LuQnurkkaus

Dan Brown - Kadonnut symboli
***
Kadonnut symboli on taattua Dan Brownia: mysteereitä, salaliittoteorioita, toimintaa ja runsaasti nippelitietoa. Symbolitutkija Robert Langdon päätyy tällä kertaa Washingtoniin ratkomaan vapaamuurareihin liittyviä mysteereitä. Kello tikittää: mikäli Langdon ei määräaikaan mennessä ehdi ratkaista vapaamuurareiden ikivanhaa salaisuutta, tatuoinneista ja muskeleista koostuva konna aikoo surmata kidnappaamansa Langdonin ystävän.

Brownin tapa kirjoittaa on mukaansatempaava: käänteitä tapahtuu, uusia ongelmia ilmaantuu, parin sivun pituiset jaksot ahmaisee nopeasti. Samalla nopeatempoinen tyyli rasittaa: osa käänteistä on ennalta-arvattavia, osa tuntuu teennäisen liioitellun suurilta. Vaikka monet knoppitiedot ovatkin kiinnostavia, ne myös puuduttavat lukukokemusta. Henkilöhahmojen suunnittelu ei ole koskaan ollut Brownin erikoisalaa: myös tällä kertaa kirjan hahmot ovat epäuskottavan yleissivistyneitä ja persoonallisuuksina helposti unohdettavia. Kirjan pahis on liian paha ja tekemässä tuhojaan ilmeisen heppoisin perustein. Kadonnut symboli on kuten muutkin Brownin kirjat: samaa tavaraa eri kansien välissä. Heikkouksistaan huolimatta se on kuitenkin ihan kelpo ajanviete, kunhan vain osaa laskea sormien läpi epäuskottavuudet, toistuvuuden ja pahviset hahmot.


Rosa Liksom - Hytti nro 6
**
Rosa Liksomin Hytti nro 6 kertoo Siperian-junamatkan pituisen tunnelmakuvauksen suomalaistytön matkasta menneessä Neuvostoliitossa. Hyttiseuraksi nuorelle tytölle osuu venäläismies, joka juo, kiroilee, kertoo uskomattomia tarinoita ja lähentelee seksuaalisesti. Tyttö näytetään romaanin aikana passiivisena tarkkailijana: mies toimii aktiivisemmin ja ajoittain varastaa huomion itseensä. Tytön ja miehen suhde kehittyy matkan aikana, ja luotaantyöntävästä miekkosesta paljastuu myös lämpimiä, inhimillisiä puolia.

Hytti nro 6 voisi olla kiinnostava tunnelmakuvaus, mutta jotain jää puuttumaan. Kuvaus tuntuu itseään toistavalta ja, noh, tylsältä. Hahmojen toiminta tuntuu ajoittain epäloogiselta. Jokin vain mättää: kuvaus ei vain oikein pidä otteessaan, vaan kirja unohtuu avattuna jonnekin. Kehuttavaakin toki on: kuvauksessa on paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, ja näiden yksityiskohtien bongaaminen oli palkitsevaa. Kirja on saanut paljon kiitosta, joten tietyllä tasolla tuntuu harmilliselta myöntää, etten siitä erityisesti pitänyt. Ehkä Neuvostoliitto on natsi-Saksan tavoin hieman loppuun kaluttu aihe.

Louserit vuittuun ja muita Voiman vastamainoksia
Voima-lehden vastamainoksista koottu Louserit vuittuun -kokoelma on erinomainen ja hauska katsaus vastamainosten pariin. Vastamainosten idea on kritisoida mainosten keinoin kohdettaan: logo uusitaan rienaavaksi, ekologiset ja eettiset kysymykset nostetaan esille.

Kirja esittelee vastamainosten tekemisten vaiheita, joten visuaalisesti komeiden kuvien ja analyysin lisäksi myös mainosten tekemistä valotetaan. Heikko puoli kirjassa on se, etteivät kaikki vastamainokset ole enää ajankohtaisia, joten ne eivät välttämättä avaudu täysin.

Esko Salminen - Suomettumisen uusin aalto
Suomettumisen uusin aalto käsittelee Suomen ainutlaatuista Venäjä-suhdetta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Katsaus päättyy vuoteen 2010. Kirja on sangen kiinnostava jatko reilut puolitoista vuotta sitten lukemalleni Suomettumisen syövereissä -kirjalle, jossa käsitellään suomettumista alkaen toisesta maailmansodasta jatkuen Neuvostoliiton romahtamiseen. Kirjoittajat ovat eri miehiä, mutta Suomettumisen uusi aalto tuntuu suorastaan jatko-osalta aiemmalle.

Kirja sisältää mielenkiintoisia huomioita Suomen ajoittain hankalasta suhteesta itänaapuriin. Harmillista on, että se päättyy vuoteen 2010: paljon on ehtinyt tapahtua ja suhteet ovat viilenneet. Suosittelen Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille.


Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Andersson - Äärioikeisto Suomessa
Äärioikeisto Suomessa julkaistiin muutama vuosi sitten kohujen saattelemana: kirjan kirjoittajat saivat osakseen uhkailua ja äärioikeisto riehui kirjan esittelytilaisuudessa. Sain kirjan viimein käsiini ja päätin katsoa, mistä kaikki kohu on lähtöisin.

Äärioikeisto Suomessa on monilta osin kattava kirja: sen lähdeluettelo on vaikuttava, ja kolme tekijää ovat saaneet aikaiseksi kielellisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Kirja on informatiivinen, ajankohtainen ja saa ajattelemaan. Sen eteen on tehty töitä. Suurimpana heikkouksena kirjassa on sen pamflettimaisuus: vaikka sitä voikin sanoa tietokirjaksi, siinä on paljon julistavaa ja vähemmän neutraalia materiaalia. Vaikken pidä äärioikeistosta, ilmiön käsittely neutraalimmin olisi voinut tuntua uskottavammalta. Kirjan teksti tuntuu otsikoita myöten paasaavalta, jopa pelottelevalta. Rakenne tuntuu ajoittain hajoavan, ja ilmiöitä tarkastellaan sirpalemaisesti. Kirja on saanut kritiikkiä myös Perussuomalaisten käsittelemisestä (viimeinen luku on pelkästään kyseiselle puolueelle), joskin pidin itse valintaa hyvänä: Perussuomalaisten tarkastelu osoittaa, että voimakkaan oikeistolaisia arvoja on myös eduskunnassa asti. Samoin välillä kirjaa lukiessa tulee olo, että kirjoittajien suhtautuminen omiin maailmankatsomuksiinsa tuntuu kritiikittömältä.

Kirja on ansiokas, mutta häiritsevänä elementtinä on sen poliittisen julistuksen omainen esitystapa.

Anu Kantola - Matala valta
Kirjassaan Matala valta viestinnän tutkija Anu Kantola esittelee kolme erilaista johtajatyyppiä sosiologi Max Weberin jalanjäljissä. Kantola erittelee kolme eri johtajatyyppiä (perinteinen/isällinen, byrokraattinen ja vallankumouksellinen auktoriteetti) erilaisin lähihistoriallisin esimerkein: kirjassa puidaan muun muassa Kekkosta, Paavo Väyrystä, Lipposta ja monia muita suomalaisen politiikan nimiä. Aineistoksi on valittu viiden vuoden välein tarkasteltavia lehtiä. Kirja pohtii vallan (tai sen näyttämisen) muuttumista pehmeämmäksi ja kosiskelevammaksi. Lopussa pohditaan myös eri auktoriteettityyppien ympärillä olevia tunneregiimejä, "tunneympäristöjä": miten tietty vallan tyyli sopii juuri tiettyyn aikaan.

Matala valta on napakka esitys, jonka päädyin lukemaan viestinnän opintojeni alkupuolella syksyllä. Pidin kirjasta: teksti ei kangistu hankaliin tieteellisiin termeihin, vaan kokonaisuus pysyy helposti lähestyttävänä ja ymmärrettävänä. Matala valta on kiinnostava näkökulma Suomen poliittiseen lähihistoriaan. Myös heikkouksia on: ehkä tyyleihin olisi voinut perehtyä syvällisemminkin. Kirjan tarkastelunäkökulmaa olisi voinut ulottaa myös hieman ulkomaille: kirjan johdannossa analysoidaan esimerkiksi Obamaa ja Putinia, mutta muutoin ulkovaltojen johtajia ei käsitellä. Miten vallan tyylit näkyvät ulkomailla, ovatko tyylien aikakaudet samat muualla, onko Pohjoismailla, Keski-Euroopalla tai anglo-amerikkalaisella kulttuurilla eroja? Samoin olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän vallankumouksellisista johtajista: vaikka yritysjohtajissa vallankumouksellisuutta (räiskyvyyttä, luovuutta, karismaa, omaa persoonaansa esiin tuovat johtajat) lisääntyvissä määrin onkin, politiikassa sen kuitataan olevan harvinaista. Toisaalta esimerkiksi Alexander Stubb edustaa mielestäni uutta, räiskyvää ja omaa persoonaa esiin tuovaa tapaa näyttää valta, muttei häntä edes mainita teoksessa – tämä on mielestäni valitettavaa.

Kokonaisuudessaan Matala valta on äärimmäisen mielenkiintoinen, oivaltava, erästä kirjaan rakastunutta opiskelijatoveria lainaten ehkä jopa "ihana" kirja, joka sopii vallasta, politiikasta ja Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille.

Homeros - Odysseia
Pentti Saarikosken versiossa Odysseiasta alkuperäisen eepoksen runomuoto on muutettu proosamuotoon ja toistoa on pyritty vähentämään. Kreikkalainen klassikko kertoo kuningas Odysseuksen seikkailuista, kun jumalat suututtanut jumalainen kuningas joutuu kotimatkallaan lukuisille harharetkille tavaten esimerkiksi kykloopin, noita Kirken, kuullen seireenien laulua ja vieraillen Manalassa. Lopulta Odysseus palaa kotiin ja surmaa uskollista vaimoaan, Penelopea, vietelleet kilpakosijat.

Saarikosken versio on mukavan helppolukuinen, vaikka toistoa on edelleen paljon. Odysseia on luonut paljon pohjaa länsimaiselle kirjallisuudelle ja on mielestäni klassikko, jonka ikuisiin tarinoihin kannattaa tutustua.

Kalevala
Katsoin Kalevalan loogiseksi jatkoksi wanhojen mytologioiden lukemiselle: aiemmin 2015 luin Gilgameshin, loppukesästä Odysseian.

Elias Lönrotin 1800-luvulla suomalaisrunoista kokoama eepos on kiinnostavaa luettavaa. Runot on koottu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joskin välillä yhdistelyt tuntuvat hieman keinotekoisilta. Sekalainen juoni kertoo Väinämöisen, Lemminkäisen, Kullervon ja monien muiden Kalevan kansalaisten vaiheista.

Kalevalan alkusointuriimittely on useimmiten sangen helppoa luettavaa. Toistoa on ajoittain, mutta se ei mene häiritsevän puolelle. Kalevalassa kiinnostavinta on sen suomalaisuus ja yhteydet muihin uskontoihin ja mytologioihin: Odysseiaan, kreikkalaiseen mytologiaan ylipäätään, Raamattuun ja Gilgameshiin verraten Kalevalasta löytyy paljon samankaltaisuuksia. En ollut ennen lukukokemusta esimerkiksi tiennyt, että myös Kalevalassa matkustetaan helvettiin/Manalaan/Tuonelaan ja palataan takaisin (eli siten voitetaan kuolema). Odotin myös kiinnostuksella loppupuolen Marjatta-runoa, jossa nuori tyttö syö puolukan, tulee neitseellisesti raskaaksi ja synnyttää Kalevalan uuden kuninkaan: yhteneväisyydet Raamatun Jeesukseen ovat selkeitä.

