Ihan homoja lastensatuja

Tuhkimo

Olipa kerran Tuhkimo. Sattuipa niin, että hänen äitinsä kuoli ja isä meni uusiin naimisiin. Äitipuoli oli kuitenkin ilkeä, katkeroitunut eukko, jonka käsitys naisen roolista yhteiskunnassa oli perin vanhanaikainen. Äitipuoli passitti Tuhkimon perheen kotiorjattareksi pyykkäämään, tiskaamaan ja siivoamaan. Samalla tämä kuitenkin hemmotteli kahta omaa tytärtään, Tuhkimon kahta ilkeää, pinnallista ja lellittyä siskopuolta.

Perheen arki meni eteenpäin. Tuhkimo pesi astioita, puunasi paikkoja, pyykkäsi paitoja. Sisarpuolet jatkoivat lihomistaan ja äitipuoli kuihtumistaan ja mäkättämistään. Isä oli kuin raunio entisestä, täysin tossun alla: hän ei koskaan uskaltautunut puolustamaan tytärtään.
 – Kyllä tuollaisen paikka on hellan ja nyrkin välissä! Nainen kuuluu silittämään lakanoita ja tekemään ruokaa! huusi äitipuoli, vanhoillisen kasvatuksen saanut entinen uutistenlukija.

Sattuipa kerran niin, että kaupunkia kohtaasi suuri juhla: nuori prinssi oli päättänyt järjestää tanssiaiset, joihin kaikki seudun nuoret singlet, sinkut, naimattomat naikkoset siis, olivat tervetulleita. Tuhkimon oli turha haaveilla hippasista, sillä työn sorvi kutsui: hänellä olisi ulkona runsaasti puutarhatöitä tehtävänä; lehdet odottivat lakaisemista ja puutarha kitkemistä. Äitipuoli puetutti omat tyttärensä mitä kauneimpiin – joskin heidän lihavien vartaloidensa päällä mauttomiin – asuihin. Mamma katsoi, että tytöt laittoivat näyttävät meikit kasvoilleen ja hiukset kiharalle.

Sisarpuolten mentyä Tuhkimo jäi yksin haravoimaan pihalle lehtiä.
 – Kunpa minäkin vain pääsisin tanssimaan! On tämä niin väärin, saatana!
Samassa hänen eteensä ilmestyi nainen.
 – Älä säikähdä! Olen hyvä haltiatar! Minä olen tullut luoksesi ja haluan päästää sinut tanssimaan! Haluan sinun olevan onnellinen.

Niinpä hyvä haltiatar loihti pihan kurpitsasta vaunut, puutarhan sammakoista ratsukuskit, hiiristä hevoset. Tuhkimon hän vaatetti upeaan sädehtivän valkoiseen mekkoon, jossa oli sinertäviä smaragdeja: onhan naisen kauneus aina kiinni siitä, kuinka kalliisti ja hienosti hän on pukeutunut. Tuhkimo läksi matkaan!
 – Mutta muista! Taika raukeaa puoli neljältä, joten kiiruhda sitä ennen pois! Muutoin pilkun tullessa ja valojen syttyessä prinssi näkee elähtäneet kasvosi! huusi haltiatar perään.

Tuhkimo ennätti tanssiaisiin juuri parahultaisesti.

Tuhkimon olemus herättikin pian prinssin huomion. Hän pyysi Tuhkimoa tanssimaan, ja he tanssivat, oi, he tanssivat koko yön. Yö kului kuin siivillä, ja pian valot himmenivät: oli illan viimeisten hitaiden aika. Viimeisen kappaleen viimeisten tahtien aikana Tuhkimo irrottautui prinssistä syleilystä ja juoksi ulos tanssiaisista.
 – Minne menet? Älä karkaa luotani, rakas! prinssi huusi ja roikkui Tuhkimon jaloissa, saaden varastettua tältä lasisen kengän. Tuhkimo stormasi ulos, juoksi ulos klubilta ja piiloutui sivukujalle.

Pilkun jälkeen taika raukesi. Syrjäkadulla Tuhkimo palasi entisiin rääsyvaatteisiinsa, vaunu muuttui kurpitsaksi, ratsut hiiriksi, jotka vilistivät piiloon viemäreihin ja rakennusten koloihin.

Prinssi ei saanut salaperäistä tanssijaa mielestään. Kuka oli tuo eloveena kauniissa mekossaan? Mietteet, toiveet ja fantasiat painoivat prinssiä niin, että hän päätti selvittää lasisen kengän omistajan ja lähteä kiertämään kaupungin koteja kenkä mukanaan. Hän kiersi adjutanttiensa kanssa talosta toiseen etsien ihastustaan. Koko kaupunki kuuli operaatiosta: tytöstä, jonka jalkaan kenkä sopisi, tulisi prinssin puoliso ja myöhemmin kuningatar!

Koitti aamu, jolloin prinssi avustajineen saapui Tuhkimon kotiin. Ilkeä äitipuoli kiiruhti tyttäriään sovittamaan kenkää. Ensimmäisen jalat olivat kuitenkin aivan liian turpeat siroon lasikenkään. Äitipuoli haki liiteristä kirveen ja iski sillä tyttärensä kantapäätä pienemmäksi, muttei jäljelle jäänyt, verinen jalantynkäkään ollut sopiva kenkään. Toisen tyttären vääristynyt jalkapohja ei sopinut kengän muotoon. Äitipuoli oli juuri rusikoimaisillaan tytön jalkapohjaa uusiksi moukarilla, kun Tuhkimon isä kiirehti keskeyttämään huutaen:
 – Antakaa myös Tuhkimon koettaa kenkää!

