Converse-merkki tennareissa on kuin hakaristi paidanhihassa

Ihminen on aina loppujen lopuksi sosiaalinen eläin. Olen monesti miettinyt, kuinka jännää onkaan, että vaikka elämme yksilökeskeisintä aikaa koskaan, muoti määrittelee ihmisiä suunnattomasti. Se on suorastaan paradoksaalista: voisi luulla, etteivät muotivirtaukset enää kiinnostaisi, kun individualistiyhteiskunta korostaa omaa tyyliä, omaa vapautta, omaa valintaa. Näyttää kuitenkin siltä, että muodilla on merkitystä niin aikuisten kuin nuortenkin keskuudessa.

Savon Sanomien pääkirjoituksessa 10.11.2014 Talvihaalarivarustelua Outi Poikonen kirjoittaa vanhemmista, jotka saattavat syytää vuosittain satoja euroja lastensa toppahaalareihini: tietyt brändit, esimerkiksi Polarn O. Pyret, ovat satsaamisen arvoisia. Hiekkalaatikolla rämpivän kersan ylläpitämä haalari kertoo nähtävästi yllättävän paljon myös lapsen vanhemmista. Halpa-Hallin kuteissa rämpivän lapsen vanhemmat voivat olla muita vanhempia huonompia ihmisiä.

"Pikkuhiljaa sitä havahtuu ensimmäisen mukulansa kanssa läheisen leikkipuiston hiekkalaatikolla. Miksi kaikilla muilla lapsilla näyttäisi olevan lähes identtinen univormu. Väri vaihtelee, mutta malli ja materiaali toistuvat."

Hesari taasen kirjoitti (Paljonko maksaa olla suosittu teini?) brändejä seuraavista ja halpismerkkejä kaihtavista yläasteteineistä pari kuukautta aiemmin, elokuussa.

"Mutta nyt Maunulan yläkoulun kello soi. Poikien on mentävä tunnille.
He heittävät selkäänsä Niken reput – kaikilla on samanlainen, mutta erivärinen."

Facebookin kohdemainokset osaavat tyrkyttää minulle ajoittain eri vaatekauppojen Facebook-sivuja ja tarjouksia. Kerran jouduin hieraisemaan silmiäni, kun eräs miehille farkkuja myyvä liike myi pöksyjään poikkeuksellisen suorasanaisella mainoslauseella: "näillä farkuilla saat." Siis mitä saan? Leluja? Karkkia? Viinaa? Pillua? Aa, niin joo, pillua tietty. Siitä tämä puutoksessa eläminen johtuukin, en käytä oikeita farkkuja.

Vaatteet tekevät miehen. Tai naisen. Tai ihan vaan kunnollisen ihmisen. Ilmiö on tuttu jo ennen teollistumisen myötä syntynyttä kulutusyhteiskuntaa: jo uudella ajalla Ranskan hovissa kehittyi kulttuuri, jossa aateliset pyrkivät korostamaan itseään mitä yltiöindividualistisin tavoin ja samalla kuitenkin seuraamaan toisten oikkuja, matkimaan kuin apinat kaikkein tärkeintä muodin keisaria, kuningasta. Aurinkokuninkaan valtakaudella touhu kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin: hovissa jonkun naisen ulkonäön yksityiskohtia saatettiin ruveta matkimaan pelkästä epäilyksestä, että kyseessä saattaa olla kuninkaan uusi rakastajatar. Muoti on määritellyt yksilökeskeisiä ihmisiä jo satoja vuosia sitten.

Minusta Conversen merkit tennareissa ja Hollister-logot huppareissa ovat tavallaan moderneja hihamerkkejä tai timanttikaulanauhoja. Siinä missä natsiajan Saksassa hihaan kiinnitetty kansallissosialistisen puolueen merkki kertoi ihmisen olevan normaali, hyväksyttävissä tai jopa muita arvokkaampi, samaa ajaa nyt krokotiilin kuva kengässä (tosin hei haloo, Lacoste on jo poissa muodista!) tai Ray-Ban aurinkolaseissa. Siinä missä Ranskan hovissa keimailtiin ryhtiä haittaavilla jalokivikoruilla ja massiivisilla tukkalaitteilla, nyt omasta paremmuudesta kertoo Guessin kello. Minulla on varaa, sinulla ei.

Ei merkeissä ole mitään vikaa. Merkkitietoisuudesta on hyötyäkin: ainakin omien kokemuksieni perusteella esimerkiksi Conversen kengät ovat muita tennareita kestävämpiä. Mutta yhteiskunnassa, jossa ihmisen hierarkinen asema määräytyy pidettävän vaatteen merkin perusteella, on (tai ainakin pitäisi olla) pelottavaa elää.