Suosittelen!

Jacked! Unauthorised Story behing of Grand Theft Auto

Bongasin Lontoossa käydessä tämän kirjan erään marketin tarjouskorissa, ja päätin ostaa sen. Kirjassa Grand Theft Auto -pelisarjaa seurannut toimittaja kertaa maailmaa muuttuuneen ja kuohuntaa aiheuttaneen pelisarjan historiaa. Olennaista kirjassa on liikkuminen tekijöiden keskinäinen toiminta kulisseissa, joiden taakse toimittaja on päässyt lukuisin haastatteluin ja henkilötapaamisin kurkistamaan. Myös yhteiskunnallinen keskustelu pysyy mukana jatkuvasti.

Grand Theft Auto on elänyt ensimmäisestä osastaan lähtien skandaaleilla: kohua aiheuttamaan palkattiin julkisuuden henkilöiden tiedottajana toiminut Max Clifford, joka onnistui kääntämään median huomioon peliin jo ennen sen julkaisua. Ensimmäisen osan jo ennakkoon aiheuttamaa kohua verrataan kasaritähti Freddie Starrin hamsterinsyöntikohuun: media saatiin syömään GTA:n "hamsteri".

Kirja kuvaa kiinnostavasti pelisarjan vaiheita, ja erityisesti ensimmäisen ja kolmannen osan työstämiset vaikuttavat olleen käänteen tekeviä vaiheita. Grand Theft Auto on ajankohtainen ilmiö, josta on kirjoitettu valitettavan vähän. Kirjan huonoiksi puoliksi voi mainita sen, että ilmiön ajankohtaisuuden takia historiikki on jo hieman vanhentunut: se päättyy GTA IV:n (2008) julkaisuun, ja tämän jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Ehkä välillä ilmiön yhteiskunnallinen pohtiminen olisi voinut olla laajempaa ja kuvailu milloin kenenkin pelintekijän pelikokemuksesta ("he could feel it, he was Niko" -henkinen liibalaaba pelin sisään astumisesta) taasen vähäisempää. Summa summarum: kirja ei ollut ajanhukkaa ja opetti minulle lempipelisarjastani paljon, mutta se olisi voinut olla paremminkin kirjoitettu.

LuQnurkkaus

P.D. James - Children of Men
***-

Luin tämän kirjan jo viime kesänä, mutta se unohtui aiemmasta luQnurkkauksesta. Esitelmöidään kirja siis nyt!

P.D. Jamesin kirja Children of Men sijoittuu synkkään lähitulevaisuuteen, jossa ihmisistä on tullut täysin hedelmättömiä. Vuonna 1995 ovat syntyneet viimeiset ihmiset, joita kutsutaan Omegoiksi. Kriisi on kansainvälinen, mutta kerronta keskittyy pääasiassa Iso-Britanniaan.

Iso-Britannia on muuttunut vuoteen 2021 mennessä radikaalisti: demokratia on rapautunut, vain varakkaimmilla on varaa elää kuolemaan asti. Ihmiskunta vaikuttaa toivonsa menettäneeltä. Naisia ja miehiä testataan tietyin väliajoin, jotta löydettäisiin mahdollisesti hedelmällisiä yksilöitä. Kokonaisuudessaan maa näyttäytyy totalitaarisena ja kylmänä. Päähenkilönä toimii Theo-niminen mies, yliopiston opettaja, joka joutuu tekemisiin The Five Fishes -nimisen aktivistiryhmän kanssa. Ryhmä haluaisi kohennusta maan demokratian tilaan.

Children of Men on siinä mielessä kiinnostava kirja, että sen kirjoittanut P.D. James kirjoittaa yleensä dystooppisen tieteisfiktion sijasta salapoliisiromaaneja. Erityisesti kirjan alku on miellyttävä: lopunajan alkuja kuvataan kiinnostavasti, lähes runollisesti. Tapahtumakuvausta maailman tilasta on paljon, mutta toisaalta sitä voisi olla vielä enemmänkin. Osa yhteiskunnan muutoksista avautuu tarinan aikana.

Loppua kohden kirja tuntuu hieman latistuvan, kun siirrytään kuvailusta itse maailmassa tapahtuvaan toimintaan. Vaikka maailman kuvailu on kiinnostavaa, juonessa on myös omat epäloogisuutensa: yhteiskunta vaikuttaa liian aikaisin rapautuneelta: nuorimmat ihmiset ovat kuitenkin vasta 26-vuotiaita. Samoin massahedelmättömyyttä ei perustella mitenkään, kerrotaan vain, että jostain tieteelle tuntemattomasta syystä lapsia ei enää kyetä saamaan. Tällainen edes näennäisen tieteellisyyden puuttuminen, ilmiön syiden selittäminen, on valitettavan laiskaa muutoin ansioituneelta teokselta.

Mikäli dystopia ja erityisesti ihmiskunnan sukupuuttoa koskevat pohdinnat kiinnostavat, tämä kannattaa lukea. Kirjaa ei ole käännetty suomeksi, mutta Jamesin käyttämä englanti on kohtuullisen helppoa ymmärtää. Oma kirjani on ensipainos ja maksoi eBay-huutokaupasta tilattuna parisenkymppiä, pokkarin saa netistä halvemmallakin. (Annan frendeille toki omaa opustani lainaan)

Johanna Sinisalo - Sankarit

****-
Johanna Sinisalon Sankarit kertoo eeppisen sankaritarinan nyky-Suomen sankareista, eli mistä muistakaan kuin julkkiksista: keskiössä on Rex, Suomen suosituin rock-tähti, älykäs visionääri. Sankarit on modernisoitu versio Kalevalasta: Kalevalaan tehdään jatkuvia viittauksia, mutta useimmiten lukija saa itse huomata yhtäläisyydet alkuperäiseepoksen kanssa.

Sankareiden lukeminen on kutkuttavaa juuri siksi, että Kalevalan tuntevana tietää suurin piirtein, mitä on tulossa, muttei kuitenkaan. Kerronta vaihtelee realistisista hetkistä absurdiudessaan naurettaviin kohtauksiin, ja pitkälti teos näyttäytyy hauskan kepeänä. Kirjalla on mukavasti pituutta, mikä itsestäni on hyvä juttu: monesti Sinisalon kirjoissa harmillista on niiden lyhyys.

Kirja etenee Sinisalon tapaan erilaisista katkelmista koostuvana: pätkiä romaaneista, uutisia, lyriikkaakin, perinteistä kerrontaa... Tosi ja fantasia sekoittuvat jälleen. Olen aina pitänyt tästä tyylistä, eikä se tuota pettymystä tässäkään kirjassa. Suurimmat miinuksensa kirja saa ajoittain tapahtuvasta lukijan aliarvioinnista: välillä vihjataan hieman liiankin suoraan, mihin Kalevalan tapahtumaan jokin kohtaus viittaa. Mahdollisesti lukijalle olisi voinut jättää enemmän tämän osalta oivallettavaa. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja. Kokonaisuudessaan hervoton luettava!

Bruno Schulz - Kanelipuodit

Bruno Schulz oli puolanjuutalainen kirjailija, jonka kirjallisesta tuotannosta on jäänyt jäljelle Kanelipuodit-kokoelma, Kuolinilmoituksen sanatorio -kokoelma, joitain piirroksia, kirjeitä ja esseitä. Schulzin tiettävästi tekemä romaanikäsikirjoitus hävisi toisen maailmansodan aikana, mahdollisesti natsivainojen takia. Schulz itse kuoli 1942 keskitysleirillä.

Kanelipuodit on novellikokoelman ja romaanin välillä tasapainoileva kirja, joka tarjoaa sirpalemaisia otoksia minäkertojan perheestä. Minäkertojaa olennaisemmassa roolissa on kertojan isä Jakub, josta piirtyy kuva mielenterveysongelmaisena, värikkäänäkin persoonana. Monet tarinat keskittyvät isän sairauden kuvailuun ja erilaisiin kommelluksiin. Kertomukset liittyvät löyhästi toisiinsa, mutteivät ne vaikuttaisi olevan ajallisessa järjestyksessä. Tarinoita voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä ne sijoittuvat todelliseen maailmaan, mutta niissä on myös fantasianomaisia piirteitä, jotka ajoittain pääsevät esille.

Schulzin teoksessa on moniulotteisia puolia, mutta omaan makuuni teos tuntui raskaalta ja puisevalta lukukokemukselta. Osa teoksesta avautui itselleni vasta myöhemmän siihen liittyneen pohdiskelun jälkeen. Vaikka oivallukset tuntuivatkin palkitsevilta, kokonaisuudessaan lukukokemuksesta jäi epämiellyttävä maku. Liika symbolisuus ja puhdas outous tekevät kokoelmasta sekavan, eikä asiaa auta Schulzin raskaan runollinen kieli, jossa lintuparvea saatetaan verrata värikkääseen kukkapenkkiin ja niin edespäin. En tiedä, olisinko nauttinut kirjan lukemisesta enemmän, mikäli minulla ei olisi ollut kovaa kiirettä lukea sitä kirjallisuuden pääsykokeita varten. Mahdollisesti kyllä, mahdollisesti ei. Kanelipuodit kuuluu osaksi koko Schulzin koko tuotannon käsittävää Kanelipuodit ja muita kertomuksia -kirjaa, jonka loppuosio jää ainakin toistaiseksi omasta puolestani lukematta.

Leena Krohn - Pereat mundus. Romaani, eräänlainen

***½
Pereat mundus on 36 luvusta koostuva "eräänlainen romaani", joka kertoo erilaisista lopunajoista: ihmiskunnan lopusta, maailmanlopusta, lapsuuden lopusta... Kirja koostuu toisistaan erillisistä tarinoista, jotka sijoittuvat eri aikakausille ja eri paikkoihin. Lähes jokaisessa tarinassa pää- tai sivuosassa on Håkan-niminen henkilö. Osa kirjan kertomuksista kertoo tohtori Keinolemmestä, internetissä neuvojaan jakavasta terapeutista.

Pereat mundusin tarinoista erityisesti mieleeni jäivät ihmismielen siirtoa tietokoneille pohtiva luku Kylmää puuroa. Myös ihmisiä ja eri eläimiä risteyttävästä, sekaisin menneestä tiedemaailmasta ja vähemmistöjen vainosta kertovat luvut jäivät mieleen. Kirja antaa lukijalleen paljon kysymyksiä, mutta vastaukset ovat pitkälti lukijan itsensä päättelykyvyn ja mielikuvituksen varassa. Krohnin pohtivan kysyvä tyyli miellyttää minua, mutta kirjassa on myös ongelmansa. Osa luvuista tuntuu enemmän ideattomalta kirjantäytteeltä kuin ajatuksia ja tunteita herättävältä: esimerkiksi eräässä luvussa mies hakeutuu työhaastatteluun, ja sisään astuessaan hän tajuaa olevansa matkalla kohti turmiota. Enempää ei kerrota, vaan turmion syyt tai turmio itse jäävät lukijan arvailuiksi. Kirjan sekalaisuus on sekä sen haitta että etu: lyhyet tarinat luovat kiinnostavaa kuvaa ihmiskunnan laskevasta auringosta, mutta samalla osa luvuista ei istu kokonaisuuteen yhtä jouhevasti kuin toiset.