Ujostellen Tuhkimo astui prinssin luo. Prinssi työnsi kengän tämän jalkaan: se sopi täydellisesti!
 – Se olet sinä! Uskomatonta! Menkäämme naimisiin!
 – Ei mennä! Vitun perverssi! huudahti Tuhkimo.
– Aluksikin, sä tanssit koko yön mun kanssa etkä siitä huolimatta tunnistanut edes naamaani! Ainoa sulle mieleen jäänyt asia oli mun kengät. Onks sulla joku fetissi niihin? Pervo! Toisekseen, mä olen vahva ja itsenäinen nainen: en tarvitse ryysyistä rikkauksiin -tarinaa passiivisesta tytöstä, objektista, toiminnan kohteesta, joka vain odottaa oikeaa prinssiä pelastamaan minut. Minua ei tarvitse pelastaa! Se oli vain yksi yö ja minä halusin vain tanssia, en mennä naimisiin. Millä yliromantisoidulla keskiajalla oikein elät? Olen jo kihlautunut hyvän haltiattaren kanssa: hän on minua hieman vanhempi nainen, mutta hän tosiaankin tietää mitä haluaa, on tajuttoman hyvä sängyssä ja tarjoaa samalla minulle sisarellista rakkautta.

Tuhkimo meni lopulta naimisiin hyvän haltiattaren kanssa ja he elivät onnellisesti ja taianomaisesti elämiensä loppuun asti. Prinssi tuli sinuiksi itsensä kanssa ja rupesi ostelemaan käytettyjä naisten kenkiä markkinoilta ja netin hämäriltä kirpputoreilta. Tuhkimon isä otti eron ilkeästä äitipuolesta ja eleli loppuelämänsä villinä sinkkuna. Ilkeä äitipuoli tyttärineen kuolivat nälkään, sillä ilman miestä elättämässä patriarkaaliseen yhteiskuntajärjestykseen ja passiiviseen naiskuvaan kasvaneet naikkoset eivät osanneet olla itsenäisiä ja itsensä elättäviä subjekteja. Sen pituinen se.

Todellinen prinsessa (Prinsessa ja herne)

Olipa kerran pariskunta, jotka vuokrasivat huonetta Kontulan kolmiostaan. He olivat keksineet Airbnb-palvelun, jonka kautta he pystyivät saamaan kätevästi pientä lisätuloa suuresta kodistaan. Eräänä synkkänä iltana, salamoiden läiskiessä taivaalla, Helsingin merituulien vinkuessa kävi niin, että heidän asunnolleen tuli vuokralaiseksi nuori mies. Pojalla oli kireät pillifarkut, merkkitennarit, huoliteltu mutta hieman överi hiustyyli. Rusehtavien silmien ympärillä oli tujaus kajaalia. Pojan äänessä oli ripaus nasaaliutta, hän viittoi puhuessaan voimakkaasti käsin.

 – Kulta, jutellaanko hetki tuolla kahdestaan, kuiskasi Tuomas vieden vaimonsa nurkan taakse.
 – No mikä nyt on? Reneta tiuskaisi.
 – Siis yh, tyyppihän on ilmiselvä homo! Tuomas sanoi.
 – Entä sitten? Se, että toinen saattaa olla vähän stereotyyppinen, ei oikeuta sinua laukomaan kammoksuvia mielipiteitä tai tuomitsemaan toisen elämäntyyliä, senkin sika! tivahti Rene.
 – Ei ei ei, en mä sitä! Täähän on vain hyvä asia! Mieti nyt! Homot hyväksyvät viimein Kontulan! Ehkä niitä alkaa pian muuttaakin tänne, sateenkaarivähemmistö on aina ollut niin valikoivaa asumisensa suhteen! Se voi tietää sitä, että kämppämme arvo nousee. Viva la Gay Kontula!
 – Ooh, totta! huudahti Reneta. – Mutta voimmeko olla varmoja, että poika oikeasti on gay? Entä jos hän on vain jokin perusjonne? Nykyäänhän kaikki nuoret pukeutuvat niin hintisti.
 – Meidän täytyy testata se, onko hän todellinen gay! Onko hän todellinen prinsessa!

Reneta ja Tuomas lyöttäytyivät pojan seuraan.
 – Meillä on ihan mukavasti viinaa täällä kaapissa, olisitko halunnut jotain juotavaa kanssamme illallisen kylkeen? kysyi Tuomas kohteliaasti.
 – No en mä oikein, mä oon yrittänyt laihduttaa… mutta kerrankos sitä nyt lasillisen ottaa! Voitteks tehä mulle Cosmon?

