Vuoteni 2015

Taas se aika koittaa: entisen vuoden loputtua ja uuden jo jonkin verran starttailtua lienee aika luoda katsaus menneeseen. Ladies, gentlemen and all the others, vuosittaisen life & style -blogauksen aika: tällainen oli vuoteni 2015.

Tammikuu

Vuosi vaihtui työn merkeissä: olin aloittanut työt baarialalla joulukuussa, ja vuosikin vaihtui kaataessa asiakkaan lasiin kuohuviiniä. Lupasin vuoden alussa itselleni, että 2015 olisi rennosti ottamisen, matkustelun ja bilettämisen vuosi. Valitettavan harvoin itselleni antamat lupaukset toteutuvat, mutta tämä jopa kävi toteen.

Talven projekteihin kuului lumilautailun opetteleminen, mutta vetinen keli esti taidon opettelun ainakin tältä talvelta. Tammikuu sujui sangen hiljaisesti: tipattoman takia sosiaalinen elämä jäi vähemmälle, mutta innostuin viimein tekemään Instagramin. Kirjoitin ahkerasti: käsittelin tässä blogissa muun muassa transsukupuolisuuteen liitettäviä ennakkoluuloja ja aloitin humoristisen Erilaisia Facebook-kavereita -tekstisarjan.

Helmikuu

Helmikuussa lähdin ensi kertaa reissuun: noin viikoksi Helsinkiin näkemään pitkästä aikaa kavereita. Pääasiallisesti matka sujui alkoholin, pizzan ja hengailun merkeissä, mutta lisäksi kävin eräällä klinikalla hiustensiirtokonsultaatiossa. Olen menettänyt hiuksia muutaman vuoden ajan ja olin toivonut hiustensiirrosta ratkaisua ongelmaani, mutta konsultaatiossa paljastui, ettei hiustensiirtoa voisi tehdä ennaltaehkäisevästi alueelle, josta hiuksia lähtee. Päätin seuraavaksi kokeilla Priorin-vitamiinikuuria pääni säilyttämiseksi.

Tipaton päättyi helmikuussa. Tein samoihin aikoihin myös Tinderin. Kaverin kanssa nautitut Cosmopolitanit edelsivät profiilin tekoa.

Lapissa. Perhana että ihminen voi näyttää pulskalta kelkka-asussa.

Pari viikkoa myöhemmin suuntasin Rovaniemelle Lappiin. En ollut käynyt koskaan ennen Lapissa, ja odotin reissua innoissani! Vietin muutaman päivän paikkakunnalle muuttaneen ystäväni luona: tutustuimme paikallisiin turistirahastuskohteisiin, kävimme moottorikelkkailemassa (huh millainen kokemus – moottoripyörään tottuneelle kelkka tuntuu, noh, jännältä, mutta hauskaa oli!) ja lisäksi kiertelimme paljon paikallisilla kirppareilla. Kelit olivat pienoinen pettymys: ilmastonmuutos on ulottanut lämpimät kätensä Suomi-neidon haaroista ja rinnoista jo päähän asti (tämä härski vertaus kuulosti päässäni paljon hauskemmalta kuin luettuna tekstinä), ja kelit olivat valitettavan vetiset.

Tänne kirjoitin humoristisen tekstin Ankkalinnan asukkaiden seksielämästä.

Töissä vaatesuunnittelijoita haastettiin erilaisilla asuyhdistelmillä ja provosoivuudella. Pukeuduin eräänä päivänä Tuksuksi.

Maaliskuu

Joensuu, great success. Kuvassa Miron kanssa. Huh mikä kuvanlaatu.

Palasin Lapista helmikuun lopussa, ja heti seuraavana päivänä lähdin kaverini Janin mukaan Joensuuhun. En ollut käynyt koskaan idän luvatussa skinien kaupungissakaan, joten odotin kokemusta mielenkiinnolla. Joensuu oli tajuttoman positiivinen yllätys kaikin puolin: ainakin paikallisen Be-Popin hinnat olivat mukavan alhaiset (ja kännini muutoinkin melkoiset), ihmiset mukavia, Roihu-pizzerian tarjonta herkullista, ja lisäksi Joensuussa oli lukemattomasti pieniä putiikkeja, joista teki löytöjä. Eräs vuoden parhaimmista reissuista!

Baaritöissä aikataulut kiristyivät maaliskuussa, kun Tahkon suurin sesonkiaika alkoi. Perjantain ja lauantain lisäksi myös torstai muuttui työpäiväksi, ja kamalaa kyllä joka vuorossa joutui kuulemaan vähintään pari kertaa Antti Tuiskun uuden biisin, Peto on irti. Joka - vitun - päivä.

Blogissani käsittelin siilinjärveläistä graffititaidetta.

Huhtikuu

Huhtikuun alussa tein isoja päätöksiä: hain opiskelemaan. Olin pitkään arponut, mitä haluaisin lopulta tehdä. Jätin ratkaisun viime tippaan.10. huhtikuuta, vain tunti ennen hakuajan sulkeutumista, laitoin paperit vetämään Helsingin yliopiston viestintään sekä kirjallisuuteen (Helsinkiin ja Tampereelle). Epätietoisuus valintojen järkevyydestä kalvoi (ja kalvaa edelleen) minua, mutta kahden välivuoden jälkeen oli selvää, että opiskelemaan täytyi lähteä.

17. päivä täytin 21! Amerikkalainen täysi-ikäisyys! Juhlimme synttäreitäni Petran kattohuoneistossa (ykköskerroksessa Siilinjärven kirkonkylällä) shamppanjaa (Viron tuontisiideriä) juoden ja jatkoimme loisteliaaseen yöelämään (kröhöm eli Santtuun ja Kettuun). Ostin syntymäpäiväni kunniaksi Blue Nunin kultahippujuomaa ja nauhoitimme uudistetun version Miia Kuutamon kuuluisasta kultahippujuomavideosta. Surullista kyllä kaverini eivät tainneet ymmärtää videon olevan parodiaa, vaan osa oikeasti luuli minun vain olevan humalassa ja saaneen samalla ärrävian.

Talvikausi Tahkon töissä päättyi, ja työporukka juhlisti sitä bileillä – elämäni ensimmäiset firman bileet, woo!

Toukokuu

Sain pitkään tekeillä olleen lehtileiketaideteokseni valmiiksi. Olin pari vuotta sitten tehnyt samanlaisen huoneeni seinälle, mutta halusin tehdä uudemman paperille, jotta se kestäisi. Lopputulos jäi jotenkin häiritsemään minua, sillä kirjaimet olisi voinut asetella toisin. Lopulta taulu meni osittain pilalle kehystyksessä (ruskeaa liimaa roiskahti työhön), joten noh, väliäkö hällä enää.

Jesus loves you!

Huhtikuun lopussa suuntasin Vaasaan – taasen eräs paikka, jossa en ole koskaan ollut – vappua viettämään kaverini Emmin luokse. Parin päivän reissun aikana tutustuin kaupunkiin ja järjestimme naamiaisbileet. Olin kasvattanut reilun viikon ajan partaa omaa suoritustani varten: pukeuduin vaatimattomasti Jeesukseksi. Bileissä pelasimme myös legendaarista Tarsko-juomapeliä.

Toiset naamiaisbailut toukokuun alkupuolella. Olin kokohopeinen.

Muutoin toukokuu sujui lueskellen ja lepäillen. Kolmen pääsykokeen materiaali tuntui ajoittain ylivoimaiselta, mutta yritin ottaa rennosti ja keskittyä liian tankkaamisen asemesta ymmärtämään lukemani. Kelien salliessa tein itselleni drinkkejä ulkona ja nautiskelin orastavasta kesästä.