Pereat mundus on ajatuksia herättävä ja kiinnostava, joskin myös heikompia hetkiä sisällään pitävä kirja. Suosittelen tieteisfiktiosta kiinnostuneille.

Gilgamesh

Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama ja samalla maailman vanhinta eeposta selittävä teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Gilgamesh on vanhin meidän päiviimme asti säilynyt eepos, jonka varhaisimmat kertomukset juontavat juurensa muinaisten sumerien ajoilta. Teos sai standardimuotonsa noin 3200 vuotta sitten. Kaksitoista taulua käsittävä runoelma kertoo muinaisesta kuningas Gilgameshista ja tämän seikkailuistaan Enkidu-nimisen miehen kanssa. Kummankin asema on jumalallinen – Gilgamesh-niminen kuningas eli aikoinaan oikeastikin, ja nähtävästi hänestä kerrottavat tarinat ovat merkki siitä, että hän oli myös hyvin suosittu.

Kiinnostavan Gilgameshista tekee erityisesti se, että se on kirjoitettu aikana ennen Raamattua. Gilgameshin yhdestoista taulu on herättänyt kohua eniten, sillä se kertoo Utnapishtim-nimisestä miehestä, joka saa tietää jumalien aikovan hukuttaa ihmiskunnan ja rakentaa valtavan laivan pelastaakseen perheensä ja eläinkunnan. Yhteys Vanhan Testamentin kertomukseen Nooan arkista on ilmeinen, ja myös luomiskertomukseen kuin myös kuoleman voittamiseen liittyvää kertomusta runoelmassa esiintyy.

Hämeen-Anttilan suomennos on ihailtavan selkeää nykysuomea. Lukemista voi haitata se, että välillä teoksessa on katkelmia: tämä johtuu siitä, etteivät taulut ole säilyneet täydellisesti. Koin itse tämän maailmankatsomustani avartavaksi kirjaksi, jota suosittelen erityisesti mytologioista, uskonnoista, historiasta ja itämaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Reinhard Barth - Historian suurnaiset

Historian suurnaiset esittelee 26 historian vaikutusvaltaista naista. Artikkelit ovat ajoittain kiinnostavia ja yleissivistäviä, mutta ajoittain faktoissa on epätarkkuuksia (Kleopatraan perehtyneenä huomasin erityisesti Egyptin kuningattareen liittyvissä asioissa täsmennettävää) ja kirja tuntuu popularisoivan naisvaikuttajien elämiä. Monta naista olisi voitu myös jättää kirjasta pois, sillä osan roolit maailmanhistoriassa vaikuttavat enemmän seinäkoristeena olemiselta kuin todelliselta vaikuttamiselta ("kyllä hän tavallaan saattoi ehkä vaikuttaa, sillä hän oli kuninkaan rakastajar..."). Omasta mielestäni toimivampi ratkaisu olisi ollut antaa enemmän tilaa harvemmalle määrälle naisia, eikä kirjoittaa lyhyttä 10-20 sivun tiivistelmää kunkin elämästä. Elisabeth I on tästä hyvä esimerkki: kirja kertoo Englannin legendaarisesta kuningattaresta valitettavan vähän. Ihan mukava ja yleissivistävä, mutta liian historiaa popularisoiva ja potentiaalisuudestaan kauas jäävä kirjanen.

Osmo Hyytiä - Suomi ja Hitlerin Saksa 1933-1939

Jo vuoden päivät (vaiko kauemminkin?) kuolaamani tietokirja löytyi eräästä helsinkiläisdivarista kympillä, joten se tarttui mukaani. Hyytiä tarkastelee Suomen ja kansallissosialistisen Saksan suhteita Hitlerin valtaannoususta toisen maailmansodan alkuun. Kiinnostavia huomioita riittää, ja monilta osin kirjaa lukiessa huomaa yhteneväisyyksiä nykyisen Venäjän ja Hitlerin Saksan välillä: Saksaakin vastaan käytiin jopa lyhyt kauppasota, jonka aikana suomalaiset maataloustuotteet olivat tuontikiellossa.

Suomalaista lehdistöä siteerataan kirjassa ahkerasti, ja on mielenkiintoisen ohella jopa aavistuksen verran järkyttävää, kuinka esimerkiksi Uusi Suomi -lehti (silloin IKL:n linjoja myötäilevä) ymmärtää, ajoittain jopa ylistää Saksan harjoittamaa politiikkaa. Myös monien muiden (oikeistolaisten) lehtien parista löytyy ymmärrystä Saksaa kohtaan. Nyttemin voidaan sanoa, että demokratian puolustaminen ja maltillisuus voittivat: Uuden Suomen kannanotot näyttävät nyt ajattelemattomalta itsepetokselta, kun omaa kansallista ideologiaa on pitänyt ymmärtää kauheimpienkin tekojen valossa. Historiasta kiinnostuneille ehdottoman suositeltava kirja!

LuQnurkkaus

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi raportoin lukemistani kirjoista! Kiireisen kesän jälkeen olen viimein talvella ehtinyt uppoutua kirjallisuuden maailmaan. Monesti olen pohtinut, kiinnostaako LuQnurkkaus ketään, mutta ainakin pari kaveriani on sanonut löytäneensä tiiviiden, pohdiskelevien mutta sopivasti spoilerittomien arvioideni avulla lukuelämyksiä – tämä on ollut ilo tietää!

Viihdekirjallisuutta on tullut luettua hieman tavanomaista vähemmän: nyt olen keskittynyt klassikoihin. Todennäköisesti jatkan samalla linjalla.

Uuno Kailas - Palava laulu
Uuno Kailas on mielenkiintoinen hahmo suomalaisen runollisuuden historiassa. Tuberkuloosiin menehtynyt, tukahdetusta homoseksuaalisuudestaan lääkärien mukaan kärsinyt runovirtuoosi kirjoitti lyhyen elämänsä aikana paljon koskettavia tekstejä. Palava laulu pitää sisällään suurimman osan Kailaan klassikkoteksteistä. Omiksi suosikeikseni valikoituivat muun muassa ennestään tuntematommat Pitkäperjantai ja Sairaalan ikkuna, mutta toki tunnetummat Paljain jaloin ja Pallokentällä ovat samoin mestarillisia. Kailaan riipaisevan kauniissa runoissa ei ole läsnä kauneus, vaan kuolema, sairaus ja suru. Haluan ainakin tutustua hänen novellikokoelmaansa.

En muista, milloin viimeksi luin runokokoelman – varmaankin vuosia sitten. Runojen lukemisen etu ja samanaikainen haitta on, ettei niitä voi lukea montaa kerralla. Siten tämä kokoelma kesti käytössä viime heinäkuusta pitkälle syyskuuhun.

Oscar Wilde - Dorian Gayn muotokuva
Kirjaklassikossa taiteilija maalaa kuvan nuoresta Dorian Graysta, joka toivoo upeaa, mutta haavoittuvaa ulkonäköään katsoessaan säilyvänsä aina yhtä nuorena. Toive toteutuu, mutta jokainen Dorianin tekemä synti näkyy ikääntymisenä muotokuvassa. Pian taulusta katsoo vastaan hirviö.

Dorian Grayn muotokuva on kiinnostavan pohdiskeleva teos, joka on täynnä oivaltavia sutkauksia. Erityisesti lordi Henry Wottonin hahmo on loistava: viettelyksiä harrastava mies, joka houkuttelee tietoisesti Doriania paheisiin nerokkaiden lausahduksiensa säestämänä. Dorianin kauneutta, hairautta ja viattomuutta ymmärtävä Basil Hallward, lordi Wottonin ystävä, edustaa toista ääripäätä: hän ei haluaisi "pilata" nuorukaista, vaan säilyttää hänet viattomana, tahrattomana.

Dorian Grayn muotokuva on ajatuksia herättävä ja inspiroiva teos, joka sisältää paljon kuolemattomia ajatuksia taiteen, elämän ja ihmisyyden teemoista ja niiden vaikutuksesta toisiinsa. Suosittelen.

Johanna Sinisalo - Auringon ydin
****+

Voiko Sinisalo epäonnistua? Auringon ydin esittelee meille erilaisen Suomen: 2010-luvun loppupuolen Suomi on tasavalta, joka pyrkii takaamaan ihmisille mahdollisimman terveen elämän: nautintoaineet ovat kiellettyjä, lisääntymistä säädellään, valtion kontrolli ulottuu kaikkialle. Naisista vain miestä miellyttämään pyrkivät, tarpeeksi tyhmät ja mahdollisimman vähän itse ajattelevat saavat lisääntyä. Rumemmat ja älykkäät morlokit joutavat lisääntymiskyvyttömiksi. Myös miehien keskuudessa on kaksi alarotua: maskot saavat lisääntyä, puutteelliset miinusmiehet steriloidaan. Suomesta on tullut överiksi mennyt, "lapasesta lähtenyt" (Hs.fi) hyvinvointivaltio. Viimeisimpien kiellettyjen nautintojen joukossa on chili, joka näyttelee tarinassa olennaista osaa: nuori Vanna, jonka siskon epämääräinen katoaminen varjostaa elämää, alkaa välittää sitä kuin huumetta ikään.

Sinisalolle tyypilliseen tapaan kirjan tarinakokonaisuus rakentuu pienistä osasista: kertojana vuorottelevat Vanna ja tämän diilauskaveri Jare, erinäiset artikkelit tehostavat vaihtoehtoisen yhteiskunnan tunnelmaa – suuri osa on mielikuvitusta, mutta osa lähteiden todenperäisyydestä voi yllättää. Nopeat leikkaukset kertovat kaiken olennaisen jättäen lukijan mielikuvitukselle tilaa.

Kirjan teemat ovat kiinnostavia. Teos pohtii paljon sukupuolia ja niihin liitettäviä normeja. Miten voidaan määritellä oikea mieheys tai naiseus, onko sellaista olemassakaan? Samoin teksti nostaa esille mahdollisuuden, jossa hyvinvointiin pyrkiminen menee epäeettisen totalitarismin puolelle. Viime aikoina hyvinvoinnin nimeen ihmisten elämää on rajoitettu entistä radikaalimmin. Ihmisten yhteiseksi hyväksi on ehdotettu hyvinkin radikaaleja vaihtoehtoja: kokoomusnuorten puheenjohtaja on kummastellen pitänyt lapsilisiä heikomman aineksen lisääntymisen tukena, miesliikkeen johtohahmo on syyttänyt naisten vastahakoisuutta miesten pahoinvoinnista.

Vannan tarina on taidokkaasti rakennettu. Vain Sinisalon kaltainen lahjakkuus voi luoda sekä syvällisiä ajatuksia että vahvoja tunteita herättävän teoksen chilin käyttämisestä, naiseudesta ja hulluksi karanneesta hyvinvointivaltiosta.


Sofi Oksanen - Kun kyyhkyset katosivat
**+
Kun kyyhkyset katosivat kertoo Viron toisen maailmansodan natsimiehityksen aikaan sijoittuvan tarinan. Rolandin nuori rakas Rosalie murhataan, ja Roland palaa halusta saada tekijän selville. Oliko se joku kyläläinen? Oliko se joku saksalainen? Samalla puidaan myös Edgarin ja Juuditin ongelmallista avioliittoa. Kunkin henkilön elämä kokee erilaisia muutoksia, kun Neuvostoliitto miehittää Viron, Saksa miehittää myöhemmin maan Neuvostoliitolta ja lopulta Neuvostoliitto tulee jäädäkseen.