Cosmopolitanin eli maailman homoimman juomasekoituksen toivominen oli hyvä alku. Mutta oliko se kuitenkaan varma merkki? Nykyään sosiaaliset normit olivat – piru vieköön – hälventyneet, ja heterotkin pystyivät juomaan pinkkiä tyttöjuomaa. Tuomas laittoi levyiltään Madonnaa ja Cheriä soimaan.
 – Madonna ja Cher on soooo last season, poika sanoi. – Mut onhan ne kyl aina myös muodissa, hän jatkoi ja nousi tanssimaan. Hän alkoi pyörittää peppuaan Tuomasta vasten, Tuomas twerkkasi antaumuksella, Reneta jäi kolmanneksi pyöräksi. Tuomaan käsi hipelöi pojan etumusta Like a Virginin tahdissa.

 – Kyllä se taitaa olla homo, sanoi tanssista uupunut Tuomas Renetalle tamppauksen päätyttyä.
 – Mutta voimmeko olla varmoja vieläkään? Nykyään heterotkin menevät homobaareihin tanssimaan, pohti Reneta.

Sitten he keksivät: jos kyseessä olisi todellinen gay, poika ei saisi nukuttua, jos hänen patjansa alle piilottaisi dildon. Hän tuntisi useasta patjasta huolimatta niiden alla makaavan tekopeniksen eikä voisi vastustaa kiusausta. Tuomas otti yhden kokoelmansa tekokyrvistä ja sijoitti sen pojan sängyn patjojen alle.

Aamulla pariskunta kysyi pojalta, miten tämä oli nukkunut.
 – Voi voi, niin huonosti! Tuntui aivan kuin selkääni vasten olisi hengittänyt iso kikkeli! poika voihkaisi.

Tuomas ja Reneta loivat toisiinsa merkillisen katseen: kyllä, se oli todellinen prinsessa, Gay Kontula olisi pian täällä ja asuntojen arvot lähtisivät nousuun!
 – Mutta mutta, kuiskaili Tuomas, – ehkä on katsottava vielä illalla uudestaan. Kyllähän heterokin voisi nukkua huonosti tekokikkeli patjansa alla.

Koitti toinen pojan Airbnb-yö. Tuomas ja Reneta uusivat edellisen illan: Cosmopolitan, Madonnaa ja Cheriä, tuhmaa tanssia. Kolmikon päihtyessä pojan salaisuudet hiljalleen avautuivat.

Koitti aamu. Tuomas joi kahvia keittiössä, Reneta taaperteli krapulaisena keittiöön.
 – On se homo, sanoi Tuomas voitonriemuisesti. – Minä tiedän nyt!
 – Loistavaa! Hänkö kertoi sinulle, kun menin nukkumaan?
 – Tavallaan. Mä panin sitä. On se homo. Ja niin kai taidan olla vähän mäkin.

-----------------------------

 – Alun kuva on Pixabay-palvelusta, jonka kuvia voi käyttää ja muokata vapaasti: https://pixabay.com/fi/lippu-san-francisco-sateenkaari-2281247/ . Kiitos sille henkilölle, joka tämän kuvan joskus on ottanut ja palveluun ladannut!
 – Päädyin pohtimaan sitä, kuinka tavalliset lastensadutkaan eivät ole arvotyhjiössä: ne pitävät sisällään erilaisia oletuksia esimerkiksi naisen ja miehen asemista ja rooleista. Pohdinnoista syntyi idea huumoritekstien sarjaan, jossa erilaiset aikamme ideologiat värittävät modernisoituja satuja luoden perinteisiin kertomuksiin koomisen kontrastin. Homot lastensadut ovat sarjan viimeinen osa: oikeastaan niiden taustalla on tarkemmin ilmaisten gender & queer, joka on tutkimusta mutta myös aikamme ideologia.
 – Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
 – Osa 2: Kokoomuslaisia ja kapitalistisia lastensatuja
 – Osa 3: Perussuomalaisia lastensatuja
 – Osa 4: Työläisväen kommunistisia lastensatuja
 – Palaute ja erityisesti rakentava sellainen on aina tervetullutta. Tykkäyksen voi osoittaa myös esimerkiksi painaisemalla Facebook-peukaloa tämän tekstin lopuksi. ^^

Työläisväen kommunistisia lastensatuja

Punahilkka

Olipa kerran 1970-luvulla pieni Punahilkka ja tämän äiti, jotka asuivat Helsingin Kalliossa. Punahilkka oli mitä erinomaisin, kunnollinen nuori tyttö: hänen kouluarvosanansa olivat luokkansa parhaimmistoa, hän auttoi aina isoäitiään ja lisäksi hän oli valveutunut työväestöaktivisti. Tyttö oli saanut nimensä Punahilkka punaisesta hupustaan, jota hän käytti.

Eräänä päivänä Punahilkka lähti auttamaan viereisessä kaupunginosassa asuvaa isoäitiään. Äiti pakkasi Punahilkan koriin eväiksi mehua, omenoita ja Karl Marxin Pääoman. Punahilkka riensi matkaan.

