihmiset pitävät luontona, ei ole todellinen luonto. Villi on villi vain vapaana.