Kirjassa on paljon hyviä puolia: Oksasen tarkka kuvaus virolaisten elämästä ja sota-ajasta on usein eläväistä, ja hänen yleissivistyksensä taso lähtien pellavanteosta kansanuskomuksiin on suorastaan hämmästyttävää. Rosalien murha, kuten myös Edgarin ja Juuditin ongelmallinen avioliitto, saavat lukijan kiinnostumaan.

Ongelmalliseksi Oksasen kirjoissa tulevat juuri ne hetket, jolloin lukija kiinnostuu. Aluksi mukaan kirjailijan kelkkaan voi olla hankala päästä, mikä ei ole miellyttävintä, mutta ainakin se on palkitsevaa. Juuri kun kirja tuntuu alkavan vetää lukijaa maailmaansa, Oksanen katkaisee kaiken: jos edellisellä sivulla kerrotaan 40-luvun pariskunnan ihmissuhdeongelmista natsimiehityksen aikana, seuraavalla sivulla ollaan toisella puolella Viroa 60-luvun Neuvostoliiton miljöössä seuraamassa kirjailijan urasta haaveilevan miekkosen urakehitystä virkamieskoneiston rattaiden puristuksessa. Tunnelma lopahtaa täysin. Omasta mielestäni Oksaselle tyypilliset pomppimiset aikatasolta toiselle eivät ole toimivin ratkaisu tarinan kannalta, ei ainakaan liikaa käytettynä.

Toiseksi ongelmaksi kirjassa muodostuu hahmot itsessään: vaikka esimerkiksi Juuditin ja Edgarin liiton ongelmat ja Rosalien epämääräinen kuolema kiinnostavat, henkilöistä ketään kohtaan ei tunne erityisesti sympatiaa. Lopulta on aivan yhdentekevää mitä kullekin tapahtuu, sillä hahmojen päiden sisälle kurkistetaan valitettavan harvoin. Henkilöhahmojen kaksiulotteisuus on vaivannut minua jo aiemmin esimerkiksi Puhdistuksessa, mutta tällöin odotin pahvisuuden johtuvan siitä, että teksti on käännetty romaaniksi alunperin näytelmästä.

Kun kyyhkyset katosivat on ajoittain mielenkiintoinen, parhaimmillaan lukijaa palkitseva teos, joka kaatuu epäsamaistuttaviin henkilöhahmoihin ja nopeasti, toistuvasti lässähtävään tunnelmaan. Myös osa kirjan käänteistä on valitettavan ennalta-arvattavia.

Riikka Forsström - Kaunis turhuus
Kaunis turhuus esittelee Ranskan 1600- ja 1700-luvun hovikulttuuria: eliitin loputonta kulutusjuhlaa, mahtipontisia vessanpönttöjä, ylellisyysesineitä, naurettavuuksiin asti menevää hiusmuotia, säätyjen rajoja korostavia lakeja, ruokapöytää, keikareita, keimailevia kurtisaaneja ja ennen kaikkea kaiken tämän dramaattista päättymistä vuoden 1789 vallankumouksessa.

Kirja pitää sisällään runsaasti faktoja, ja pidin itse kirjoittajan asiapainotteisesta, tiiviistä tavasta latoa tietoa. Kuvailu ja kuvitus täydentävät toisiaan sopivasti. Kiinnostavaa huomata, kuinka perusta länsimaiselle kulutuskulttuurille luotiinkin itse asiassa jo aatelisajan Ranskassa: teollisuuden kehittyminen 1800-luvulla vain mahdollisti runsaamman kulutuksen myös muille säädyille. Tai vessanpöntön ylellisyys, status quon asema, esittelemisen arvoinen esine, jolla istuessaan kuninkaat ovat ottaneet vastaan vieraitaan. Värjätyt liköörit, taideteosten kaltaiset ruoat, joita ei ole osattu syödä aterimilla vaan käsin. Runsaat hiuslisäkkeet, myrkylliset lyijypuuterit, parfymoidussa maidossa kylpeminen köyhien nähdessä nälkää... ja kaiken tämän brutaali loppu. Suosittelen jokaiselle historiasta, yhteiskunnallisista asiasta ja mahdollisesti myös kauneudenhoidosta kiinnostuneille.

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
Bulgakovin klassikossa Saatana saapuu kummallisen seurueensa kanssa vierailulle Moskovaan. Kauaa ei tarvitse odottaa, kun alkaa tapahtua: viattomat kärsivät, paikallisessa teatterissa oleva mustan magian näytös saa moskovalaiset sekaisin ja ihmisiä katoaa. Saatana saapuu Moskovaan kertoo kahta, toisiinsa Saatanan kautta punoutuvaa tarinaa: pimeyden ruhtinaan eriskummallista ja surkuhupaista visiittiä Neuvostoliittoon sekä romaaniaan työstävän Mestarin ja tämän rakastajatar Margaritan rakkaustarinaa.

Surkuhupaisat sattumukset pirun riivaamassa Moskovassa ovat viihdyttävää ja jopa nauramaan saavaa luettavaa. Ne myös kertovat kiinnostavasti Neuvostoliitossa elämisen arjesta: vaikka historioitsijat pyrkivät antamaan tuon ajan Venäjästä ankeaa kuvaa, on maassa ollut myös niitä, jotka ovat eläneet mukavaa elämää korkeakulttuurin parissa. Samalla teos myös satirisoi venäläisten tuolloisten elämää ja toverikansan pinnan alla kommunismista huolimatta kytevää ahneutta. Margaritan ja Mestarin rakkaustarina taasen edustaa lennokkaan haikeaa ja toivoa täynnä olevaa fantasiaa: platoniselle tasolle yltävää rakkautta, jonka vuoksi on valmis astumaan vaikka mielisairaalan kalterien läpi tai tekemään palveluksen pirulaiselle.

Ei ole ihme, miksi Saatana saapuu Moskovaan käsitetään merkittävänä maailmankirjallisuuden klassikkona: sen kuvaus on elävää, lennokasta ja runollista. Omassa mielikuvituksessani Saatana saapuu Moskovaan on kohtauksineen myös visuaalisesti komea öisine luudalla ratsastamisineen, mielisairaalaympäristöineen ja näyttävine kaupunkimiljööineen. Tämä on toistaiseksi eniten pitämäni venäläisklassikko peitoten Dostojevskin, Gogolin... ja ehkä jopa Tolstoin?

Franz Kafka - Oikeusjuttu
Kafkan klassikossa tarinan päähenkilö Josef K herää eräänä aamuna kuullakseen joutuvansa kuulusteluun. Häntä syytetään rikoksesta, jota hänelle ei koskaan paljasteta. Josef yrittää tehdä töitä pankissa, mutta oikeusprosessi syö kasvavissa määrin hänen aikaansa: hän joutuu surrealistisesta tilanteesta toiseen yrittäessään hoitaa prosessiaan. Asioita riittää hoidettavaksi eri toimipisteillä ja virastoissa. Kaikki tuntuu tapahtuvan yhtä aikaa lain puitteissa, mutta silti irrallaan normaalista, päivänvalossa olevasta hallinnosta.

Oikeusjuttu on ristiriitainen teos: se on itseään toistava, paikoillaan junnaava, ehkä loppujen lopuksi jopa ideaton, sisältököyhä ja päämäärätön teos. Vai onko se sittenkin lukijansa haastava, yhteiskunnallinen satiiri, joka kuvaa nerokkaasti ihmisten kokemia tunteita byrokratian terävissä hampaissa? Kafka ei koskaan saanut kirjaa lopullisesti valmiiksi, sillä tuberkuloosi vei hänen työkykynsä. Teos julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Joitakin kappaleita on valitettavasti jäänyt kesken, mikä syö lukunautintoa. Onneksi loppuratkaisu kuitenkin on, vaikkakin nykykirjallisuudessa moinen lopetus saisi kritiikkiä hätäisyydestä ja mielikuvituksen puutteesta.

Oikeusjuttu on toki tuntemisen arvoinen teos, mutta jos se tuntuu liian toistavalta, lukija voi mielestäni lukea vain ensimmäiset kolme-neljä kappaletta sekä lopetuksen, jolloin sisällöstä saa tarpeeksi kattavan kuvan. Teos saa pohtimaan klassikkoa käsitteenä: olisiko tällainen kirja menestys, jos se kirjoitettaisiin nyt? Onko kyseessä moniulotteinen satiiri vai päämäärätön, jälkikäteen brändätty ja kirjailijan kuolemalla glorifioitu eepos? Minulla ei ole tähän kysymykseen vastausta. Saatan tutustua vielä muihin Kafkan kirjoihin, mutta ongelmalliseksi koen, ettei kaikissa ilmeisesti ole lopetusta. Ehkä valmistuneet novellit voisivat raottaa myös Kafkan mielenmaailmaa.

Dan Brown - Murtamaton linnake
***½
Brownin esikoisessa sukelletaan yhdysvaltalaisen NSA:n maailmaan. Susan saa yllättäen kutsun tulla viikonloppuna töihin: asia, jota ei usein tapahdu viraston kryptologian osastolla. NSA:n koodinmurtajalaite vaikuttaa kohdanneen voittajansa: koodin, jota se ei osaa murtaa. NSA:n leivistä riitaisasti lähtenyt japanilaisnero aikoo antaa koodillaan kaikille mahdollisuudet viestitellä ilman riskiä urkituksi tulemisesta: siinä sivussa turvallinen viestintä on mahdollista myös pedofiileille, terroristeille ja tiedä minkälaisille pahiksille. Susanin mies David on lähetetty Espanjaan etsimään koodin avainta, jota japanilainen todennäköisesti kantaa mukanaan. Aikaa on vain muutama tunti. 

Murtamaton linnake on täynnä toimintaa ja juonenkäänteitä Brownille tyypilliseen tapaan: luotettavaan ei voikaan luottaa, eikä kaikki ole miltä näyttää. Teknologiaan ja vakoiluun keskittyvän romaanin aihevalinta on kiinnostava, vaikkei kaikki koodeihin liittyvä itselleni täysin auennutkaan. Vuorottelevat Davidin kiireinen seikkailu Espanjassa ja Susanin tuskantäyteinen tietokonepäätteen tapittaminen peilaavat toimivasti toisiaan.

Toki kirjalla on huonotkin puolensa: osa juonenkäänteistä on hieman ennalta-arvattavia, ja erityisesti Susanin hahmo tuntuu epäuskottavalta. Nainen on yhtä aikaa älykkö, mutta käyttäytyy ajoittain kuin herkkäuskoinen, epälooginen bimbo. Välillä tarina tuntuu junnaavan paikoillaan. Pääasiallisesti Brown kuitenkin kuljettaa lukijaa oivaltavasti ja kiintoa ylläpitäen. Tyyli on esikoiselle tyypillisesti hieman uudenkarhea – samalla hioituneisuuden puute tuo tekstiin originelliuden tunnetta, mutta voi tehdä joistain ratkaisuista epäammattimaisia.