Matkalla isoäitinsä luo kohtasi Punahilkka Fleminginkadulla poroporvarin, joka oli pukeutunut silkkitakkiin ja roikotti susiturkkia kaulassaan.
 – Kas, minnes olet matkalla, Punahilkka? tiedusteli porvari sikaria poltellen.
 – Isoäitini luo viemään marxilaisia teesejä! vastasi Punahilkka reippaasti.
 – No johan, sinähän oletkin reipas nuori tyttö! Missäs isoäitisi asustelee?
 – Hänellä on mökki Käpylässä, vastasi Punahilkka.
 – Mutta sinähän olet menossa sinne aivan väärää reittiä! voihkaisi porvari. – Tiedän paremman oikotien: se poikkeaa vähän Mäkelänkadulta ja menee omistamani ompelutehtaan kautta. Tarvittaessa voisit jäädä ompelutehtaalleni vaikka pidemmäksikin aikaa – minulla nimittäin olisi käyttöä kaltaisellesi nuorelle, uutteralle työläiselle! Tule mukaan, näytän sinulle tien!

Punahilkka kieltäytyi kohteliaasti, sillä äiti oli neuvonut, ettei porvareiden mukaan saanut lähteä. Hän siis torjui ehdotuksen kohteliaasti ja jatkoi matkaansa. Porvari ei kuitenkaan luovuttanut: Punahilkan kävellessä kohti Käpylää tämä työväestön riistäjä käynnisti Mercedes Benzinsä ja ajoi vauhdilla mummon mökille Käpylään. Perillä hän piilotti autonsa muutaman korttelin päähän ja soitti isoäidin ovikelloa.
 – Kuka siellä? kysyi isoäiti.
 – Minä täällä, pieni Punahilkka! vastasi porvari yrittäen imitoida naisellista ääntä Vesa-Matti Loirin televisiossa tekemällä tavalla. – Pimpelipom! Tulin tuomaan sinulle marxilaisia teesejä ja auttamaan kotitöissä.

Pahaa-aavistamaton isoäiti laski porvarin sisään. Samassa porvari hyökkäsi isoäidin kimppuun ja lukitsi tämän köytettynä kellariin. Hän pukeutui isoäidin vaatteisiin ja meni makaamaan sänkyyn. Samassa Punahilkka jo tulikin mökin ovesta sisään.

Totuttuun tapaan Punahilkka ja porvari, joka oli tekeytynyt isoäidiksi, aloittivat keskustelut työväenliikkeestä, sosiaalidemokratiasta ja vahvasta valtiosta. Nopeasti Punahilkka huomasi, että jokin ei ollut kuten ennen.
 – Mutta isoäiti, miksi muka työntekijöiden palkkoja pitäisi polkea? ihmetteli Punahilkka.
 – Jotta investoinnit kotimaahan olisivat tuottavampia ja talous kohenisi, vastasi porvari yrittäen puhua isoäidin äänellä.
 – Ja isoäiti, miksi sinulla on yllättäen noin pahasti koventuneet arvot? kummasteli Punahilkka.
 – Jotta ymmärtäisit, että jokainen on itse vastuussa omasta elämästään ja työväestön aatteet ovat puppua, vastasi porvari.
 – Ja isoäiti: miksi katsot minua noin tarkkaan kiiluvilla silmilläsi? kauhistui Punahilkka.
 – Jotta voisin ottaa sinut halpatyöläiseksi ompelutehtaalleni! huusi porvari ja syöksyi Punahilkan kimppuun.

Porvari rupesi raahaamaan Punahilkkaa kohti Mersuaan viedäkseen tämän tehtaalleen. Lähistöllä ollut rakennustyömies kuitenkin kuuli Punahilkan avunhuudot ja riensi apuun. Hän kolkkasi porvarin. He kävivät vapauttamassa isoäidin ja päättivät kostoksi heittää porvarin Vantaanjokeen, eivätkä päästäneet tätä pois ennen kuin tämä lupasi jakaa jatkossa kaikki voittonsa tasapuolisesti työntekijöiden kanssa. Tehdas sosialisoitiin ja kaikki elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti – paitsi porvari, joka joutui tehtaan konkurssin jälkeen kantamaan taloudelliset vastuut yksin. Eläköön työkansa!

Pieni merenneito

Olipa kerran pieni merenneito. Hän asui vedenalaisessa valtakunnassa, ja koska tämä on lastensatu, kerrottakoon että hän peitti paljaat rintansa siveellisesti simpukankuorilla. Hänen isänsä oli vedenalaisen valtakunnan kuningas ja sukua itse vedenjumala Poseidonille. Hän eleli onnellista elämää meressä: sukelteli kalojen seassa, lauloi delfiinien kanssa ja keräili simpukoita. Onnellista elämää varjosti kuitenkin kaipaus jostain muusta: aika ajoittain hän löysi itsensä laiturinnokasta katselemassa veden yllä olevaa, maanpäällistä maailmaa. Hän koki meren mitättömäksi lätäköksi suuren maan rinnalla, jossa kaksijalkaiset ihmiset elivät kiinnostavaa elämäänsä.

Kerran hän sattui näkemään komean, vaaleanpunahiuksisen nuoren miehen kävelevän laiturin ohi. Nuorukainen jäi kummittelemaan hänen mieheensä. Kuka hän oli? Oliko hän maanpäällisen maailman prinssi? Millaista elämää hän eli siellä? Hän ei päässyt eroon ajatuksistaan ja ymmärsi olevansa rakastunut. Hänen oli pakko päästä elämään maalle!