Lopulta suuntasin pääsykokeisiin: ensimmäisenä oli kirjallisuus Tampereella, ja heti seuraavana päivänä viestintä Helsingissä. Ehkä motivaatiotani (tai itsevarmuuttani kokeeseen???) kuvastaa minut yliopistolle saatelleen kaverini Stefun havainto: "nää muut tankkaa hädissään koemateriaalia sä... luet Tuksun blogia?" Kirjallisuuden koe meni hyvin, seuraavana päivänä olleesta viestinnästä jäi huonompi fiilis. Viimeisenä kolmen päivän päästä seurannut Helsingin yliopiston kirjallisuus meni jotensakin, muttei mistään kokeesta jäänyt täysin varma olo. Kutsuin Helsingin kamuni kokoon Esplanadille ja juhlistin tulevaisuutta (tai sen puuttumista) valkkarilla ja kaljalla.

Blogi: Pekka kirjoitti ihan hyvät arvosanat, muttei se kiinnosta ketään

Kesäkuu

Kesäkuussa pääsykokeisiin valmistautuminen oli ohi – siten oli aika ottaa ilo irti (sateisesta) kesästä. Hyttyskesään mahtui monia mukavia hetkiä: kesäkuun alussa kaverini Hennan pienimuotoiset syntymäpäivät Petran luona, Tiinan kaksikymppismökkibileet, Alicen kaksikakkoset, Janin luona olleet juhannusbileet ja lisäksi vielä Petran, Rikon, Katrin, Elinan ja Veeran kanssa tsekattu Jari Sillanpään keikka.

Siltsu bitch.

"Valo vähenee Maaningalta, tää voi olla elämämme tärkein ilta! Kaduilla tuulee, kohti Maaningan Kasinon satulinnaa. Oloni on et oomme täydellisiä. Tänä iltana tanssimme kuin John Travolta ja ansaitsemme kultaa, mutta emme sentään mene Malagaan, vaan Jari Siltsu Sillanpään keikalle! ^^"

Blogissa julkaisin viimein yhdeksännen luokan kuvaamataidon päättytyön Kuolettava luoti ja huumoritekstin Nämä räppärit Suomesta vielä puuttuvat! – josta tuli vuoden luetuin teksti.

Henkilökunnanvessaselfie.

Heinäkuu

Heinäkuun alku meni Viinijuhlilla töissä. Työpäivien aikana pääsi nauttimaan livemusiikista, joskus työvuorot päättyivät sopivasti ennen viimeistä keikkaa. Esimerkiksi Paula Paukku Koivuniemeä pääsin katsomaan sangen hyvältä sijainnilta.

Pääsykokeiden tulokset tulivat, ja uh, pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan!

Ampparin pultsarit Jassu ja Erkki.

Reissaaminen jatkui heinäkuussa: suuntasimme Emmin ja Hannan kanssa ystävämme Miian luokse Iisalmeen kaljoittelemaan. Paikallinen yöelämä oli... no, iisalmelaista, ehkei sunnuntai ole paikkakunnan villein baaripäivä, mutta hauskaa oli. Pian Iisalmen jälkeen suuntasin sukuloimaan Savonlinnaan pitkästä aikaa. Ryyppäsimme tätini, tämän aviomiehen ja mutsini kanssa, ja sain todistaa kuinka mutsini tulkitsi Tuure Kilpeläistä tyhjä kuoharipullo mikrofoninaan.

Jokavuotinen kiikkupolttisturnaus, mukana pelaamassa Markus ja Petra (kuvassa), Veera, Jessica ja Riko.

Blogi: Jos nämä heterot olisivatkin homoja

Elokuu

Lahjoitin elokuun alussa menetetyt viisaudenhampaani tieteelle ja upotin ne Cokikseen, blondausaineeseen, hammastahnaan ja yksi on kontrolliryhmänä.

Fiiliksissä, fileis, fileis fileis Larsin kanssa.

Blogissa kirjoitin Tinderin naisten ärsyttävyydestä.

Junassa tabletin valotus sai ihomme niin ruskettuneiksi, että hetken luulimme jo miltei olevamme lentokoneessa Kanarialle – kunnes muistimme, että olemmekin junassa kohti Tamperetta. Kuva voisi olla myös jonkinlainen ennen-jälkeen -kuva Tampereesta, ei ollut niitä menestyksekkäimpiä matkoja. Paska reissu mut tulipahan tehtyä.

Elokuun alussa tie vei Petran kanssa Tampereelle. Mikäli monet reissut kesällä olivatkin kivoja, Tampereen-reissu oli ylivoimaisesti paskin. Tarkoituksemme oli olla kolme yötä Tampereella, mutta päädyimme jo toisen jälkeen lähtemään. Majoittajamme kanssa oli riitaa, ja omalta osaltani välit häneen ovat viilenneet reissun jälkeen huomattavasti. Surullista, mutta haluan ainakin uskoa, että saamme joskus välit parempaan kondikseen.

Tampereen jälkeen suuntasin reiluksi viikoksi Rautavaaralle, mummolaani ja serkkuni seuraksi. Pelailimme pelejä, hoidin puutarhaa yms. En muista koskaan, että elokuun loppupuolella Rautavaaralla olisi ollut niin lämmintä.

Viestinnän fuksiaiset.

Yliopisto ja fuksiriennot starttasivat kuun lopussa. Median fuksiaisissa teemana oli lapsuudenajan tv-hahmot. Olin itse unohtanut koko fuksiaiset, joten ensimmäisen "koulupäivän" eli parin tunnin yliopistoon tutustumisen jälkeen riensin lähimpään pilailupuotiin, jonka valikoimasta ainoa teemaan sopiva asuste oli Luigin, Super Marion veljen, asu. Ilta eteni Gambinaa juoden (joku opiskelijaperinne juoda juuri tätä hirvitystä), tuhdissa ja tukevoituvassa humalassa pikkutunneille. Illan aikana Luigi sukelsi muun muassa suihkulähteeseen. Opiskelijakulttuuri on osoittautunut varsin alkoholipainotteiseksi, sillä alle viikon kuluttua oli jo uusi juominkitapahtuma, juomapeliturnaus.

Syyskuu




Syyskuussa opinnot starttasivat toden teolla. Ensimmäisiin kursseihini kuului viestinnän tutkimuksen johdantoa, julkisuuden tutkimuksen ympärillä pyörinyt kirjapiiri ja yhteiskuntatilastotieteiden ensimmäinen osa.

En ollut opiskelujen alkuun mennessä löytänyt Helsingistä omaa kämppää, joten ensimmäisen opintokuukauteni ravasin pääkaupunkiseudun ja Kuopion väliä Onnibusilla (onneksi se on niin pirun halpa). Matkailu yhdistettynä työntekoon Savossa kieltämättä väsytti, mikä näkyi syksyn aikaan vähempänä aktiivisuutena esimerkiksi blogiharrastukseni parissa. Jälkikäteen olen kuitenkin erittäin onnellinen, että jaksoin odottaa sopivaa kämppää enkä ottanut kiireessä jotain kallista ja huonoa. Syyskuun lopussa sain tietää saavani kämpän Helsingin Koskelasta.

Communication bitches.

Syyskuussa juhlimme ensimmäisiä sitsejämme viestinnän opiskelijoiden ja muiden valtsikkalaisten seurassa.

