Syyskuun ihQutusbiisi

En halua muuta kuin kuolettavan hyvän ihQutuksen.

Syyskuin ihQuinta on Troye Sivan – Bloom. Mielenkiintoisen avant-gardistinen, leikittelevä, kiinnostava... ja aikas gay. Australialainen Troye Sivan nousi julkisuuteen Youtuben myötä, päätyi sittemmin tekemään musiikkia ja on toisella levyllään löytänyt tyylinsä. Sivan on kuin kansainvälinen versio Tuure Boeliuksesta sillä erotuksella, että Sivanin musiikki on hyvää. Ariana Granden kanssa tehty Dance To This on samoin mahtava.

K.O.U.K.U.S.S.A. – Kun Frendien katsominen menee liian pitkälle

Olen kamppaillut tämän ongelman kanssa jo pitkään. Siksi minun on aika tunnustaa. Repiä haavat auki. Kerron kaiken.

Olen jo pidempään kärsinyt pahasti addiktiosta Frendit-sarjaan. Katson sitä jatkuvasti Netflixistä. Analysoin sen juonikuvioita. Toistelen yksikseni ja toisille sarjan iskulauseita: How you doing? OH – MY – GOD! Ouh nouh. I know! We were on break! (En muuten tajunnut niiden olevan noin saatanan simppeleitä, ennen kuin kirjoitin ne tähän. Olen ajatellut ne jotenkin syvällisempinä.)

Onhan kyseessä elämää suurempi sarja. Ikuisesti uusintoina elävä sarja, joka todennäköisesti pyörii jollakin tv-kanavalla vielä sittenkin, kun minä ja tämän tekstin lukija ovat jo kuolleet pois.

Pelkästään tänä vuonna Phoebe on synnyttänyt 18 lasta. Rossilla on takana 17 avioeroa. Rumaa alastonta miestä on tiirailtu ikkunasta sen parisensataa kertaa. Pahinta on, etten oikeasti enää edes katso jaksoja – Frendeistä on tullut unisarja, jota katson aina nukkuessani.

En tiedä missä vaiheessa addiktioni pääsi niän pahaksi. Ehkä se alkoi kaamosajan univaikeuksien keskellä. Mitä olisin voinut tehdä, jotta saisin unta? Lukea jotain kirjaa – joka voisi olla liian jännittävä? Meditoida – jos vain osaisin? Juoda oluen – taas tänäänkin? Syödä tukevasti? Masturboida vielä kahdeksannen kerran ennen nukkumaanmenoa?

Tajusin, että minun täytyisi nukahtaa jollain muulla keinolla. Jollakin, joka ei kiihottaisi aistejani. Jollakin, joka ei olisi liian jännittävää. Sen täytyisi olla tarpeeksi helppoa ja passivoivaa. Sen täytyisi olla jotain, joka on niin saatanan tylsää ja tuttua, että nukahdin pakostakin.

Se jokin oli Frendit – tietenkin.

Olen nähnyt ne jaksot lukemattomat kerrat. Vielä yläasteikäisenä toki jännitin, tuleeko Rossille neljäskin avioero, valitseeko Phoebe Miken vai Davidin tai mitä Joeyn näyttelijänuralle tapahtuu. En enää, sillä tiedän vastauksen joka kysymykseen. Ikisarjana televisiouusintojen muodossa kulkeva Frendit on jo opettanut minulle, ettei Joey jaa ruokaansa, mitä unagi tarkoittaa ja ettei kannata sanoa väärää nimeä hääalttarilla.

Frendit jos mikä on sellainen sarja, jonka voi vain laittaa pyörimään taustalle. Viereiselle pöydälle paasaamaan, kun ummistaa silmänsä. Orastavan unenalun läpi kuulen, kuinka Rachel ja Monica kisaavat Joeyta ja Chandleria vastaan tietovisassa, kuinka Ross huutaa ”PIVOT” kannettaessa sohvaa portaikossa ja kuinka Phoebe tulkitsee kaudesta toiseen kappalettaan pahanhajuisesta kissasta. Sarja virtaa kuin kahlitsematon virta, johon voi vain heittäytyä mukaan.