Merenneidon isä pystyi kuninkaana hoitamaan eräitä käytännön asioita: kuningaskunnan paras kirurgi muokkasi neidon kehon maanpäälliseen elämään sopivaksi: taitavan lekurin käsittelyssä neidon pyrstö muuttui jaloiksi, kidukset keuhkoiksi ja iho ilman kuivuutta kestäväksi. Kuningas lähetti merenneidon Helsingin yliopistoon opiskelemaan.

Pieni merenneito joutui ensitöikseen asioimaan suomalaisten sosiaalitätien kanssa. Paljastui, että hän EU- ja ETA-maista tulevana joutuisi maksamaan kalliin lukukausimaksun eikä ollut oikeutettu opintotukeen. Maan ilkeä oikeistohallitus oli kiristänyt lukukausimaksuja, minkä myötä kuningasisän mukaan antamista säästöistä jäi jäljelle vain pieni, juuri ja juuri asuntoon ja ruokaan riittävä osa.

 – Tilannehan on tää, että sulla on vain vuosi tätä vaihtoa täällä. Sä et oo oikeutettu minkäänlaisiin tukiin tai asumaan täällä pidempään, ellet sitten sattus esimerkiks löytämään itselles aviopuolisoa, minkä myötä siis saisit pidemmän oleskeluluvan, sossutäti Ursula selitti opiskelun ja maalla olemisen ehtoja.

Ehdot olivat tiukat, mutta merenneito hyväksyi ne. Sitä paitsi hänellähän oli jo tiedossa keino jäädä tänne: hänhän löytäisi vielä tuon salaperäisen prinssinsä ja menisi tämän kanssa naimisiin.

Yliopistoelämä alkoi. Pieni merenneito teki kaikkensa, jotta löytäisi pinkkihiuksisen prinssinsä: hän lauloi yliopistomusikaali Speksissä, otti lukemattoman määrän kursseja ja kävi sitseillä. Hän tutustui lukemattomiin opiskelijoihin, joista kukaan ei kuitenkaan ollut hänen rakkauden kohteensa. Fuksisyksy sujui riehakkaasti. Talvi tuli ja meni. Kevät teki tuloaan, ja pieni merenneito tiesi aikansa olevan vähissä. 

Mutta sitten koitti se päivä, jolloin hän tapasi rakkaansa!

Pieni merenneito osallistui eräänä toukokuisena päivänä sitseille, yliopisto-opiskelijoiden alkoholinhuuruiseen pöytäjuhlaan. Prinssi oli eksynyt samoihin juhliin! Illan edetessä merenneito päihtyi, rohkaistui ja hivuttautui prinssin läheisyyteen. Yllättäen hän huomasi prinssin lähestyvän häntä.

 – Siis sulla on aivan upea punainen tukka! prinssi sanoi.

 – Kiitos, merenneito sanoi punastuen, tietämättä mitä enää sanoa. Tässä se oli, hänen rakkautensa kohde puhutteli häntä!

 – Mulla on ollut kans punaiset, ja vihreät ja siniset ja violetit ja blondi ja oikeastaan ihan kaikki värit – paitsi oranssit, siis hyi yäh mä vihaan oranssia. Mikäs sun nimi on?

 – Ariel, vastasi pieni merenneito.

 – Mä oon Erik.

 – Kiva tavata, prinssi Erik, merenneito sanoi.

 – Haha vai että ihan prinssi, no oon mä kyl aika prinssi. Ja hei noi sun simpukoista tehdyt rintsikat on ihan tajuttoman fabulous! Siis onko noi oikeet? Vau!

 – Joo on ne, merenneito rohkaistui. – Säkin olet… en tiedä mitä sanoa, olen joskus nähnyt sinut ja miettinyt että ois kiva tutustua. Mites --

 – Siis OO ÄM GEE oikeesti? Vähänkö kiva! Oot sä miettiny mitään jatkoja täältä, nää valtio-opin opiskelijoiden sitsit on ihan laimeet verrattuna viestinnän bileisiin! Mä oon lähdössä just DTM:ään, prinssi vihjaisi.

Merenneito joutui kuitenkin surku kyllä jäämään vain halpojen opiskelijajuomien pariin, sillä hänellä ei ollut varaa kalliisiin klubeihin. Hän jutteli hetken prinssi Erikin kanssa, siveli hänen vaaleanpunaisia hiuksiaan ja yritti pitää kädestä. Kurottautuessaan suutelemaan prinssiä tämä käänsikin päätään ja kuiskasi merenneidon korvaan:

 – Tänä iltana mä taidan saada vähän kebabrullaa omg!

Prinssi jatkoi matkaansa yökerhoihin. Merenneito ei ymmärtänyt, mitä prinssi oli tarkoittanut. Hän oli varma, että hän olisi vietellyt prinssin, mikäli hän olisi voinut lähteä tuohon salaperäiseen, kolmekirjaimiseen yökerhoon.

Koitti lukuvuoden viimeinen päivä. Merenneidon aika oli täynnä, eikä hän ollut onnistunut mielittynsä sydämen valloittamisessa. Suruissaan hän käveli ulos yliopistolta, haikeana hän hyvästeli kaverinsa, itkuissaan hän loi katseen prinssiinsä viimeisen kerran. Oli aika palata tuohon kurjaan lätäkköön, joka tuntui aiempaakin ankeammalta maanpäällisen elon jälkeen. Auringon laskiessa hän käveli rantalaiturille ja hyppäsi mereen. Ainoa hänestä jäänyt muisto oli hänen hengityksestään vedenpinnalle kohonnut vaahto, joka sekin haihtui hetkessä pois.