Lokakuu

Lokakuun alussa kirjoitin vuokrasopparit ja pääsin muuttamaan Koskelaan. Etenkin alkuun sisustus oli sangen askeettinen: minulla oli vain tiskiainetta ja vessapaperia. Pari tuntia vuokrasopimusten skriivausten jälkeen lähdimme ajelemaan kaverini Jessican kuorma-autolla ympäri pääkaupunkiseutua ostellen tori.fi-romua ja käyden Ikeassa. Perustarpeet asumiselle syntyivät.

Tän piti olla avaimet käteen ja jouluksi taloon. Ja niin olikin.

Savossa pakkasin pian muuton jälkeen kamani ukkini lainaamaan Skodaan, ja lähdimme viemään vähäistä omaisuuttani uuteen kotiini Petran kanssa. Paluu Helsinkiin oli surkuhupaisa:

Pakkasin illasta romuni ja suuntasin ukin lainaaman Skodan Stadia kohti Petra muuttoapunani. Matkaan on mahtunut muutamia mutkia, esimerkiksi hetken mielijohteesta Kuopion Gigantista ostamani 55-tuumainen televisio ei meinannut mahtua kyytiin ja piti irroittaa takapenkit kaarasta. Sähköt pitäisi saada netistä tilaamalla minuuteissa, mut hupsista, näköjään ne saa vain 8-18 välillä. Kynttilöissä ja taskulampussa on tunnelmaa. Viime viikolla tekemäni Citymarketin ostokset olin jättänyt tulevaisuuden (eli nykyisen) Erkin purettavaksi. Suolapaketti oli mennyt rikki kulmasta, ja tavara oli valunut suoraan shampoopurkkiin, jonka korkki oli myös auennut kassissa (millä todennäköisyydellä tällaista tapahtuu?). Luulin ostaneeni Ikeasta kaksi tyynyä ja peiton, mut hahhaa, paketteja aukaistessssa tyynyjä onkin kolme ja peittoja nolla. Näin starttaa ensimmäinen yö omassa kämpässä. Hyvää yötä. : D

Oma kämppä totisesti takaa töitä. Entinen asukas oli terrorisoinut kotiani jättämällä keittiöön ja kylpyhuoneeseen mauttomia sisustustarroja. Revin ne pois ensimmäisinä tekoinani.

Tinder jatkoi inspiroimistani: photoshoppasin ja kirjoitin julkkisten Tinder-profiileita. Tekstistä tuli yksi viime vuoden luetuimmista.

Lähdin lokakuun lopulla Petran ja Rikon kanssa Lontooseen kokemaan kaikki Iso-Britannia -jutut, jotka eläessään pitää tehdä.

Marraskuu

Marraskuun alussa paluu Lontoosta ja arkeen sopeutuminen oli kuin naaman saaminen vasten asfalttia. Viikossa monet juuri alkaneet koulukurssit olivat ehtineet edetä pirun pitkälle.

Roosan kanssa Ruotsin-laivalla ja kuva Turun kauniista Aura-joesta.

Muuttoni kunniaksi päätin järjestää Savossa läksiäisbileet. Vuokrasin mökin, ja kaiken kaikkiaan 41 vierasta saapui.

Marraskuun lopulla suuntasin perheen kanssa Ruotsin-risteilylle. Tukholman-matka oli painajainen, sillä laiva ryskäsi ja keinui myrskyssä kuin viimeistä päivää. Tukholmassa oli joka tapauksessa kiva käydä.

Joulukuu

Käytiin katsomassa Sannin Larsin kanssa ja viskattiin sille meikän bokserit lavalle. Tasa-arvojuttuja, viskotaanhan miesartisteillekin naisten alushousuja.

Joulukuussa opintojen syyslukukausi veteli viimeisiään. Hiljalleen kämppäni oli joulukuuhun tultaessa alkanut näyttää kodilta, vaikka hankittavaa oli (ja on vieläkin tätä kirjoittaessa) pirusti. Elämä oli hetken aika arkista: olin joulun ajan iltaisin apulaisena Helsingin Postilla. Elämässäni oli rytmi!

Eräs kohokohta joulukuussa oli elämäni ensimmäisen banaanin syöminen (kyllä, en ollut koskaan ennen syönyt yhtään banaania) – jännä, yhtä aikaa miellyttävän maukas mutta myös etova kokemus. Banaani maistuu banaaniliköörille, kappas vain.

Jouluksi tulin Helsingistä kotiin Savoon perheen luokse. Joulupukki toi minulle lahjaksi työkaluja ja flunssan.

Syksystä alkanut hiljainen kausi jatkui, mutta kirjoitin esimerkiksi Cheek-dokumentin poisleikatuista kohtauksista.

Summa summarum: 2015 oli oikein hyvä vuosi. Tuli oltua sosiaalinen ja tutustuttua uusiin ihmisiin, mutta valitettavasti myös toisiin välit viilenivät. Matkailua voisia sanoa vuoden teemaksi: tie vei Helsinkiin, Lappiin, Joensuuhun, Iisalmeen, Savonlinnaan, Tampereelle, Rautavaaralle, Vaasaan, Tukholmaan ja jopa Lontooseen. Oli hyvä ottaa vaihteeksi yhden vuoden ajan rennommin ja vain nauttia elämän pienistä iloista. Eräs elämäni huolettomimmista vuosista, sillä suurimpia stressinaiheita olivat varsin mitättömät asiat, kuten kämpän sisustus (ja noh, okay, tulevaisuuteni, mutta kuitenkin).

On vaikea arvella, mitä vuosi 2016 tuo tullessaan. Opintojen tuomaa kiire, mahdollisesti edessä oleva totaalikieltäytyminen ja toistaiseksi puuttuva kesätyöpaikka huolettavat, mutta ehkä asiat lutviutuvat.

Onhan niillä ollut tapana tehdä niin ennenkin.

Ulos kaapista

Tulin vähän aikaa sitten ulos kaapista vanhemmilleni.

En tarkoita seksuaalisuutta. Emme ole koskaan puhuneet aiheesta, mutta ymmärtääkseni he tietävät minun pitävän ihmisistä sukupuolesta riippumatta. Samaa sukupuolta kanssa olleen seurustelusuhteeni päätyttyä aihetta käsiteltiin sen verran, että pari viikkoa eron jälkeen mutsini kyseli, miksei poikaystävä ollut käynyt meillä hetkeen. Totesin, ettemme ole enää yhdessä, mihin hän sanoi höh. Se siitä. Ei mitään dramaattista, ei mitään mullistavaa, ei oikeastaan edes kiusallista.

Kyse on uskon asioista.



Erosin joulun jälkeen kirkosta. Hetki oli ajoitettu: tietyllä tasolla halusin viettää vielä viimeisen joulun kristittynä. Olin lisäksi hyötynyt jäsenyydestäni taloudellisesti kristinoppileirin (ortodoksisen kirkon vastine rippileirille) suorittaneena ja saamalla pienen rahallisen tuen ylioppilaaksi valmistumisesta. Monilta osin pidin (ja pidän edelleen) esimerkiksi kristinoppileiritoimintaa arvokkaana, joten päätin 18-vuotiaana maksaa muutaman vuoden ajan takaisin kirkollisveron muodossa. Vaikkei henkisiä arvoja kuulu eikä voikaan mitata rahassa, olisin kokenut eettisesti vääräksi erota kirkosta heti siirryttyäni nettosaajasta maksajaksi. Nyt aika lähteä tuntui oikealta: jos ei usko, niin ei usko.