Erityisesti plussaa ansaitsee rohkea valinta käsitellä NSA:ta – vuonna 1998, jolloin virasto oli oikeasti tuntematon ja ei kovinkaan suosittu aihe. Monet kirjassa esitetyt faktat, joiden hankkimiseen Brown on nähtävämmin joutunut oikeasti näkemään vaivaa, ovat myöhemmin osoittautuneet tosiksi. Go Brown! Aion lukea häneltä vielä ainakin Da Vinci -koodin: hassua kyllä, olen lähes kaiken muun tältä kirjailijalta jo lukenutkin.

LuQnurkkaus

Dustin Thomason & Ian Goldwell - Neljäs siirto
*

Neljännessä siirrossa neljä opiskelijakaverusta ratkaisevat mysteerisen Hypnerotomachian, kirjanpainotaidon keksimisen aikaisen teoksen, arvoitusta. Piiloviestejä ja monimerkityksellisyyttä sisältävä kirja avautuu erityisesti Paulille, joka tekee lopputyötään aiheesta. Pojat näyttävät pääsevän jonkin salaperäisen äärelle, sillä pian heidän henkensä on uhattuna – kirjassa on arvoitus, jonka vuoksi kannattaa tappaa vielä satoja vuosia sen julkaisun jälkeenkin.

Kirjaa verrataan Dan Brownin Da Vinci -koodiin kannen lainauksessa: "Jos pidit Da Vinci -koodista, ahmaise tämä." Ehkä vertaaminen toiseen ("hei jos sä tykkäsit tosta yhestä nii kyl tääkin voi olla ihan jees") kertoo kaiken olennaisen kirjan tasosta. Vertailu Dan Brownin bestsellerin ja tämän välillä on hankalaa, sillä Brown on perustanut romaaniensa arvoitukset yleisesti tunnettuihin töihin, Neljäs siirto käsittelee epämääräistä kirjaa, josta en ollut koskaan kuullutkaan ennen tätä opusta. Erona on myös se, että Brownin käsittelemät teokset ovat jo tuttuutensa takia kiinnostavia, tästä ei voi sanoa samaa.

Neljäs siirto tasapainottelee opiskelijaelämäkuvauksen (opiskelijariennot, juhlat, rankka opiskelu, ihmissuhteet, tiedemaailman julma kilpailu) ja maailman suurten arvoitusten välillä. Se ei onnistu siinä kovin hyvin. Välillä kuvaus Hypnerotomachiasta ja sen mahdollisista arvoituksista ja kristinuskon vaikutuksista Firenzessä herättävät jopa jonkinasteista kiinnostusta, mutta vähäinenkin jännitys saadaan erilaisilla suvantokohdilla lässähtämään. Opiskelijapoikien "poikamainen hassuttelu" tuntee päälleliimatulta, eikä lopulta kuolemanuhkan syytkään ole niin jänskiä mitä aluksi voisi olettaa.

Kirjassa itsessään lainataan sanontaa, jonka mukaan huono kirja on pahin mahdollinen varas. Tämä on juuri sitä.

Markus Zusak - Kirjavaras
***-

Zusakin Kirjavarkaassa Liesel-niminen tyttö opettelee lukemaan varastamiensa kirjojen avulla. Kirjat ovat pakokeino muutoin ympärillä vallitsevasta maailman ankeudesta.

Kirjavaras käy läpi joukon natsi-Saksaan liittyviä kirjallisuuskliseitä, mutta puolustukseksi voi sanoa, että osaa niistä se kuvailee muita saman aiheen kirjoja tarkemmin, uskottavammin ja elävämmin. Kirjan kertojaksi on valittu Kuolema, "viikatemies", joka osaa olla ajoittain hyvinkin runollinen, suorastaan filosofinen hahmo. Välillä kerronnan keskeyttävät jutut eivät tunnu toimivimmilta ratkaisuilta, joskus tekstin intensiivisyys katkeaa.

Kirjavaras on ihan mukava kirja luettavaksi, ja se voi joillakin taiteellisuuksillaan ja sota-ajan kuvauksellaan olla jollekulle hyvinkin mukava lukukokemus. Jos lukijalla on takana pari tai useampi natsi-Saksasta kertovaa romaania, tämä tuskin antanee kovinkaan paljoa uutta ajateltavaa.

 
Johanna Sinisalo - Linnunaivot
****-
Jyrki ja Heidi ovat tunteneet vasta vähän aikaa, mutta muutaman kuukauden deittailun jälkeen Jyrki ilmoittaa lähtevänsä vaeltamaan ympäri maailmaa. Heidi lähtee mukaan, pääasiassa halustaan näyttää pitkät isälleen, jota kohtaan hänellä vaikuttaisi olevan joltisestikin antipatioita. Kirjan alku on pääasiassa ympäristöön liittyvää faktaa ja leppoisaa luontokuvausta, kun Jyrkin ja Heidin matka Tasmaniassa etenee. Loppupuolella kaksikko alkaa joutua mystisten tapahtumien keskelle. Mitä heidän ympärillään tapahtuu tai on tapahtunut jo pidemmän aikaa?

Romaani liikkuu usealla aika- ja avaruusatasolla: välillä seurataan Heidiä ja Jyrkiä Tasmaniassa, välillä vilautetaan aiempaa vaellusta Uudessa Seelannissa (tätä pidin osittain ongelmallisena, sillä Tasmania ja Uusi Seelanti meinasivat mennä ajoittain sekaisin). Kolmas aikataso kuvaa Heidin ja Jyrkin suhteen syntyä Lapin yöelämässä. Lisäksi kirjassa on lainauksia Joseph Conradin kirjasta Pimeyden sydän, ja välillä seurataan nimettömäksi jäävän vandaalin (asiayhteyksistä päätellen Heidin veljen) kaoottista, tihutöiden täyteistä elämää. Sinisalon suurimpia etuja on palasista rakentuva kokonaisuus, joka houkuttelee lukemaan: "no tää kappale on vain kaksi sivua, luen vielä tämän... ja okay, myös ton seuraavan... ja seuraavan..."

Linnunaivot on sekä tunnelmallinen retkikuvaus että ajatuksia herättävä kannanotto luonnon ja ihmisen suhteeseen. Me tuhoamme, me saastutamme, me käytämme hyväksi. Oma turhamaisuutemme ajaa ihmiskuntaa kohti turmiota. Ehkä välillä teksti menee liiankin syyllistäväksi ja saarnamaiseksi, mutta monet pohdinnat ovat ansiokkaita. Ne saavat pohtimaan sitä, kuinka mikään ei ole ihmisen oma ongelma. Me odotamme, että joku on aina huolehtimassa roskistamme. Kaikki on aina jonkun toisen ongelmaa.

Kirja saa minut haluamaan pitkästä aikaa vaeltamaan... ja se herättelee lukijaansa, kuten Sinisalo aina onnistuu tekemään.

Jouko Heikura - Mustien vuorten varjoissa
***+
Jouko Heikuran esikoisromaanissa Mustien vuorten varjoissa seurataan suomalaistoimittaja Rakel Ahoa, joka laatii reportaaseja pitkin hajoavan Jugoslavian eri osia. Hän todistaa Romanian diktaattorin teloitusta ja näkee Sarayevon piirityksen kummaltakin puolelta. Seurana on komea Romeo, johon Rakel rakastuu. Kirja kuvaa sotaa ja inhimillistä kärsimystä, rakkautta kaiken tuon keskellä ja sitä, kuinka toisen menneisyys voi olla liian raskas tulevaisuudelle.

Rakelin hahmo syvenee tarinan kehittyessä. Romeon hahmo on monilta osin surullinen, mutta jää lopulta ristiriitaisuuksissaan hieman etäiseksi. Välillä hahmo kummastuttaa: miten selkeästi hyvinkin älykäs yksilö on voinut tehdä elämässään noin tyhmiä ratkaisuja? Mikä on totta ja mikä valetta? Sivuhahmot ovat suorastaan herkullisia: Rakelin egoistinen äiti, unkarilainen bilettäjätyttö, Rakelin ystävä Enikö ja venäläinen sotakirjeenvaihtaja Dmitri jäävät positiivisesti mieleen.
Romaani alkaa kiinnostavasti, mutta huikean alun jälkeen kokonaisuus hieman lässähtää. Kirjailija yksinkertaisesti yrittää liikaa: miljöö vaihtuu tiheään, tulee uusia tapahtumia, siinä sivussa löydetään ennentuntematon, miljoonien arvoinen taidemaalaus, rakastutaan ja petytään. Tuntuu, että kirjassa on hieman liikaa käänteitä – osan olisi voinut jättää pois, sillä liian monet "OMG EI VOI OLLA TOTTA" -jutut syövät tarinan uskottavuutta.

Heikuran suurimpia etuja on surun ja sodan kuvaaminen hyvinkin taidokkain kielikuvin. Välillä teksti on hyvinkin runollista. Tässä kirjassa on ongelmansa, mutta haluan mahdollisesti myöhemmin tutustua myös muuhun hänen tuotantoonsa.

Fjodor Dostoyevski - Idiootti
Idiootti kertoo hyväntahtoisen, epilepsiaa sairastavan ruhtinas Myskinin kommelluksista seurapiirielämässä. Sveitsin parantolasta Venäjälle palaava Myskin sotkeentuu Pietarin seurapiirielämään, saa miljoonaperinnön, joutuu erimielisyyksiin, rakastuu useaankin otteeseen ja saa aikaan skandaalin jos toisenkin. Venäläiskirjoille tyypillisesti tarinaa on paljon, ja valitettavasti koen itse punaisen langan välillä unohtuvan kirjoittajalta itseltäänkin. Jos vertaa Idioottia esimerkiksi Rikokseen ja rangaistukseen, on se viihdyttävämpi ja monipuolisempi, mutta ihmiset tuntuvat monesti toimivan epäloogisesti ja ailahtelevaisesti, kulloinkin tarinankulun "vaatimalla" tavalla. Suurista venäläisistä olen tähän mennessä pitänyt eniten Gogolista (Kuolleet sielut), joka on osannut suhtautua asioihin hauskan ironisesti, ja Tolstoista (Anna Karenina), jonka juonikuviot ovat mielestäni tuntuneet selkeämmiltä, ihmiskuvaus uskottavammalta ja tarina koskettavammalta.   

Jaakko Hämeen-Anttila - Tuhannen ja yhden yön erotiikka

Olen aiemmin lukenut Hämeen-Anttilan kirjan Mare Nostrum, joka vertailee eurooppalaisen ja islamilaisen kulttuurin vaikutteita toisiinsa. Tuhannen ja yhden yön erotiikka sattui tulemaan vastaan Suomalaisen kirjakaupan tarjoushyllyllä, joten innostuin ostamaan sen.

Tuhannen ja yhden yön erotiikka kertoo itään liitettävistä uskomuksista ja ennakkoluuloista: kun arabilainen kulttuuri nähdään islamin uskon takia äärimmäisen vanhoillisena, vielä parisensataa vuotta sitten itä nähtiin haaremeineen avoimen seksuaalisuuden ja ruokottomuuden huipentumana. Kirja kertoo paljon islamilaisen kulttuurin tavasta käsitellä seksielämää runoissa, kansansaduissa, kaskuissa ja kaikessa mahdollisessa. Tiesitkö, että miesrunoilijat kuvasivat rakkausrunoissaan ennemmin rakkautta kauniisiin poikiin, sillä naisen kuvaus nähtiin säädyttömänä (tämä on mielenkiintoista siksi, että homoseksuaalit pitäisi Koraanin mukaan tappaa)? Suuseksiin suhtauduttiin kielteisesti, eikä siitä ole kuin muutamia (varoittavia) mainintoja ajan teksteissä. Kaikki tämä piirtää jonkinlaista käsitystä myös todellisuudesta. Valitettavasti nykyisestä arabimaailmasta teos ei kerro oikein mitään, mikä on pettymys. Vuoropuhelu menneisyyden ja nykyisyyden välillä jää valitettavan vähäiseksi.