Helsingin yliopisto menetti lupaavan tutkijanalun, jolla olisi ollut kansainvälisiä suhteita – monta innovaatiota jäi syntymättä. Asiat olisivat voineet mennä toisin, jos prinsessa olisi saanut perustuloa ja ulkomaisille opiskelijoille ei olisi laitettu lukukausimaksuja. Perustulon puolesta ja lukukausimaksuja vastaan – nouskaa kapinaan opiskelijat!

Keisari Sipilän uudet vaat(t)eet 

Olipa kerran keisari Sipilä. Hän eleli palatsissaan Kultarannassa ja kokoontui aina ajoittain tapaamaan keisarillista kabinettiaan, hallitusta, joka teki koko valtakuntaa koskevia päätöksiä.

Kerran keisari Sipilän luo saapui joukko EK:n (Ei leipää Köyhille -järjestön) miehiä.
 – Mikä johtaa teidät tänään luokseni? kysyi keisari Sipilä.
 – Hyvä keisari, meillä on teille huolestuttavia uutisia! Talous on laskussa! Työttömyyttä on! Investointeja ei tehdä, julkinen sektori paisuu! Tarvitaan yrittäjyyttä!
 – Mitä voin keisarina tehdä näille ongelmille?
 – Tarvitaan ennen kaikkea kipeitä päätöksiä, tarvitaan leikkauksia! EK:n miehet huusivat.
 – Mitä, minäkö leikkaisin köyhiltä alamaisiltani?! keisari Sipilä tyrmistyi. – Kuinka voitte edes vihjailla minulle sellaista, olisitte vain heti sanoneet suoraan ilman pitkiä palopuheita ja vihjailuja! Totta kai leikkaamme!

Sipilä palkkasi EK:n kätyrit leikkaamaan kansalaisilta. Lapsilisiä leikattiin. Köyhäinapua leikattiin. Yritysten verotusta leikattiin, jotta investointeja saataisiin enemmän. Ruoka-apua leikattiin. Keisari Sipilä osallistui itsekin leikkauksiin: hän leikkautti päivittäin pois lisää palasia virkapuvustaan.

EK:n miehet pyörittelivät Sipilän kammioissa kuviteltuja papereita. Miehet tietenkin huijasivat, mitään papereita ei ollut, mutta he kertoivat, että vain fiksut virkamiehet ja päättäjät kykenisivät näkemään heidän pyörittelemänsä arkistot.
 – Vain idiootit eivät näe näitä papereita! Vain idiootit eivät ymmärrä, että välttämättömät leikkaukset on vain tehtävä. Ja jos joku tunnustaa olevansa tällainen idiootti, sellaisen kannattaa erota virastaan.

Kukaan hallituksen jäsen ei kehdannut tunnustaa olevansa idiootti ja ettei heistä kukaan nähnyt miesten toimia. Siten heistä jokainen, valtiovarainministeri Orpo, keisari Sipilä kuin viestintäministeri Anne Bernerkin leikkasivat kansalta ja vaatetuksestaan.

Valtion kassa-arkku kumisi silti tyhjyyttään. Kaikkea leikattiin lisää. Kirstu ei kuitenkaan täyttynyt, sillä verotusta oli leikattu niin paljon, ettei kukaan enää maksanut veroja.
 – Kyllä tämä pian helpottaa, lupasivat EK:n miehet.

Koitti päivä, jolloin hallitus lähti kiertelemään paraatissa kansan keskelle. Kansa buuasi heille, mutta keisari Sipilä nousi puolustamaan päätöksiä.
 – Nämä leikkaukset ovat välttämättömiä ja hyväksi kaikille, hän huusi. Samassa hän aivasti flunssaltaan, jonka oli saanut leikattuaan kaikki vaatteet jo yltään. Viisas työväen lapsi kuitenkin kiljui:
 – Ettekö näe, hän on alasti syyssateessa! Ei sellainen ole fiksua leikkaamista eikä hyväksi kenellekään!

Kansa tajusi pojan lauseesta, että totta, keisari Sipilä, Anne Berner ja Petteri Orpo olivat kaikki täysin alastomia – niin paljon he olivat leikanneet. Ei järjettömiä leikkauksia kannata tehdä! Kansa nousi kapinaan, syöksi keisarin vallasta ja teki pisteen EK:n mielivallalle. Sen pituinen se.

Nouskaa banderolleille leikkauksia vastaan, köyhä kansa!

------------------------

– Päädyin pohtimaan sitä, kuinka tavalliset lastensadutkaan eivät ole arvotyhjiössä: ne pitävät sisällään erilaisia oletuksia esimerkiksi naisen ja miehen asemista ja rooleista. Pohdinnoista syntyi idea huumoritekstien sarjaan, jossa erilaiset aikamme ideologiat värittävät modernisoituja satuja luoden perinteisiin kertomuksiin koomisen kontrastin.

– Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja

– Osa 2: Kokoomuslaisia ja kapitalistisia lastensatuja

– Osa 3: Perussuomalaisia lastensatuja

–  Palaute ja erityisesti rakentava sellainen on aina tervetullutta. Tykkäyksen voi osoittaa myös esimerkiksi painaisemalla Facebook-peukaloa tämän tekstin lopuksi. ^^

Perussuomalaisia lastensatuja

Kolme karhua

Olipa kerran Ahmed. Eräänä päivänä Ahmed kyllästyi elämäänsä kotona Irakissa ja päätti lähteä hakemaan parempaa elintasoa Suomeen. Hän käveli metsään, ja näki siellä hulppean mökin.
 – Tuo talo näyttää jo sen verran hyvälle, että sen kelpuutan turvapaikakseni, tuumaili Ahmed. Hän ei tässä vaiheessa tiennyt, että mökki kuului kolmen suomalaisen karhun perheelle: isäkarhulle, äitikarhulle ja pentukarhulle. Perhe oli juuri hakenut pentunsa päivähoidosta ja lähtenyt raskaan työpäivän päätteeksi pienelle lenkille odottamaan puuron jäähtymistä.

Ahmed asteli sisään. Hän tarkasteli hulppeaa mökkiä ja oli yhä varmempi, että tämä olisi sopiva paikka hänen vaativalle maulleen. Hän istahti pöytään.

Ensimmäinen tuoli, joka oli isäkarhun, oli kuitenkin Ahmedin mielestä aivan liian kova!
 – Liian kova, tämä ei minulle kelpaa.
Seuraava tuoli, joka oli äitikarhun, oli kuitenkin aivan liian pehmeä!
 – Liian pehmeä, tähänhän uppoaa!
Kolmas tuoli, joka oli pentukarhun, oli kuitenkin täysin sopiva. Se vain sattui valitettavasti särkymään Ahmedin alta.

Seuraavaksi Ahmed päätti maistaa puuroa. Ensimmäinen, isäkarhun puuro oli kuitenkin aivan liian kylmää!
 – Liian kylmää, hyi, onpa pohjoismainen ruoka mautonta!
Seuraava, äitikarhun puuro oli kuitenkin aivan liian kuumaa!
 – Liian kuumaa, hui, kielihän tässä palaa!
Kolmas puuro, joka oli pentukarhun, oli kuitenkin juuri sopivaa. Ahmed söi sen kokonaan välittämättä siitä, että se oli jonkun muun.

Lämpimän aterian jälkeen Ahmed halusi nukkua päiväunet. Hän kiipesi yläkertaan sänkyyn. Isäkarhun sänky oli kuitenkin liian kova!
 – Liian kova, ei tällä laudalla voi nukkua!
Seuraava sänky, joka oli äitikarhun, oli kuitenkin aivan liian pehmeä!
 – Liian pehmeä, ei tässä upoksissa saa unta!
Viimeisin sänky, joka oli pentukarhun, oli täydellinen.
 – Tässä kelpaa nukkua ja venailla sosiaaliturvaa, tuumaili Ahmed.

Samaan aikaan kolme karhua saapuivat mökkiinsä. He huomasivat heti muutoksen.
 – Joku on istunut minun tuolillani! huudahti isäkarhu.
 – Joku on istunut minunkin tuolillani! huudahti äitikarhu.
 – Joku on istunut minun tuolillani ja särkenyt sen! huudahti pentukarhu.

He loivat silmäyksen puuroihin.
 – Joku on maistanut minun puuroani, huomasi isäkarhu.
 – Joku on maistanut minunkin puuroani, äitikarhu kummasteli.
 – Joku on syönyt minun puuroni kokonaan! parahti pentukarhu itkuisasti.

He menivät makuuhuoneeseen.
 – Joku on maannut sängylläni, mietti isäkarhu.
 – Joku on sotkenut minunkin sänkyni, voihkaisi äitikarhu.
 – Joku nukkuu minun sängyssäni, itki pentukarhu.

– Kyllä on otsaa! Tulla vain toisten kotiin, kuluttaa toisten tavaroita ja maata täällä vain! huudahti isäkarhu.

Samassa Ahmed heräsi, huomasi pelottavat karhut ja alkoi kiljua kauhuissaan. Hän juoksi pois mökistä, pois metsästä ja pois Suomesta, eikä enää koskaan palannut. Ja hyvä niin. Karhut elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti.

Ruma ankanpoikanen

Olipa kerran helsinkiläinen puisto. Puistossa asunut ankkaemo sattui saamaan usean ankanpoikasen. Eräs ankanpojista oli puhtaan valkoinen.

Kasvaessaan ja kehittyessään ankanpoikanen huomasi olevansa erilainen: valkoisena ankanpoikasena hän koki olevansa vähemmistössä kotikaupungissaan, vaikka hän oli syntyjään supisuomalainen ankka. Monikulttuurisessa puistoyhteiskunnassa ankanpoikasten värit vaihtelivat keltaisen eri sävyistä oliivin ja ruskean sävyihin. Lisäksi puistossa asui esimerkiksi hanhia ja sorsia, jotka eivät ankanpoikasen mielestä olisi hänen yhteiskuntaansa edes kuuluneet.