Keskustelu tapahtui vahingossa. Pikkusiskoni mainitsi aikovansa erota kirkosta, ja äitini kysyi omasta jäsenyydestäni. En halunnut valehdella, vaikka tiesin hänen pahoittavan mielensä. Yllätyin silti, kun huomasin hänen silmistään valuvat kyyneleet.

Kuullessa lastensa ateismista heräävät tunteet ovat varmasti kamalia. Ehkä erityisesti siksi, että se tarkoittaa omien lasten joutuvan helvettiin. En itse sellaiseen usko, mutta en ehkä edes halua tietää, kuinka pahalta helvettiin uskovalta tuntuu. Hän menee taivaaseen, minä katoan helvettiin.

Jos kyse olisi tahdon kysymyksestä, uskoisin. Ajatus jossain tuolla olemassa olevasta rakastavasta, korkeammasta voimasta tuntuu lohduttavalta. Harmikseni muu maailmankuvani ei sovi yhteen Jumalan tai jumalolentojen kanssa. Tietyssä määrin Jumala näyttäytyy minulle rakastavan isähahmon lisäksi myös hyvin ankarana, jopa julmana: olenhan minäkin olen joutava helvettiin uskonpuutteeni takia.

Olen onnekkaasti saanut kokea uskontoa yhteiskunnassa useasta näkökulmasta: äitini on uskossa, isäni ei. Ortodoksisen kirkkoon kuulumisen myötä sain myös kokea, kuinka valtakirkko tekee itseään tunnetuksi toisten uskosta välittämättä: jouduin valitettavan usein osallistumaan erityisesti ala-asteikäisenä evankelisluterilaisen kirkon hartaustilaisuuksiin. Joulukirkosta poisjääneitä kohdeltiin laittamalla tekemään tylsiä tehtäviä jälki-istuntoluokassa, aivan kuin kyseessä olisi ollut rangaistus. Minun kirkkooni ei sen sijaan koskaan vaivauduttu tutustumaan. Kuuluminen vähemmistöön antoi kriittistä näkökulmaa enemmistökirkon suhteen.

Tulen aina muistamaan sen päivän, jolloin perheemme (äiti, minä ja pikkusiskoni) liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Kuoro lauloi kauniisti, auringonsäteet lankesivat kirkon ikkunoista, pappi valeli mirhalla ristikuviot otsaan, kämmeniin ja jalkoihin. Tulen aina muistamaan ortodoksiuskonnon tuntien kohokohtia, persoonalliset ja asialleen omistautuneet opettajat. Tulen aina muistelemaan lämmöllä kriparin välitöntä, rentoa tunnelmaa ja siellä saatuja, elinikäisiä ystäviä.

Hyviä aikoja.

Uskon, että ortodoksinen kirkko tulee tietyllä tasolla pysymään aina sydämessäni. En usko, mutta kirkko määritteli etenkin nuorempana paljon identiteettiäni. Ortodoksinen kirkko on monilta osin vanhanaikainen, enkä ole seurannut Venäjän ortodoksisen kirkon radikalisoitumista mielissäni, mutta samalla kreikkalaiskatolisessa kirkossa on sympaattista rentoutta, jotain aina ajakohtaista ja ikuista.

Tuntuu kummalliselta, että suhde johonkin, jota ei mielestäni ole olemassa, voi herättää näin paljon ajatuksia. Äitini kyyneleet tekivät minut surulliseksi. Ajan kanssa hän vaikuttaa tulleen jo sinuiksi asian kanssa. Haikeus haihtuvi hiljalleen, ja uskon tehneeni oikean päätöksen. Nyt menen eteenpäin näin.

Opiskelupaikka

Kahden välivuoden jälkeen ajattelin viimein, että on korkea aika suuntautua opiskelemaan. Laitoin paperit vetämään kirjallisuuteen (Tampereen ja Helsingin yliopistoille) ja viestintään / valtiotieteisiin Helsingin yliopistoon. Lisäksi suunnitelmani oli hakea suomen kielen opintoihin, mutta ajatuksissani olinkin klikannut hakiessa jotain helvetin kieliteknologiaa / yleistä kielitiedettä suomen kielen sijasta. Hupsista.

Motivaatiota hommaan ei erityisesti ollut: ehkä kaiken olennaisen kertoo se, että sain haun tehtyä tunti ennen sen päättymistä. Tai se, että luin ennen Tampereen kirjallisuuden koetta Tuksun Seiskalive-blogia muiden tenttiessä viime hetkellä kiireessä artikkelikokoelmaa lävitse. Tai se, että joimme parit kaljat Tampereella parin kaverini kanssa koetta edeltävänä iltana. Tai se, että Helsingin kirjallisuuden oppimateriaalin (kolmesta kirjasta yhteensä noin 450 sivua) lainasin viikko ennen koetta, ja muiden kokeiden takia luin koko kaman kiireessä kahteen päivään. Tai Helsingin-reissun toistuvat Alko-ostokset. Tai se, ettei oikeasti ihan vain kiinnostanut.

Tampereen kirjallisuuden koe meni mielestäni hyvin. Seuraavana päivänä olleesta viestinnän kokeesta en ajatellut samaa, sillä viestintä on eräs Suomen vaikeimmista paikoista päästä (vrt. lääkikseen hakevista pääsee sisään noin kymmenen prosenttia, viestinnässä kolme). Koe itsessään oli kiinnostava, siinä vertailtiin muun muassa RKP:n ja Vasemmistoliiton vaaliohjelmien käsityksiä työelämästä, työstä ja työpaikkojen luomisesta.

Hakutoiveissani mieluisuusjärjestys oli viestintä (mieluisin), kirjallisuus Helsinki, kirjallisuus Tampere, yleinen kielitiede Helsinki. Kirjallisuuden tulokset tulivat ensin, ja niihin olinkin yllättäen pääsemässä sisään. Tampereen yliopistolla olin ollut jopa koepistejonossa eli kokeeni oli kymmenen parhaan joukossa. Ehdin nähdä itseni kirjallisuuden opiskelijana: näin jo itseni pänttäämässä kognitiivisen metaforateorian kiemuroita ja ehkä myöhemmin entistä pahemmin kaljuuntuneena opettamassa kirjallisuutta lukiolaisnuorille. Humanistin sijaan meitsistä tuleekin valtsikkalainen: viestinnän tulokset yllättivät. Pääsin kuin pääsinkin sisään.

Koeviikko itsessään meni aika mukavasti: lyhyt visiitti Tampereelle, ja loppuviikon hengailin kaverieni nurkissa Helsingin Kontulassa. Säät suosivat, mikä loistava viikko olla yliopistojen saleissa kirjoittamassa koevastauksia ja sisällä muistiinpanoja tehden... Viikon kruunasi kavereiden näkeminen porukalla Esplanadin puistossa.

Olen hieman huolissani, onko viestintä ja valtiotieteet meikäläisen juttu, mutta opiskelemaan pääseminen on niin mahtava mahdollisuus, että täytyyhän sitä käydä ainakin kokeilemassa. Ainakin uskoisin, että tätä ainetta opiskellessa voin yhdistellä luovaa ja analyyttista puoltani. Verrattuna kahden vuoden takaisin suunnitelmiin lääkikseen menosta tämä tuntuu paljon enemmän, well, minulta.

Tinder tarjosi erityisesti miesten osalta mahdollisuuksia deitata tärkeitä julkkiksia, kuten perussuomalaisnuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkystä, BB-julkkis ja laulajatar Niko Saarista sekä Tuksun hovikampaaja Juhaa.