-----------

http://www.hs.fi/raha/a1408684411439
http://www.hs.fi/raha/a1408684286530
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/talvihaalarivarustelua/1930431

Popmusiikissa imago on todellisuutta tärkeämpää

Lady Gaga julkaisi pari viikkoa sitten sitten tuoreimman albuminsa, jonka hän nimesi Artpopiksi. Artpop itsessään on Lady Geelle ominaiseen tapaan sillisalaattimainen, teknisesti ihan hyvä tanssilevy, johon on mahtunut mukaan myös hip hopia ja rock-vivahteita. Sanoitukset ovat monilta osin jopa laulajattaren aiempiakin levyjä yksinkertaisempia, mutta kokonaisuudessaan levyn kuunneltuani voin todeta sen olevan ihan mukava kuuntelukokemus. Ei mitään uutta, ei mitään erityisen yllättävää, mutta kuuntelukelpoista.

Artpop on saanut osakseen ristiriitaisia arvioita, mutta se on ollut kaupallinen menestys. 60 miljoonaa tykkäystä Facebook-sivulleen saaneen Lady Gagan olisikin ehkä aiheellisempaa antaa albumilleen nimi Masspop. Itse asiassa tavalliselle tanssilevylle annettu nimi "Taidepop" jossain määrin ärsyttää minua, sillä taidepop on myös oikeasti olemassa musiikinlaji.

Todennäköisesti nimi on tarkoitettu pönkittämään Lady Gagan imagoa taiteilijana: jo uransa alkuaikoina G teki nopeasti selväksi olevansa kevyestä musiikistaan huolimatta vakavasti otettava taiteilija. Toki hän onkin, mutta Lady Gagan taiteellisesta annista parhainta on kuitenkin ollut nainen itse: hänen hiuksensa, meikkinsä, asunsa, videonsa ja esiintymisensä. Samoin Artpop tuntuu kai olevan jonkinasteinen esiintymisistä ja videoista koostuva taidekokonaisuus, josta musiikki on vain pieni osa. Taidepoppia sanan varsinaisessa merkityksessä se ei kuitenkaan ole.

Jos Lady Gagan musiikilleen antama kuva Artpop ei olekaan täysin todenmukainen, sitä ei ole kaikki muukaan popmusiikissa nähtävä ja kuultava. Hyvin paljon Lady Gagaa muistuttava esimerkki löytyy Suomesta. Tuoreeltaan näyttävän paluun musiikin pariin tehnyt Jenni Vartiainen kuvaili uutta Terra-levyään mystiikasta, šamanismista ja primitivismistä inspiroituneeksi. Aidot šamaanivaikutteet jäävät pois, mutta pinnistelemällä kuulija voi erottaa levyn tummanpuhuvista melodioista ja sanoituksista mystisyyttä. Todellisuudessa Vartiaisen tuoreimman levyn markkinoidun mystisyyden alta paljastuu kuitenkin laskelmoivaa poppia ja housemusiikkia. Albumin alussa määritetään levyn suunta, sitten tulee kevyempää soitettavaa ja lopulta kokonaisuus huipentuu tummiin, syvällisempiin kappaleisiin.

Toki Terra on Artpopin tavoin hyvä levy. Itse asiassa Terra on loistava albumi: äänenlaatu on täydellistä, Mariska on taas kerran osoittanut olevansa nerokas sanoittaja, Teemu Brunila ja Jukka Immonen ovat onnistuneet luomaan upean ja säkenöivän kauniin kuuloisen äänimaailman. Mystiikan ja šamanismin (saati kansanperinteen) kanssa levyllä ei kuitenkaan ole tekemistä.

Musiikkimaailmassa on yleistä, että popille annetaan todellisuutta syvempiä merkityksiä. Se on markkinointikikka, joka toimii. Mystiikka-Jenni ja Pop-Jenni ovat tehokas yhdistelmä. Valitettavasti tällainen  toiminta voi viedä huomiota niiltä, jotka oikeasti tekevät taidepoppia tai yhdistävät šamanismielementtejä musiikkiinsa. Kuitenkin, monesti popmaailmassa imago on todellisuutta tärkeämpää: se on sitä, mitä artistista halutaan viestiä, sitä, millä artistia ja hänen tuotettaan myydään.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

- Tuleeko sinun mieleesi jokin vastaava tapaus?
- http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380598325925
- En ole koskaan sanonutkaan olevani hyvä tai ahkera/innokas kuvanmuokkaaja.
- Tekstin ei ole tarkoitus luokata niin Lady Geen kuin Jenni Vartiaisenkaan musiikin ystäviä. Itse asiassa pidän itse kummankin tuotannosta.