Jukka Seppinen - Suomettumisen syövereissä

Suomalainen historoitsija käy läpi suomalaista yhteiskuntaa syövyttäneen suomettumisilmiön (rähmällään olon Neuvostoliittoon) syntyä, synnyn syitä, kehitystä ja kehitystä nykypäivään. Kirja on oivallinen katsaus lähivuosikymmenien historiaan. Samalla se on erittäin huolestuttavaa luettavaa: suomettumisilmiö näyttäisi syventyneen huomattavasti 1980-luvulla, vaikka Neuvostoliiton uhka hälveni jo 70-luvun lopulla. Miten Suomelle olisi käynyt, mikäli Neuvostoliitto ei olisi heikentynyt ja lopulta romahtanut 1990-luvun alussa?

Suomettumiseen on monesti etsitty syyllisiä. Seppinen pohtii ajatuksia herättävästi eri henkilöiden osuuksia kehitykseen. Monesti esimerkiksi presidentti Kekkosta on syyllistetty suomettumisesta, mutta Seppinen huomauttaa, että Kekkonen onnistui liittämään Suomen liitännäisjäsenyydellä Eftaan, vaikka Neuvostoliiton paine oli tuolloin pahimmillaan. Seppinen kohdistaa syyttävää sormea esimerkiksi Paavo Väyryseen ja Ahti Karjalaiseen. Eniten lokaa niskaansa saa presidentti Mauno Koivisto, jonka kaudella integraatio länteen oli vaivalloista Neuvostoliiton heikentymisestä huolimatta, ja joka tuomitsi Baltian maiden itsenäistymisen ja torppasi ehdotuksen Karjalan alueiden mahdollisesta palauttamisesta Suomelle Neuvostoliiton hajotessa.

Ajatuksia herättävä, yleissivistävä katsaus kylmän sodan ajan ei-niin-puolueettomasta Suomesta.

Tuhat ja yksi yötä (Suom. Jaakko Hämeen-Anttila, kuvittanut Heli Hieta)
Jaakko Hämeen-Anttila on ensimmäisenä suomentanut maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluvan ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän tarinakokoelman suoraan alkuperäiskielestä. Arabialainen satukokoelma Tuhat ja yksi yötä on kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea.

Satukokoelman kehyskertomuksessa naisiin luottamaton sulttaani ottaa itselleen uuden vaimon. Kukaan aiempi vaimo ei ole nähnyt aamunkoittoa, sillä sulttaani pitää naisia uskottomina ja tapattaa uuden vaimonsa ennen seuraavaa päivää. Uusi vaimo keksii kertoa tarinoita, jotka hän jättää kesken seuraavaa iltaa varten. Koska sulttaani haluaa tietää tarinan jatkon, vaimo jää henkiin yhä uudelleen. Joka ilta aiempi tarina saa lisää jatkoa ja jää jännittävään paikkaan / tulee päätökseensä ja uusi tarina alkaa jäädäkseen koukuttavaan hetkeen. Näin ovela vaimo pitää itsensä hengissä. Tuhannen ja yhden yön jälkeen hän lopettaa, eikä sulttaani enää halua tapattaa häntä.

Sadoista tarinoista Hämeen-Anttila on valikoinut mukaan merkittävimpiä. Mukana on myös Aladdin ja loihdittu lamppu sekä Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa, vaikkeivät nämä alunperin kuuluneetkaan tarinakokoelmaan. Satuja olisi voinut olla enemmänkin, ja tämä lieneekin kirjan suurin (ainoa?) puute. Pitänee joskus hankkia käsiini vielä suomennos, jossa tarinoita on enemmän.

Tuhannessa ja yhdessä yössä mielikuvitus lentää: legendat, kansantarut, pyhimyskertomukset, kaskut, runot ja kaikki mahdollinen korkeakulttuurin taide yhdistyvät. Sindbad merenkävijän tarinat tuovat mieleen Odysseian. Idän eksotiikka ja mystisyys vievät lukijan mennessään. Mielenkiintoista huomata, kuinka tuttuja monet tarinat ovatkaan, muttei ole aiemmin tullut ajateltua, mistä ne tunteekaan. Suosittelen!

LuQnurkkaus

Olenpas lukenut viime aikoina paljon! LuQnurkkaukset ovat kirjoituksistani vähiten luettuja MUTTA HAHAA NEHÄN EIVÄT TÄHÄN JÄÄ.

Dean Koontz - Kuun valo

**+
Nuori kuvataiteilija Dylan matkustaa Asperger-veljensä kanssa ympäri Yhdysvaltoja työnsä vuoksi. Eräästä matkasta tulee erilainen: hänet kolkataan ja hän päätyy jonkinasteisen hullun tohtorin koekaniiniksi. Tohtori pistää Dylaniin ainetta, joka "joko tappaa tai mullistaa elämän". Tohtori häipyy, ja Dylan huomaa pian olevansa hengenvaarassa: joku taho haluaa tappaa hänet. Alkaa hyytävä takaa-ajo.

Kuun valo on tyypillinen Koontzin kirja monilla tavoin: sen perusideana toimii pakeneminen jotakin epämääräistä pahaa vastaan. Koontzin "pakothrillerit" ovat monesti tunnelmallista luettavaa. Tälläkin kertaa Koontz onnistuu erityisesti henkilöhahmoissaan. Dylanin lievästi autistinen veli on välillä hupaisa, välillä yksinkertaisesti rasittava hahmo. Kasville puhuva, hieman katkeroitunut naiskoomikko Jilly liittyy seurueeseen tarinan alussa paljastuessa, että hänkin on saanut pistoksen tätä epämääräistä ainetta. Jillyssa on paljon yhteneväisyyksiä Koontzin Pako-kirjan naispäähenkilöön.

Kuun valo on ihan hyvä kirja luettavaksi, muttei ehkä edusta Koontzin parhaimmistoa. Vaikka hahmogalleria on tälläkin kertaa vähintäänkin mielenkiintoinen, parempaakin kirjailijalta on nähty (mm. alemapana arvostellussa Taivaan porteilla -kirjassa). Tarinan "tieteellinen" (epäuskottava) puoli nanoteknologiasta ja lässähtävä, jopa hieman pliisu loppu laskee teoksen loppupisteet kolmesta tähdestä kahteen ja puoleen.

Dean Koontz - Taivaan porteilla

***½
Michelle on nainen, joka ei ole saanut elämässään aikaan käytännössä mitään. Elämä on kuitenkin kohdellut häntä edes yhdellä tavoin hyvin: vaikka se on ollut tyhjää, hän on säilynyt hyvännäköisenä erinomaisen aineenvaihduntansa ansiosta. Michellen elämä saa uuden merkityksen, kun hänen naapuriinsa muuttaa epämääräinen perhe. Leilani Klonk on vammautunut tyttö, jonka äiti Sinsemilla on sekava, huumeet tunteva hippi. Hänen isäpuolensa on ufouskovainen bioeetikko. Leilani kertoo Michellelle, että hänen isäpuolensa uskoo Leilanin nousevan taivaaseen ufon mukana 10-vuotispäivänään. Leilanin veli on jo niin tehnytkin. Kun Leilanin perhe yllättäen katoaa ja tytön 10-vuotissyntymäpäivä lähestyy, Michelle huolestuu. Suhtautuiko hän liian huolettomasti tytön tarinoihin?

Taivaan porteilla on kieleltään taidokas teos, joka rakentuu kolmesta tarinasta, jotka nivoutuvat lopussa yhteen. Michellen ja Leilanin tarina on yksi niistä, joskin siihen keskitytään eniten. Kirjassa sivutaan bioetiikan ääriradikaalia laitaa ja ufouskovaisuutta. Koontzin suurimpia etuja ovat mielenkiintoiset hahmot, joita nähdään tässäkin. Sinsemilla, joka lukee toistuvasti samaa romaania ja asettaa pieniä nukkeja pyörimään asuntoauton jokaiseen huoneeseen, on suorastaan huutonaurua huvittavuudessaaan aiheuttava hahmo. Preston Maddoc, Leilanin isäpuoli, on samoin julmuudessaan, säälimättömyydessään ja naiivissa ufouskovaisuudessaan kiintoisa hahmo. Samoin Michellen täti Geneva, joka muistaa klassikkoelokuvien kohtaukset osana omaa elämäänsä, on viehättävä ja sympaattinen.

Kirja on mieluista luettavaa, mutta huonoina puolina suomentajan jatkuvat kirjoitusvirheet ja taas kerran Koontzille ominainen, lässähtävä loppu.

Stephen King - Liseyn tarina

**
Stephen Kingin romaanissa Liseyn tarina legendaarisen, nyt edesmenneen kauhukirjailija Scott Landonin vaimo Lisey alkaa viimein järjestellä ja penkoa miehensä tarinoita. Ikäviin asioihin hyssyttelevästi suhtautuva Lisey joutuu kohtaamaan menneisyyden haamunsa ja joutuu tekemisiin kuolleeseen mieheensä fanaattisesti suhtautuvan stalkkerin kanssa.

Lähtökohdat kirjassa tuntuvat kiinnostavilta, mutta lopulta Liseyn tarina tuntuu aika tylsältä stoorilta, jossa ei oikein tapahdu mitään. King osaa välillä olla hauska erityisesti itseironisuudellaan (Scott Landon muistuttaa joltain osin hyvin paljon Kingiä itseään) ja kuvatessaan ihmisten suhtautumisesta julkkikseen ja julkisuuteen. Scottia ja Liseytä lukuun ottamatta muut kirjan hahmot jäävät etäisiksi ja kaksiulotteiseksi. Tämä on merkittävä miinus, sillä nimenomaan henkilöhahmot ovat olleet Kingin vahvuuksia. Samoin kirjan yliluonnolliset "kauhu"elementit, "lampi josta me jokainen käymme juomassa" ja "pitkä poika", tuntuvat jotenkin kömpelöiltä.

Oliko Kingillä tusariluvun puolivälissä ideat lopussa? Mahdollisesti kyllä. Liseyn tarina ei ainakaan edusta hänen parhaimmistoaan.

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat
***½
Khaled Hosseini on eräs viime vuosien suurimpia tarinankertojia. Afganistalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut kaksi kuolematonta, koskettavaa kertomusta, Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja vuoret kaikuivat kertoo adoptiosta Afganistanin tapaan, kun kaksi toisistaan erottamatonta sisarusta, Pari ja Abdullah, erotetaan toisistaan. Abdullah jää isänsä ja äitipuolensa kanssa kotikyläänsä, Pari siirtyy hienostorouvan lapseksi Kabuliin. Abdullah jää kaipaamaan sisartaan, mutta Pari unhtaa ikänsä takia veljensä – joskin hän kokee sisällään olevan tietynlaisen aukon.