On mennyt vajaat kaksi viikkoa, ja viimein alan käsittää, että minulla on edessä isoja muutoksia – enkä edes osaa varmuudella hiffata, kuinka suuria. On miljoona murheen ja huoleen aihetta: mistä kämppä ja kohtuulliseen hintaan? Saisiko kunnollisen ja mukavan asunnon savolaisen osakunnan kautta? Mitä HOAS voi tarjota? Pariskuntakämpät osakunnan kautta olisivat tilavampia, miksi vitussa olen tunnevammainen ja ruma sinkku? Pitäisikö hankkia kämppis? Kuka olisi niin hullu että jaksaisi mua? Miten saan roudattua viinakokoelmani ja kaktukset Helsinkiin asti ilman vahinkoja? Onkohan koko ala meitsille sopiva? Saankohan töitä koulun käynnin ohelle? Pitäisikö järjestää läksiäisbileet Savossa? Pärjäänköhän mä siellä? Mitenköhän tuet haetaan, koko Kelan kanssa toimiminen kuulostaa pelottavalle? APUA. Opiskelupaikan saamisen pitäisi olla onnellinen juttu, mutta toistaiseksi kaikki siihen liittyvä on lähinnä ahdistanut ja stressannut.

Kokonaisuudessaan täytyy vain toivoa, että asiat järjestyvät. Eivätköhän ne niin teekin. Haluan ainakin uskoa niin. Oikeastaan alan innostua muutosta ja uusista tuulista yhä enemmän. Stay tuned Helsinki, here I come!

Pesukarhuraidat

Värjäsin keltaisen fledani pois jo puoli vuotta sitten ja korvasin sen musta-valkoisella pesukarhuraitalookilla. Aluksi tarkoitukseni oli jatkaa keltaista aikakautta ja siirtyä neon-väreistä vain lämpimämpiin keltaisen sävyihin mustilla raidoilla (ampiaistukka!), mutta lopulta musta-valkoinen pelasikin paremmin.

Aina kunkin hiustyylin myötä kokee tietyssä määrin löytäneen juttunsa, ja samoin tämän kanssa tuntuu siltä. Pesukarhupää on mukavan uniikki (maailmallakin nähtävästi pesukarhupoikien määrä voidaan laskea kahden käden sormilla) juttu, joka toimii mukavana jäänmurtajana keskusteluille: tehtyäni tämän talven baaritöitä sain huomata, että keskimäärin kahdesta viiteen kertaa illassa sain kuulla asikkailta kehuja tukasta ja myös uteluja siitä, miten se on tehty.

Mitäs sitä salailemaan: jaan toki mielelläni vinkkejä pesukarhuraitojen tekoon.

Raitoihin tarvitaan: väri (obviously), sivellin, maalarin teippiä, mieluusti sotkun välttämiseksi useammat kertakäyttöhanskat, mahdollisesti myös vaalennustarvikkeet voivat olla kätevät, mikäli tulos ei ole toivotunlainen.

1. Ennen värjäämistä on tärkeää suoristaa alue, jolle raidat tehdään: jos raidat värjää kiharaan tukkaan, tuloksesta ei tule tasaista. Jotta väri tarttuisi mahdollisimman hyvin, en suosittele käyttämään ennen suoristusta mitään lämpösuojaa. Siten vaakatasoraidat eivät ole erityisen ystävällisiä hiuksille.

Ensimmäinen värjäyskerta, jonka jälkeen havaitsin teipit kätevämmiksi.

2. Ennen värjäämistä kannattaa rajata teipillä alueet, jotka haluaa värjätä. Ensimmäisellä kerralla värjäsin raidat ilman teippiä, mutta huomasin teippivaihtoehdon paremmaksi. Teippi suojaa paremmin alueita, joille väriä ei halua, ja pitää värjättävät hiusosiot paremmin kasassa. Käytän itse maalarinteippiä, jota laitan kaksi kerrosta. Teippi lähtee irti, kun hiusväriä pestään vedellä pois.
3. Jos värjättävät hiukset menevät silmille, suosittelen silmien suojaamista: pienen silmälapun tekee nopeasti esimerkiksi vanutyynystä, jottei väriaineen kemikaaleja joudu silmiin.
4. Kun teippikehikko on valmis, musta (tai muu valittu) väri vain kehiin! Väriaine kannattaa levittää siveltimellä ja varovaisesti, sillä liian runsaana se voi valua teippien alle. Jos teippiä on kaksi kerrosta, ei haittaa, vaikka ainetta on teipin päällä hieman. Jos ainetta on paljon teipin päällä, se voi imeytyä vaikutusaikanaan (30-45 minuuttia) teipin läpi vaaleaan. Olen itse värjäyksen päätteeksi pyyhkinyt vanulapulla ylimääräiset värit teipin pinnalta.

Mustaa on hieman levinnyt vaaleisiin raitoihin, mummomies!

5. Vaikutusajan jälkeen väri ja teipit pestään normaalisti pois vedellä. Musta väri leviää pestessä hieman vaaleisiin. Hiusten kannalta ystävällisempi vaihtoehto on odottaa pari pesua, joiden jälkeen vaalea alue on jälleen kirkas ja musta edelleen vastavärjätyn kiiltävä samoin, mutta on myös mahdollista vahvistaa vaaleita alueita vaalentamalla niitä: tällöin teipit laitetaan suojaamaan mustia raitoja, ja paljaaksi jätetyt alueet vaalennetaan. Olen joutunut pari kertaa korjaamaan vaaleita raitojani vastaavala tavalla.

Koskaan tulokset eivät ole täysin täydelliset: lähes aina hiuksiin voi jäädä alueita, joihin väri ei tartu, tai sitten väri on levinnyt johonkin epätoivottuun paikkaan. Sellaista se elämä on.

As you can see, raitoihin jää lähes pakostakin joitain epätasaisuuksia.

Päivitän itse omat raitani noin kuukauden tai kahden välein riippuen siitä, kuinka hyvin musta alue säilyttää värinsä.

Kaikilla raidat eivät pysy tasaisina, kuten eivät viime aikoina hiuspiireissä ihastuttaneet pikselihiustyylitkään, sillä osalla ihmisistä hiukset kasvavat eri tahdissa. Itselläni on käynyt hyvä tuuri, sillä näköjään otsan ja ohimon alueen hiukseni kasvavat samaa tahtia: raidat ovat puolen vuoden jälkeen yhä tasaiset.

Huh, nyt omaa tyyliä esittelevä narsistikirjoitus on takana! Toivottavasti tämä oli hyödyllinen jollekulle tai edes muuten vain kiinnostava. ^^

Vuoteni 2014

Vuoden jo jokusen viikko sitten vaihduttua on aika kirjoittaa tämä kiusallinen, mutta lukutilastojen perusteella myös ihmisiä kiinnostava, jokavuotinen teksti: vuoden ainoa life&style -blogaus. Tässä vuoteni 2014.

Ajattelin tarkastella kulunutta vuotta tällä kertaa erilaisten teemojen kautta kronologisen etenemisen sijasta (mikä taisi olla huono idea, mut tehty mikä tehty).

TyöVuosi alkoi työelämän osalta aika hiljaisesti, vain koulumaailmassa oli tarjolla tienestejä. Tammikuun alussa heitin lyhyen opettajasijaisuuden entiselle lukiolleni äidinkielen lehtorina, oli huippuhauskaa päästä näkemään lukiotuttuja ja nähdä koulumaailma opettajanpöydän toiselta puolen. Luennointi itseä kiinnostavista aiheista varmisti myös käsitystäni siitä, ettei lääkis ehkä sittenkään olisi juttuni: eihän se kiinnostaisi minua lainkaan! Ehkä sittenkin olisi parempi hakea opiskelemaan jotain, josta oikeasti pitää?