Puhun heistä ystävinäni. Frendeinäni. Kuinka jollekin kaverilleni on tapahtunut jotain ihmeellistä, hauskaa ja mielettömän sitcomimaista. Kuinka frendini synnytti veljelleen kolmoset, koska Frank ja Alice eivät itse voineet enää saada lapsia. Kuinka porukalla törmäämme jatkuvasti ärsyttävän kimeänauruiseen ämmään, joka deittaili Chandleria ikuisuus sitten. Kuinka ystäväni tajusi viime hetkillä rakastavansa Rachelia ja ajoi Phoeben kanssa tulipalovauhtia lentokentälle estääkseen tätä nousemasta Pariisin-koneeseen. Enkä vain puhu – jollain kieroutuneella tasolla myös miellän heidät ystävikseni.

On jakso, jota en koskaan katso: koko sarjan viimeistä jaksoa. Minun fantasioissani valmiiksi naurettu hauskanpito feikki-Nycissä tule koskaan loppuunsa. Se on kuin vuodenajat: ne vaihtelevat ja kiertävät, kaikki palaa ympyränomaisesti takaisin lähtöpisteeseensä. Välillä näyttelijät ovat parikymppisiä vasta-alkajia, välillä meikkivoiteet paakkuuntuvat näyttelijöiden ensimmäisiin ikääntymisen tuomiin ryppyihin.

Eikö ole selvää, että ystäväNI Ross ja Rachel ovat tarkoitettuja toisilleen?

Minulla on kestänyt pitkään ymmärtää, että kyseessä on riippuvaisuus. Vakava addiktio. Missä vaiheessa henkilöistä, joita olen aina pitänyt kavereinani, on tullut minulle pakkomielle, nukkumisen takaaja, unilääkeriippuvuus? En tiedä. Olen järkyttynyt kuin Jani Toivola.

Pahinta on, etteivät nämä niin sanotut ystäväni välitä. Ross eroaa taas kerran, Phoeben menneisyydestä paljastuu jotain hämmentävää lisätietoa ja Joey paljastaa olevansa vitun tyhmä. He jatkavat sitä. He eivät päästä minua irti, vaikka tahtoisin. He pitävät minusta kiinni, vaikka sanon, etten tarvitse heitä.

He eivät välitä. He ovat kuin epätodellisia hahmoja, jotka on luotu liikkumaan ikuisesti riippumatta siitä, katsonko minä heitä vai en.

Olen jo pidempään haikaillut eroavani heistä. Frendeistäni. Elokuussa vietin aikaa maaseudun rauhassa huonomman internetyhteyden ääressä. Välttelin heidän seuraansa. En aukaissut Netflixiä parhaimmillaan viikkoon.

En ole silti uskaltanut otta lopullista askelta: kirjautumaan ulos Netflixistä. Tunnus ei edes ole omani, vaan kaverini. Olen loisinut kaverini Netflixissä lähes kaksi vuotta, ja koko tänä aikana olen katsonut palvelun kautta yhden luontodokumentin sekä (heh) tiedä kuinka vitun monta kertaa unissani kaikki Frendien tuotantokaudet. Koskaan en tästä paskasta maksaisi, mutta kun se on saatavilla, olkoon.

Netflixin varsinainen maksaja ei kerran päässyt katsomaan elokuvia tai sarjoja, sillä minä olen katsomassa Frendejä – tai nukuin komediakuusikon pauhatessa taustalla.

Haikailen kaihoisasti, millaista olisi hylätä heistä jokainen. Ehkä tekisin kuten Rachel kymmenennellä tuotantokaudella: kutsuisin heidät läksiäisissäni yksitellen luokseni ja muistelisin parhaita hetkiä kunkin kanssa. Ehkä sillä erotuksella, etten panisi Rossin kanssa. Sen jälkeen lähtisin kohti uutta elämää.

Jonain päivänä sen teen. Jonain päivänä vapaudun.

En vielä tänään. En vielä uskalla kirjautua ulos: askelta takaisin ei ole.

Sormeni syyhyävät tämän tekstin loppua kirjoittaessani. Pitäisikö minun…? Pitäisikö antaa periksi houkutuksille? Voisinko katsoa taas yhden jakson?

Yritän olla tekemättä niin.

En lupaa mitään.

----------------------------------------------------------------------------

https://www.buzzfeed.com/kaylayandoli/22-signs-youre-addicted-to-friends-cqn5?utm_term=.yrGk6p0nj#.ixnqe9P7K