Ja vuoret kaikuivat on rakenteeltaan novellikokoelman omainen: lähtökohtana toimiva Abdullahin ja Parin erotus sysää alulle joukon erilaisia tarinoita. Samoin Parin ja Abdullahin kanssa tekemisissä olleiden henkilöiden tarinoita kerrotaan, vaikkeivät ne päätarinaan liitykään. Novellityylisyyden toimivuudesta voi olla montaa mieltä: samalla tarinoilla on vetovoimaisuutensa, mutta toisaalta ongelmaksi muodostuu kokonaisuuden pirstaloituminen. Jos vertaa Hosseinia aikatasojen käytössä suomalaiskirjialija Sofi Oksaseen, hän päihittää Oksasen mennen tullen. Välillä aikatasolta toiselle liikkuminen on hyvinkin nautinnollista. Hahmot ehtivät usein saada syvyyttä ja tarina voi koskettaa.

Lopulta kirjan edetessä kohti loppua tuntuu, ettei varsinainen päätarina etene miltei ollenkaan. Se ratkaistaan vähän liiankin pikaisesti viimeisillä sivuilla. Jää myös epäselväksi, mikä on teoksen punainen lanka, kun liki neljänsadan sivun aikana esiin marssitetaan yhä lisää ja lisää henkilöhahmoja, joiden kohtalot ja taustat jäävät enemmän tai vähemmän avonaisiksi. Harmilliselta myös tuntuu, kun Afganistan jää tällä kertaa vain yhdeksi tapahtumapaikaksi, siinä missä aiemmat teokset antoivat kasvot afganistanilaisten kärsimyksille.

Ja vuoret kaikuivat on hieno tarina juurien menettämisestä ja sisällään vellovasta tyhjyydestä ja yrityksestä täyttää se. Tämä on Hosseinin huonoin kirja ja se oli itselleni pienoinen pettymys, mutta se on silti hieno ja lukemisen arvoinen teos. Hosseinin aiempi tuotanto on vain niin vaikuttavaa, että uusi kirja näyttää niiden varjossa laimealta.

Margaret Atwood - Oryx ja Crake
***½
Margaret Atwoodin synkkään lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa Lumimies heräilee puusta ilmastonmuutoksen runtelemalla rannalla. Lumimies on nähtävästi viimeinen ihminen maailmassa. Seuranaan hänellä on vain joukko geneettisesti muokattuja ihmisiä, jotka palvovat jumalinaan Oryxia ja Crakea. Lumimies itse esiintyy uusille aatameille ja eevoille Craken profeettana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla: toisessa Lumimies vaeltelee ihmiskunnan raunioilla. Toisella aikatasolla ihmiskunnan ajautumista kohti tuhoaan käsitellään Jimmyn (josta tuli myöhemmin Lumimies) näkökulmasta. Pala palalta koko kuva rakentuu lukijan eteen: ympäristökriisit, ihmisten eriarvoistuminen, moraalinen rappio, uuden ihmisrodun muokkaaminen ja lopullinen ihmisrodun tuho. Välillä Atwood pyrkii jopa ällöttämään lukijaansa kuvaamalla lapsipornoa, ihmiskauppaa ja enemmän tai vähemmän arveluttavia geeniteknologian saavutuksia.

Huonoja puolia tarinassa voi olla joidenkin kohtien epäuskottavuudet ja lopun jääminen kesken. Tarinassa on nähdään myös malliesimerkki eräästä dystopiakirjallisuuden kompastuskivistä: tarinoidessaan tulevasta ei voi tietää, mihin teknologinen kehitys on kirjoitushetken ja tarinan sijoittumisajankohdan välillä ehtinyt. Kirjoja ei tarinan mukaan olisi tulevaisuudessa olemassa, vaan kaikki on siirretty CD-rompuille ja DVD-levyille. CD-rompuille? DVD-levyille?

Oryx ja Crake on hyytävä dystopia geeniteknologian vaaroista. Se on lohduton teksti kaikin puolin. Takauma-aikatason kuvauksessa, jossa ihmisten ahneus ja säälimättömyys ajaa lajia väistämättömästi kohti tuhoaan, on synkkä. Voidaanko mitään tehdä? Kirjan nykyhetki (Lumimies yksin maailmassa epämääräisten mutantti-ihmisten kanssa) on samoin toivoton. Mitään ei voi enää tehdä, tämä oli tässä.

Moraalista rappiota, ihmisen ahneutta ja tulevaisuuden toivottomuutta pohtivilta teemoiltaan Oryx ja Crake on hieno kirja. Se saa lukijansa pohtimaan elämän merkityksettömyyttä ja sitä, mihin maailmamme on menossa. Tarina heijastelee monia aikakautemme ongelmia erilaiseen kontekstiin vietynä: näkisikö lukija näitä ongelmia omassa maailmassaan, ellei törmäisi niihin toisenlaisessa ympäristössä? Tämä onkin tieteellisen fiktion parhaimpia puolia.
(ps. kannattaa googlailla kirjan fanitaidetta esimerkiksi sanoilla "Oryx and Crake art" – kirjan synkkä maailma näyttää inspiroineen hyvin monia, ja inspiraation tulokset ovat kertakaikkisen kaunista katseltavaa)

Johanna Sinisalo - Lasisilmä


****
Johanna Sinisalon teos Lasisilmä kertoo helsinkiläistyneestä Tarusta, joka on päässyt käsikirjoittamaan epäilyttävän paljon Salatut elämät -sarjaa muistuttavaa kotimaista saippuaoopperaa, Lähiötä. Taru pääsee luomaan sarjaan uuden hahmon, Sadun. Oudosti sarjaan kirjoitettavat tapahtumat sattuvat pian myös Tarulle itselleen. Aluksi kyse on vain itsensä nolaamisista ym, mutta entä kun tv-sarjaan päätetään sijoittaa mukaan onnettomuuksia ja kuolemaa?

Lasisilmä on hykerryttävän hauska ja samalla karmiva teos. Yhtä aikaa Taru tuntuu epäonnistumisissaan huvittavalta hahmolta, mutta hahmon muuttuminen kirjan myötä aggressiiviseksi ja kontrolloivaksi on jollain tasolla jopa pelottavaa seurattavaa. Kirjan todellisuus on hämmentävä: onko kertojana toimiva Taru luotettava kertoja?

Kirjassa puidaan myös ryhmädynamiikkaa: tv-sarjan käsikirjoittajan pitäisi samalla yltää luovuuteen, kun hänen kuitenkin täytyy alistua noudattamaan pääkäsikirjoittajan ohjeita. Mielenkiintoisen Lasisilmästä tekee myös Lähiön yhteneväisyydet Salatut elämät -saippuasarjaan, jota Sinisalo on itsekin aikoinaan käsikirjoittanut. Varsinaisesti tekstissä vihjataan eräässä vaiheessa hyvinkin suoraan, ettei tämä vastaa todellisuutta, ja samoin Sinisalo on korostanut, ettei kyseessä ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ehkä tarinassa on sen verran ripaus todellisuuttakin, että se opettaa lukijalleen jotain jatkuvajuonisen sarjan käsikirjoittamisesta.

Johanna Sinisalo osoittaa jälleen kerran olevan kirjailija, joka ei petä.

Leo Tolstoi - Anna Karenina 
Venäläisen Leo Tolstoin Anna Karenina on eräs maailmankirjallisuuden klassikoita. Lähes tuhatsivuinen kirjajärkäle kertoo kaksi rakkaustarinaa: Anna Kareninan ja kreivi Vronskin onnettoman löövstöörin, jossa jo naimisissa oleva Anna rakastuu tulisesti Vronskiin, ja lisäksi lähintään yhtä merkittävä osa kirjaa on Levinin ihastus kauniiseen Kittyyn.

Klassikolle lienee mahdotonta antaa minkäänlaisia tähtiä, mutta voinen sanoa Anna Kareninan olevan eräs parhaimmista lukukokemuksistani. Venäjän 1800-luvun eliitin elämää ja joutenoloa kuvaava teos on sitä, mitä kirjan juuri kuuluisikin olla: se kuljettaa lukijansa pois tästä maailmasta, saa uppoutumaan kuvailemaansa miljööseen ja on yksinkertaisesti mielettömän hyvä ajanviete. Hahmot tuntuvat usein toimivilta ja uskottavilta, ja esimerkiksi haikeamielinen Annan ja Vronskin tarina kosketti ainakin minua. Jos ärsyttäviä puolia miettii, niin joskus kirjassa on toistoa, esimerkiksi mustasukkaisuutensa kanssa kamppaileva Levin saattaa suuttua samoista jutuista montakin kertaa muutaman kymmenen sivun sisällä. Eräs minua vaivaamaan jäänyt yksityiskohta oli myös erään päähenkilön sisaruussuhteet: aluksi hänellä mainittiin olevan vain kaksi veljeä, mutta 700 sivua kirjan jälkeen hänellä mainitaan yllättäen ohimennen olevan siskokin.

Anna Karenina on kirjana mielenkiintoinen myös siksi, että se kuvaa niin laajasti 1800-luvun loppupuolen elämää Venäjällä. Pääasiassa kuvailtu elämä koskettaa vain hyväosaisia, mutta myös tavallisen kansan arkea (esimerkiksi heinäntekoa) selostetaan hyvinkin tarkasti. 1800-luvun suuria asioita, kuten teollistumista, panslavismia ja naisten oikeuksia, käydään läpi elävästi henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Kirjan kerronnasta oma lempikohtani oli loppupuolella tapahtunut Annan katkeroitunut pohdinta elämän julmuudesta ja turhuudesta.

Tämä kirja on tiiliskivi ja sen lukemiseen menee aikaa, mutta suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle.

Islamilainen kulttuuri
Heikki Palvan ja Irmeli Perhon toimittamassa kirjassa käsitellään islamilaisen kulttuurin perustaa, eri osia, sen monimuotoisuutta ja vaikutusta muuhun maailmaan. Kirja on erittäin mielenkiintoinen, ja erityisesti islamilaisen tapakulttuurin kuvaus viehättää. Huonoina kirjassa on nimien paljous – arabialaiset nimet kuulostavat ainakin minun korvaani aika samanlaisilta, jolloin nimet puuroutuvat. Kun historiassa esiintyy muutama kymmenen Ibrahimia, sata Muhammadia ja kolmekymmentä Alia, kokonaiskuva jää sekavaksi. Samoin islamilaisen kulttuurin nykytilaa olisi voitu puida enemmänkin: hieman yllättävästi esimerkiksi  Khaled Hosseinia tai Yasmina Khadraa ei mainita nykykirjallisuudessa, vaikka kirjailijat ovat ainakin juuriltaan yhteydessä islamilaiseen kulttuuriin ja käsittelevät sitä myös kirjoissaan.

Paul Davies - Viides ihme
Paul Davies on astrobiologiaankin perehtynyt fysiikan professori. Viides ihme käsittelee elämän syntyä ja siihen liittyviä erilaisia tieteellisiä teorioita. Käsittelyssä on muun muassa ajatukset RNA-maailmasta ja panspermiasta. Entä jos elämä syntyikin maankuoren alla eikä vedessä? Entä jos se onkin peräisin Marsista tai jopa kauempaa? Viides ihme on mielenkiintoinen ja kansankielelle taipuva kirja, jonka lukemista suosittelen erityisesti astrobiologiasta ja elämän synnystä tai evoluutiosta kiinnostuneille. Suuri etu kirjassa on sen helppo luettavuus: itse ymmärsin pelkällä lukiobiologialla vaivatta tekstin, joskin olematon kiinnostukseni fysiikkaan esti ymmärtämästä toisessa luvussa käsiteltyjä fysiikan teorioita täydellisesti.

----------------------------------------------------------------------------------------------

// Kuvat pöllitty kustantomoiden sivuilta.