Joitain muistoja vuoden töistä, joita myös tänne blogiin olen vuoden aikana tykittänyt: Anne-Marin ja Sannan työt
ylhäällä, Sonjan saviveistos ja Tommin maalaus alhaalla.

Vuodenvaihteessa olin tavannut eräässä kaveriporukassa opiskelijan, joka kertoi koululleen etsittävän alastonmallia. Hain koululle (Muotoiluakatemia) ja olen heittänyt siellä keikkaa siitä lähtien. Pian vuoden alkamisen jälkeen aloitin myös kuvataiteilijoiden ryhmälle mallina Ingmanilla, ja myöhemmin keväällä palasin Ingmanille vielä kuvanveistoon malliksi. Extremein alastonmallikokemus oli varmaankin Portaanpään kristillinen opisto, jolta otettiin yhteyttä syksyllä taidekasvatuksen ryhmää varten – en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sielläkin voitaisiin tarvita mallia! Vuoteen mahtui tämän duunin ansiosta paljon kivoja piirroksia, maalauksia ja savitöitä. Omissa ajatuksissa oleminen on monilta osin inspiroivaa, ja erään kerran jälkeen kirjoitin Loiseläjät-nimisen novellin toukokuussa. Pidän sitä yhtenä parhaimmista teksteistäni, vaikka itse kerskunkin.

Maaliskuussa kävin kokeilemassa feissarin työtä. Kokeiluksi jäikin, ei ollut juttuni. Teltan kokoisessa liivissä rahan kerjääminen kadulla olisi jo ollut tarpeeksi nöyryyttävää, mutta vielä kiusallisempaa oli hankkia lahjoittajia menemällä heidän kotiovilleen asti. Lisäksi tunsin epäeettiseksi, että yhdistys, jolle lahjoittajia hankin, oli ulkoistanut varainhankintansa: toisin sanoen osa lahjoituksesta menee voittoa tavoittelevalle yritykselle. Sellaisen paikka ei ole minun mielestäni hyväntekeväisyydessä.

Huhtikuussa sain tietää päässeeni henkilökohtaiseksi avustajaksi kahdelle kehitysvammaiselle miehelle. Toisin kuin taidemallin työstä, tästä en ole kirjoittanut nimeksikään minnekään avustettavieni yksityisyyttä suojatakseni. Avustan heitä vielä nykyisinkin. Yhdeksän kuukauden aikana koen oppineeni paljon kehitysvammaisuudesta. On kiinnostavaa, kuinka normaalia, joskin usein avustettua, elämää monet elävätkään. Oma toimenkuvani on ollut viriketoiminnan tukeminen: vuoden kohokohtiin ovat mahtuneet käyminen sirkuksessa, Siltsun keikalla ja teatterissa. Perseitä en ole siis joutunut pyyhkimään tai mitään vastaavaa. Vaikka kussakin tapahtumassa käydessä vastuu painaa, joskus teatteriesityksestä tai vastaavasta on ehtinyt nauttiakin. Totta kai hyvien päivien lisäksi on tullut koettua myös huonoja. Kaiken kaikkiaan avustajan virka on avartanut maailmankuvaani valtavasti. Yleensä suhtaudun tekemääni työhön kylmänviileän ammattimaisesti, mutta toisinaan olen kokenut hämmentävää onnentunnetta siitä, kuinka olen pystynyt tekemään toisen unelmista totta työni ansiosta.

Kesätöiksi pääsin sairaalalle siivoamaan. En voi sanoa erityisesti pitäväni sairaalamaailmasta, mutta kokoaikaisuuden ansiosta tienasin sangen hyvin. Loppukesästä rankka työputki, sairaalatyö ja siihen päälle avustaminen, alkoi näkyä väsymyksen piirteinä, mutta elokuun loppuun mennessä rahnua oli kertynyt sangen mukavasti. Kannatti ponnistella. Sairaalan huvittavimpiin hetkiin kuului muun muassa naisten pukuhuonetta siivotessani raivoamaan tullut nainen, joka kauhisteli sitä että olen mies. Hah, entä jos miehetkin alkaisivat mäkättää naissiivoajille näiden tehdessä vain työtään? Gosh, kuinka sukupuolittunut maailma. Samoin sairaalasiivouksen inspiroima novellini herätti kohua eräällä osastolla, sillä eräs hoitaja tulkitsi kahvihuoneeseen viihteeksi jättämäni tekstin olevan jonkinlainen ”viimeinen hätähuuto, merkki että sillä Erikillä on paha olla työssään”. Vain sairaalassa.

Loppuvuodesta pääsin uusiin piireihin, ravintola-alalle! Joulukuussa aloitin blokkarina Tahkolla. Tarkoitus olisi, että lasien keräilemisen lisäksi siirtyisin hoitamaan baarimikkojen taukoja tiskin taakse. Duuniin pääsyä auttoi viinaharrastukseni, aikoinaan käyty drinkkikurssi, itse kustantamani anniskelupassi ja aikoinaan tehdyt baarimikkokeikat eräässä ählämibaarissa. Toistaiseksi olen viihtynyt yöelämätyössä mitä parhaimmin, sillä se sopii unirytmin kuin myös rennomman työilmapiirin osalta meitsille kuin nenä päähän.Tyyli

Valokuvaajaystäväni Hellu Lintu (kaikki copyt hänelle tästä) tarvitsi puolialastonta mallia koulutyöhönsä.

Kuka muu muka kuka muu muka EE ÄR QUU
Jos sä et mun tyylii tajuu, se meinaa et sulla on tyylitajuu. / Alicen otos

Loppuvuodesta 2013 olin värjännyt itselleni pinkki-violetin hinttitukan. Yhdistelin violettiin pääasiassa harmaan, sinisen ja punaisen sävyjä. Kuvia tuli otettua valitettavan vähän, mutta oli mahtavaa kokeilla violetti kunnon kirkkaana. Aiemmin olin ollut violettipäinen keväällä 2010, mutta tuolloin sävy oli ollut punertavampi. 

Osaan hymyilläkin. / Alicen otos

Keväällä tarkoitukseni oli vaihtaa violetin sävyä vaaleampaan violetin sävyyn, mutta vahingon myötä sävystä tulikin yksinkertaisesti kamala: pinkki tukka lilasävytteisellä juurikasvulla. Vaalensin kiireesti tukan ja keksin laittaa päähän ylimääräistä sinistä hiusväriä. Kevät meni siis turkoosipäisenä! Vaatteissa pyrin käyttämään raikkaita puhtaan valkoisen, sinisen ja vihertävän sävyjä.

Google varastaa kuvat mun koneelta, mut näköjään se tekee myös tällaisia gifejä. Siistii.
Lokakuun yhdeltä kuvailuhetkeltä fotoa.

UV-hohto!

Kesäkuussa tein taas värinvaihdoksen ja muutuin sinisestä neonkeltaiseksi. Keltainen oli oikeastaan viimeinen puuttuva väri fledassani. Tukka itsessään oli kesän ja syksyn parhaimpia vitsin aiheita, sillä se oli niin vihreän ja keltaisen rajalla, että sain kuulla jatkuvasti vittuilua kavereilta (ja jopa isäukoltani) sen vihreydestä. Myös itse vitsailin huomioliivitukastani useaan otteeseen esimerkiksi  Kutsumua-kirjoituksella ja kerran kommentoimalla raksatyöläisten asua:
”Jos tuntisin vetoa tuollaisiin miehekkäisiin remonttiukon körmyihin, menisin varmaan iskemään niitä sanomalla et 'hei, sun huomioliivit ja mun tukka sopivat hyvin yhteen'.” Öhö öhö.