LuQnurkkaus

Jari Tervo - Taksirengin rakkaus
***-

Jari Tervon novellikokoelma Taksirengin rakkaus sattui tulemaan vastaan kirpputorilla. Uutisvuodossa viikoittain nähtävältä Tervolta olen aiemmin lukenut Koljatti-nimisen teoksen, joka oli mielestäni aivan erinomaista poliittista ja yhteiskunnallista satiiria.

Taksirengin rakkaus on oikein mukava kokoelma novelleita. Luettuani kirjan kuukausia sitten en niistä tosin enää paljoa muista, mutta esimerkiksi "Pohjois-Suomen Ekonomikillan Puhaltaja" ja "Miljoona etunojapunnerrusta" jäivät mieleeni. Ensimmäisessä mainitussa tarinassa mies ottaa kyytiinsä liftarin, joka tekee miehelle hyvin erikoisen tunnustuksen. Miljoona etunojapunnerrusta on novellikokoelman kirjoituksista pisin ja kertoo kahta työtä tekevästä bodarijätkästä, joka rakastuu palavasti erääseen naiseen.

Tervon hahmot ovat hauskoja ja eläviä. Ajoittain hänen huumorinsa osuu ja uppoaa. Eräs parhaimpia ilmauksia on Miljoona etunojapunnerrusta -novellissa, jossa päähenkilön ystävän vaimo kuolee. Eräs henkilö ihmettelee, miksi mies haikailee niin surkeana vaimonsa perään: "eihän niillä ollut muuta yhteistä kuin partakone".

Taksirengin rakkaus on ihan mukava, muttei mitenkään ikimuistoinen lukukokemus.

Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
*****-

Johanna Sinisalon esikoisromaanissa tamperelainen homomies Mikael, lempinimeltään Enkeli, löytää kerrostalonsa pihalta peikonpoikasen. Mikael alkaa hoitaa peikkoa, ja hänen yrittäessään vangita palan luontoa kotiinsa suhde peikkoon saa sairaalloiset mittasuhteet.

Sinisalo yhdistää kirjassaan tieteellisen tekstin kansansatuihin: romaani sijoittuu vaihtoehtomaailmaan, joka vastaa muuten omaamme, mutta peikkoja on todistetusti olemassa. Poimimalla kohtauksia kansalliskirjallisuutemme klassikoista ja sepittämällä peikkoja koskevia tieteellisiä tekstejä Sinisalo tekee peikoista niin todentuntuisen asian, että lukijan tekee (tai ainakin itseni teki) mieli mennä internetin ääreen ja tutustua näihin mystisiin olentoihin. Valitettavasti Wikipedia tietää kertoa kyseessä olevan vain taruolento.

Ennen päivänlaskua ei voi on erinomainen teos. Se on hyvin vaihtoehtoinen, mutta kaunis rakkaustarina, joka saa pohtimaan ihmisyyttä, inhimillistä rakkautta ja ihmisyyden rajoja. Peikoilla varustettu maailma on uskottava ja miltei käsin kosketeltavissa — ainoat epäuskottavuudet ovat ehkä tarinan henkilöiden käytöksessä: heidän elämänsä tuntuvat pyörivän hyvin suureksi osaksi tiettyjen asioiden (esim. Mikaelin) ympärillä.

Johanna Sinisalo - Enkelten verta
****+

Sinisalon romaani Enkelten verta on kauhuskenaario lähitulevaisuudesta, tämän 2010-luvun loppupuoliskosta, jolloin mehiläiset ovat lähes kokonaan kadonneet Maapallolta. Pesäkatojen syistä ei olla varmoja. Vaikutukset kuitenkin näkyvät: mehiläiskadot tekevät maanviljelyn mahdottomaksi, ruoan hinta kallistuu eikä kaikilla ole siihen varaa, talous on sekaisin.

Tarinaa seurataan mehiläisviljelijä Orvon kautta. Hän elää puun ja kuoren välissä: hänen isänsä on edelleen vireessä oleva lihatuottaja, kun taas poika Eero on eläinaktivisti. Mehiläiskato iskee yllättäen myös Orvon tilalle, ja samoin muut hänen elämänsä perustukset romahtavat.

Enkelten verta on nerokas etenkin siksi, että synkkä tulevaisuus on totta jo melkein tänä päivänä. Eläinoikeuksia, ruoankulutusta ja ruoantuotannon eettisyyttä pohtivaan tarinaan on upotettu paljon surullisia faktoja muun muassa elämäntapojemme kestämättömyydestä.

Enkelten verta on ajattelemaan pistävä romaani, joka saa jopa minut, paatuneen lihansyöjän, pohtimaan eläinkunnan tuotteiden eettisyyttä ja elintapojeni/elintapojemme kestävyyttä. Tarina etenee tyylikkäästi Eeron eläinoikeuksia käsittelevillä blogiteksteillä ja Orvon omakohtaisella kerronnalla. Sinisalo yhdistää kerronnalleen ominaisella tavalla tiedettä ja fiktiivisiä fantasiaelementtejä. Kyseessä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jonka ainoaksi huonoksi puoleksi jää se, että kirja on valitettavan nopeasti ohi. Ehkä tarinaan olisi voitu luoda lisää keinoja syventää sitä ja tuoda lukija yhä paremmin osaksi tätä kaoottista maailmaa?

Agatha Christie - Paddingtonista 16:50
***-
Rouva McGillicuddy näkee junamatkallaan Lontoossa jotain erikoista: viereisen junan matkustajahuoneessa kuristetaan joku kuoliaaksi. Poliisi ei ole tapauksesta kiinnostunut, sillä ruumista ei ole ainakaan löydetty eikä McGillicuddyn kuvaileman näköisestä henkilöstä ole tehty katoamisilmoitusta. Rouva päättää turvautua ystävänsä neiti Marplen puoleen.

Paddingtonista 16:50 on ihan hyvä, perus-Christie. Christie rakentaa tarinan ovelasti täyteen erinäisiä kiemuroita, jotka sekoittavat lukijaa. Lopulta murhaaja tietysti selviää, ja pakko kerskua: kerrankin arvasin, kuka se oli!

Agatha Christie - Totuus Hallavan hevosen majatalosta
***½
Isä Gorman kutsutaan kuulemaan kuolemaisillaan olevan rouvan tunnustusta. Palatessaan kotiin pappi kolkataan kuoliaaksi. Mitä tunnustukseen liittyi?

Totuus Hallavan hevosen majatalosta on mielenkiintoinen ja monin tavoin poikkeuksellinen Agatha Christie -kirja. Kirjailija irrotteli romaanissa monin tavoin: ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana ruumiita on jo kolme, tarinaan liittyy epäilyttäviä voodoo-elementtejä ja mukana sivuhahmona on myös Christietä itseään parodisoiva hahmo, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Tarina muistuttaa salapoliisiseikkailun sijasta enemmän thrilleriä. Itseeni kirja kolahti siksi, että se on monilta osin tyypillistä Agatha Christien tuotantoa, mutta silti niin erilainen. Suosittelen kirjaa jokaiselle hänen tuotantonsa ystäville.

Agatha Christie - Neiti Lemon erehtyy
**
Agatha Christien romaanissa Neiti Lemon erehtyy tapahtuu murha opiskelija-asuntolassa. Jo aiemmin oppilaiden keskuudessa on tapahtunut outoja näpistyksiä, ja lopulta erään oppilaan yllättävä kuolema huipentaa kaiken. Hercule Poirot on paikan päällä selvittelemässä tapausta.

Sen lisäksi, ettei kirja ole Christien parhaimpia tai mitenkään ihmeellinen, se on suomentajan takia lukukokemuksena lievästi epämiellyttävä. Minua hämmensi jatkuvat käännösvirheet ja jopa käännösten tekemättä jättäminen: esimerkiksi sanat "make-up" ja "period" oli jätetty sellaisinaan tekstiin.

Stephen King - 11.22.63
*****
Stephen Kingin ns. Kennedy-kirja on toistaiseksi raskain englanniksi lukemani kirja. Romaanissa Jake Epping -niminen englannin opettaja USA:n Mainesta matkaa ajassa taaksepäin vuoteen 1958 ja alkaa toimia estääkseen presidentti Jack Kennedyn murhan. Kennedyn pelastaminen voisi estää ehkä Vietnamin sodan ja pelastaa siten suuren määrän ihmishenkiä. Menneisyys ei kuitenkaan halua muuttua, eikä operaatio tule olemaan helppo. Lisäksi Jake rakastuu Texasissa kirjastonhoitajaan nimeltä Sadie. Miten käy suhteelle, jossa toisen on joskus palattava takaisin tulevaisuuteen?

Stephen Kingin uutukainen on kokonaisuudessaan ehkä paras miekkosen kirjoittama kirja koskaan. King selättää kertomuksessaan pahimmat aikamatkustamisen ongelmat. Hahmot ovat Kingille tyypilliseen tapaan eläviä, käsinkosketeltavan tuntuisia. Jaken ja Sadien eriskummallinen rakkaustarina on koskettava, ja muutama kohtaus kirjassa yltää hyvin herkälle tasolle. Mitä käy, kun Jake laulaa ajatuksissaan The Rolling Stonesin biisiä, vaikkei koko biisiä tai bändiä ole vielä olemassakaan?

The New York Times listasi kirjan vuoden kymmenen parhaimman joukkoon, eikä se ole ihme. Tämä voi olla moderni klassikko. Kirjan lopetus sai minut kyyneliin, mihin on kyennyt aiemmin vain kaksi kirjaa.

Fjodor Dostoyevski - Rikos ja rangaistus
Rikos ja rangaistus on eräs maailmankirjallisuuden klassikoita, joten en koe olevani pätevä antamaan tälle kirjalle minkäänlaista arvosanaa. Eepos kertoo nuoren miehen suorittamasta rikoksesta, synnin suorittamisen tuomasta tuskasta ja sen suorittamisesta.

Kirja on kokonaisuudessaan yllättävän mukava lukea. Tuon ajan venäläiselle kirjallisuudelle ominaisia tapoja, kuten jaarittelua ja turhia kohtauksia kyllä esiintyy, mutta yllättävän monella kirjan tapahtumalla tuntuu olevan merkitys ja yhteys kokonaisuuteen.

Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
Kriittisen realismin perustajiin kuuluvan Nikolai Gogolin romaanissa Kuolleet sielut herra Tŝitŝikov matkaa ympäri Venäjää ostaen kuolleita talonpoikia. Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Venäjällä maaorjuus oli yhä voimassa ja kuolleet talonpojat saattoivat jäädä vuosiksi kirjoihin edelleen "elävinä". Tŝitŝikov herättää paikallisissa niin intoa, uteliaisuutta kuin vihastustakin. Monet kuolleiden sielujen ostot (tai niiden yritykset) johtavat huvittaviin tapahtumiin.

Jos vertaa Gogolin tekstiä Dostoyevskiin, pidän enemmän Gogolista. Hänen tekstinsä kriittisyys on kestänyt Dostoyevskia paremmin aikaa. Hän ei sorru yhtä pahasti jaaritteluihin, vaan tarina pysyy liikoja rönsyilemättä asian ytimessä. Kirja on aidosti hauska: monet kohtaukset aidosti huvittivat minua. Huonona puolena kirjassa on, että tarina jää kesken: Kuolleiden sielujen piti olla romaanitrilogian ensimmäinen osa, mutta kahta muuta osaa ei koskaan saatu kirjailijan tehtyä myöhemmin itsemurhan.