Lokakuussa minusta tuli vahingon kautta mustavalkoinen, kun suunnitelma ampiaistukasta kariutui. Olin ajatellut tehdä mustat pesukarhuraidat ja muuttaa keltaisen sävyä neonväristä tummempaan, ”keltaisempaan” keltaiseen. Musta väri kuitenkin levisi hieman vaaleaan tukkaan, joten keltainen ei tarttunut tasaisesti. Päätin sitten nauttia elämästä seeprana.ReissutTien päällä tuli oltua 2014 varsin vähän. Helmikuussa tein pikavisiitin Helsinkiin, jossa viivyin alle vuorokauden moottoripyörän ostamisen merkeissä. Ehdin kyllä vetää vuorokauden aikana myös pyörää juhlistaakseni aikamoiset perseetkin, sillä olin aivan fiiliksissä syntyneestä kaupasta. Vedettyäni alkuja kaverieni Jonnan ja Jessican (joka on myös moottoripyörien ystävä) kämpillä siirryin metrolla Ullanlinnaan jatkoille, ja huomasin olevani metrossa yksin. Aloin siis laulaa, ja ehdin Rautsille mennessä tulkita useamman kappaleen tyhjässä metrovaunussa. Noustessani poistuakseni huomasin takanani istuneen jätkän, joka kehui laulutaitojani ja kysyi, olisiko mulla antaa hänelle viinaa.

Tampereen-matkan ABC-visiitin mitä HERKULLISIMMAN NÄKÖINEN lättänäpurilainen. Peukut sille.

Helmikuussa tuli pistäydyttyä myös pikaisesti Tampereella, kun muutimme Petran kanssa Sinin Tampereelle. Ajoin elämässäni ensimmäistä kertaa pakettiautoa. Tietysti nämä kokeilut piti tehdä Tampereen ruuhkaisessa keskustassa auto täynnä huonekaluja ja seurana kahden ihmisen lisäksi neljä maukuvaa ja täysin sekaisin olevaa kissaa!

Kesällä joka ikinen suunniteltu reissu peruuntui. Oli tarkoitus käydä seurustelukumppanin kanssa Turussa Ruisrockissa, mutta homma kusi omalta osaltani. Viroon jo miltei meinattiin päästä, kunnes heti matkan oston jälkeen menoautosta hajosi kytkin. Uutta kaaraa ei saatu tilalle. Tampereen viikonloppuvisiitti jäi samoin tekemättä. Voe voe.

Tampere on kaunis kaupunki, ja illan ensimmäisiä lonkeroita juodessa otin kaupungista kuvankin.
Lopulta se näköjään jäi reissun myös viimeiseksi.

Syyskuussa oli aika vaihtaa vapaalle! Iskimme Petran kanssa Tampereelle, tulipahan käytyä sielläkin ensimmäistä kertaa kunnolla. Hengailimme Sinillä, joka pääasiassa katsoi Uutta Päivää olohuoneessaan meitsin hengatessa kavereideni kanssa lukittuna porraskäytävään (Petra haki meille ruokaa) ja myöhemmin sain raivot päälleni huonosti pestyistä astioista (Petra sai Whatappinsa täyteen todistusaineistoa tästä hirmuteosta). Tuli nähtyä vanhoja tuttuja sekä eräs pitkäaikainen nettituttava viimein livenä! Tampereen yöelämä oli mukava kokemus, kävimme Rodeossa ja seuraavana päivänä Leimarit-homppelibailuissa. Rodeo osoittautui sangen fantsuksi paikaksi, joskaan en muista loppuillasta paljoa. Eiköhän se tarkoita, että oli kivaa? Eksyimme noin 300 metrin pituisella matkalla Sinin luo niin pahasti, että GPS:stä tarkistaessa olimme kahden kilometrin päässä hänen kotoaan. Huups.

Marraskuussa elinikäinen haaveeni toteutui ja pistäydyimme Virossa viinaa hakemassa! Hassua huomata, että näköjään Petra oli lähes jokaisella tämän vuoden matkallani mukana. Tarvitsen niin kovasti hänen Nissan Sunnyaan, tätä pillumagneettia, jota myös omaksi kaarakseni on luultu.

Blogi ja kirjoittaminen
2014 oli ensimmäinen täysi vuosi jaaritteluilleni blogger-pohjaisena. Vuoden luetuimpiin teksteihin kuuluivat huumoritekstit Jos homoista puhuttaisiin kuin heteroista ja Vapise Tipaton tammikuu – täältä tulee Seksitön syyskuu!, myös alastonmallin työstä kertovat kirjoitukset ja Fruittari, katoava laji keräsivät kiinnostusta. Itse pidin erityisesti ”Jos homoista puhuttaisiin kuin heteroista...” -tekstistä, sekä huumoriteksteistä Arvostelussa: Toinen maailmansota, Näin Ankkalinna äänestää ja Tässä teille neuvoja elämään!

Vakavammista teksteistä olen erityisen tyytyväinen tekstiin Missä feminiininen Mr Gay Finland?, jossa käsittelin Mr Gay Finland -kilpailun yksipuolista kauneuskäsitystä. Myös Pitäisikö Tampereen nigganaario lopettaa? toi mielestäni kiinnostavan näkökulman syksyllä ajankohtaiseen delfinaariokeskusteluun.

Julkaisin ensimmäistä kertaa blogissani novelleitani koko kansan nähtäville: Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken osallistui Portti-lehden novellikilpailuun syksyllä 2013, ja menestyksen käännyttyä muiden kirjoittajien puoleen, päätin julkaista lopullisen version myös muille kuin Facebook-kavereilleni. Juo kuin viimeistä päivää osallistui NOVA-kirjoituskilpailuun, ja tulosten julki tultua (ei palkintojasijoja) julkaisin myös sen elokuun alussa. Vuoden aikana kirjoitin kolme uutta novellia, mutta erään niistä koin liian kokeilevaksi, joten en julkaissut sitä tavalliseen tapaani FB-kaverieni luettavaksi. Uusista teksteistä Loiseläjät kertoo vastikään kotoaan muuttaneesta teinitytöstä, jonka kotona alkaa tapahtua kummia. Tekstin idea syntyi eräällä taidemallitunnilla. Odottavan ilta kuvaa seksiseuraa ja läheisyyttä iskelmämusiikin säestämältä tanssilattialta etsivästä naisesta. Tämä ajatus alkoi kyteä, kun kävin avustettavani kanssa katsomassa Jari Sillanpään keikkaa tuusniemeläisessä tanssilavalla. Viimeistelin ja julkaisin tekstin elokuussa.

Runoja kirjoitin paljon, mutta julkaisin vähän monien henkilökohtaisuuden ja keskeneräisyyden takia. Ehkä mainitsemisen arvoiseksi sanoisin lyriikan Ei elämästä elokuvaa saa, jo pidempään mielessäni kummitelleen riimikokonaisuuden, jonka viimeistelin heinäkuussa silloisen parisuhteeni mennessä huonommin (vedellessä viimeisiään). Inspiraationa toimi tammi-helmikuussa paljon kuuntelemani Patsy Clinen haikeat kantrikappaleet, erityisesti upea ”I've Loved and Lost Again”.

Satunnaisia juttuja

Vuoteen mahtui paljon kaikkea uutta ja hauskaa kokeilua. Helmikuussa ostin itselleni Husqvarnan 600-kuutioisen supermoto-moottoripyörän, jolla tuli ajeltua maaliskuusta alkaen marraskuun loppuun. Vapaa liikkuminen ketterällä ja vauhdikkaalla pyörällä oli yksinkertaisesti mahtavaa. Myös motskari itsessään osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä ongelmat ovat olleet vähäisiä ja suuresta kuutiotilavuudestaan huolimatta baikki on soveltunut passelisti ensipyöräksi. Pyörää valitessa suurta roolia näytteli eräs kaverini, jonka enduro- ja moottoripyöräharrastustausta mahdollistivat auttavan asiantuntijan. Muutamaa kaveriakin ehdin käyttää ajelulla, ensi vuonna sitten lisää.

Huhti- ja toukokuussa kävin kokeilemassa stand up -komiikkaa paikallisessa ravintolassa. Komediaklubi jäi kesätauolle, mutta syksyllä en palannut komiikan pariin, sillä työn ja vastikään tapahtuneen eron jälkeen en kokenut oloani erityisen hauskaksi lavaa varten. Ehkäpä jonkinlaista paluuta (comeback kahden keikan jälkeen, hah) voisi harkita paremmin ajan ja ilon riittäessä nyt 2015 alkaen.

Pienempinä uusina kokeiluina tuli käytyä muun muassa maailmanpyörässä korkean paikan kammoa voittamassa, kart-autoa ajamassa ja kosmetologilla hoidettavana ensi kertaa.

Kesällä investoin omaan tietokoneeseen (eikö olekin ihana taustakuva?) ja syksyllä hankin tabletin, josta uskon olevan hyötyä opiskelemaan lähtiessä. Loppukesästä investoin baariharrastukseeni ja hankin ammattilaistason baarivälineet boston shakerista baarimestarin lusikkaan ja siivilään. Alkoholikokoelmaharrastus on muutenkin lähtenyt 20-vuotiaana lapasesta, sillä liköörikokoelma on muuttunut laajaksi viinakokoelmaksi ja pullomäärä kasvanut noin kahdestakymmenestä vajaaseen viiteenkymmeneen. Oma mielipiteeni on, että jos tyytyy vain juomaan perushanakaljaa baarissa eikä kokeile mitään uutta, missaa paljon. Eihän kirjastakaan lueta vain yhtä sivua.

Sosiaalinen elämä

Pidän vuosittain joulu- ja tammikuun tipattomina, joten yleensä helmikuusta alkaen olen jälleen sosiaalisempi: onhan alkoholi mitä parhain syy kokoontua yhteen. Alkuvuodesta aikaa tuli vietettyä erityisesti kaverini Marjutin luona, hän oli muuttanut lähes naapuriin. 

Kesäkuvia! (valittakaa kamut jos ette halua jotakin näistä kuvista tänne :D)

Kevään ja kesän tilanteissa seura vaihteli, mutta tekeminen oli usein sangen samanlaista ( : D ). Välillä biletys meinasi lähteä lapasestakin, kiipesimme Petran ja Aleksin kanssa siilinjärveläisen uimahallin katolle ja well... mut hauskaa oli!

Parhaimpina ryyppyhetkinä erityisesti pussikaljat puistossa ja Marjutin kotona olleet juhlat alkuvuodesta. Totta kai myös eräs kohokohta bilettämisen osalta oli huhtikuussa järjestäni 20-vuotisjuhlat, joihin tuli käymään noin 45 kaveriani. Elämäni ensimmäiset onnistuneet syntymäpäiväjuhlat.

Keikoillakin tuli käytyä, haha, vuoden ainoat keikat olivat kaksi Frederikin esitystä: toinen Kunnonpaikassa Siilinjärvellä, toinen Puikkarissa Kuopiossa. Molemmilla kerroilla mukana oli Suomen suurin Reetu-fani, kaverini Emmi!

Vuoteen mahtui hieman romantiikkaakin: helmikuussa tutustuin erääseen poikaan kaverini kautta. Aloimme nähdä ja jossain vaiheessa tunnustin ihastukseni häntä kohtaan Borat-leffaa katsoessamme (eikö Borat ole kuin tehty tällaista varten?). Tunteet olivat molemminpuolisia, joten tapaamiset saivat uuden sävyn. Lopulta pyysin häntä yhteen huhtikuussa. Etenkin suhteen ensimmäiset kuukaudet olivat mitä ihanimpia, mutta ajan saatossa myös ongelmat alkoivat nostaa päätään. Valitettavasti kävi ilmi, ettei suhteemme probleemat olleet korjattavissa, ja erosimme elokuun alussa. Etenkin ensimmäiset viikot oloni oli kamala, sillä kaikki oli alkanut niin huumaavasti ja olin tosissani uskonut meihin. It wasn't always perfect but it wasn't always bad. Se on nyt ohi, mutta onhan aina kuvat ja muistot, joissa nyt jo pahaan sekoittuneet, laimentuneet tunteet elävät edelleen puhtaina ja voimakkaina. Niissä näkyvä kahden ihmisen onni saa minut kiinnostavalla tavalla sekä haikeaksi että hyväntuuliseksi. Huonojakin hetkiä oli, mutta pyrin muistamaan niitä hyviä. Olihan niitä kuitenkin enemmän, harmi, ettei kaikkea suunniteltua kivaa ehtinyt tehdä. Toivottavasti myös hänelle jäi edes jotain positiivista käteen hieman alle puoli vuotta kestäneestä elämän jakamisesta meitsin kanssa.

Sosiaalisen median osalta ei tapahtunut mitään radikaalia: tein ask.fm-tunnuksen (erkkiperkele) keväällä. Välillä olen pitänyt sivua hauskana ja jopa inspiroivana, mutten ole aina jaksanut edes vastailla saamiini kysymyksiin. Viime aikoina olen jossain määrin kokenut sosiaalisen median ahdistavana: aikaa vievänä turhakkeena, ihmisiä valvovana silmänä, ihmisiä manipuloivana käärmeenä. Ehkä siksi päivittelyni ja kirjoittaminen myös tähän blogiin on tuntunut välillä hieman väkinäiseltä ja jäänyt vähemmälle.

2015

Yäh, aina omasta elämästä vakavasti kertoessa alan tuntea itseni jotenkin tyhmäksi. Lifestylebloggarit, miten pystytte tähän jopa päivittäin? Noh, se on nyt kirjoitettu, ja näköjään tämä teemoittain käsittely oli vähemmän toimiva ratkaisu mitä ajattelin. Vuoteen näyttää mahtuneen ihan mukavasti kaikkea, kohta pitänee siirtyä puolivuosittaismuisteluihin.

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta jonkinlaisia arveluita siitä voinee esittää. Tänä vuonna tarkoitus olisi lähteä opiskelemaan – en voi sanoa mitä ja minne, mutta jätän kertomatta vain siksi, etten tiedä varmaksi vielä itsekään. Muutto Savosta lienee siten edessä.

Viime vuonna tuli kiirehdittyä työelämän osalta niin paljon, että tänä vuonna ajattelin ottaa rennommin: rahaa on jo tarpeeksi, nyt kaipaan elämyksiä ja matkoja. Helmikuussa 2015 olen aikeissa käydä Helsingissä ja Lapissa, maaliskuussa ainakin Vaasassa, ehkä myös ulkomaan matkalle ehtisi lähteä.

Tulevaisuudessa ihaninta on sen arvaattomuus: koskaan ei tiedä, mistä kaikesta tulee totta. Just wait and see!