Ankanpoikanen kertoi ajatuksistaan toisille, mutta häntä ei otettu vakavasti. Poikanen yritti saada muutkin avaamaan silmänsä, että eliitti ja puiston läpi kulkeva valtavirtajoki pyrkivät kaunistelemaan monilajisuutta ja sen ongelmia. Muut eivät kuitenkaan ymmärtäneet ja syyttivät ankanpoikaa rasistiksi, vaikka tämä vain oli kriittinen: sorsathan söivät myös ankkojen ruokaa ja kilpailivat heidän kanssaan. Lokit taasen vain liitelivät ryöstäen toisten murusia ja huudellen rukouskutsujaan korkeiden pylväiden päästä.

– Itse olet vain ruma, kun olet noin valkoinen! Puisto kuuluu kaikille! vaakkuivat linnut.

Ankanpoikasen kiusaaminen vain paheni: muut nokkivat sitä, koska se oli ainoa puhtaasti valkoinen. Hän yritti selittää, ettei vihaa ketään, muttei järjestelmä toimi. Kukaan ei uskonut. Hiljalleen hän jäi yksin mielipiteidensä takia. Hän keksi muuttaa hyljeksittynä Pohjois-Karjalaan.

Pohjois-Karjalassa hän tapasi joukon upean näköisiä, puhdasrotuisia lintuja, jotka elivät keskenään. Hän epäröi liittyä heidän seuraansa, mutta nämä kannustivat ankanpoikasta katsomaan peilikuvaansa lammesta: jösses, hänhän oli samanlainen kuin nuo upeat linnutkin! Hänestä oli tullut upea joutsen!

 – Nyt olen löytänyt paikkani puhtaiden, valkoisten joutsenten keskellä! iloitsi ankanpoikanen, joka ei tuntenutkaan enää itseään rumaksi. Hän osti itselleen Bemarin, kävi amiskan ja eli toisten joutsenien kanssa soittaen bassobuustattua ysärimusiikkia onnellisesti elämänsä loppuun asti.

Poika, joka huusi matua

Olipa kerran poika nimeltä Jussi. Hän asui hallanaralla ahotilalla perheensä kanssa. Lähistöllä oli pieni kylä, jonka väestö oli siinnyt keskenään jo vuosia. Kylää vaivasivat sydäntaudit, toisen asteen diabetes, Sallan tauti ja lukemattomat muut sairaudet. Ja jostain kummallisesta, kirotusta syystä nämä perinnölliset taudit riivasivat vain Jussin kotikaupunkia.

Kyläläiset olivat varoitelleet Jussia, ettei muukaisille saanut jutella. He sanoivat vieraita matuiksi, maahantunkeutujiksi. 

 – Muista poikani, sanoi isä kuolinvuoteellaan Jussille. – Jos maahanmuutto repeää hallitsemattomaksi, väestöt sekoittuvat, syntyy monikulttuurianarkia ja kaikki kansamme hyvät ominaisuudet katoavat.

Nämä olivat isän viimeiset sanat, jonka jälkeen hän sai viimeistä kertaa hallitsemattoman lihastennykimiskohtauksen Huntingtonin taudistaan. Sitten isä kuoli. Jussi muisti isänsä sanat ja päätti vaalia niitä. Hän leiriytyi kylän liepeille, alkoi paimentaa lampaita ja päätti kutsua kylän asukkaat apuun, mikäli havaitsisi yhtään maahantunkeutujaa.

Jussille tuli kuitenkin tylsää. Lampaat olivat ihan saatanan tylsiä, eikä korvessa ollut mitään. Slaavilainen kirkkohistoriakin oli loppujen lopuksi pirun tylsää paskaa. Niinpä hän alkoi mesota internetissä blogissaan. Pian hän päätti lietsoa kyläläiset seurakseen: MATU, MATU!!! Tulkaa apuun!

Kyläläiset riensivät Jussin luo apuun, mutta mitään uhkaa ei ollutkaan. He lähtivät turhautuneina takaisin koteihinsa.

Meni jonkin aikaa, mutta Jussille tuli taas tylsää. Niinpä hän päätti ruveta mesoamaan uudestaan: MATU, MATU!!! Rajat kiinni!!!

Kyläläiset tulivat taas apuun, mutta huomasivat Jussin vain vauhkonneen tyhjästä. Mitään uhkaa ei ollut taaskaan!

Kävi kuitenkin niin, että eräänä päivänä kylää kohti lähestyi joukko muualta tulevia ihmisiä. Jussi säpsähti ja kauhistui, nyt olikin tositilanne kyseessä! MATU! MATU!!! kirjoitti hän blogiinsa. Kyläläisiä ei kuitenkaan kuulunut apuun. Mikä on? MATU, MATU!!! yritti Jussi uudestaan. Kyläläisiä ei kuitenkaan kiinnostanut, sillä he olivat saaneet tarpeekseen Jussin aikaisemmista valehälytyksistä.

Sitten olikin jo liian myöhäistä. Pian Jussin kotikylästä kasvoikin monikulttuurinen kasvukeskus. Venäläiset miljonäärit ja amerikkalaiset sijoittajat alkoivat työllistää kyläläisiä. Kadunvarsille ilmestyi falafel-kojuja. Ruotsalaiset tunkivat kylään ihmisoikeuksiaan, homotkin päästettiin naimisiin. Kaupankäynti vilkastui. Belgialaiset tunkivat oluitaan Koffin laatukeppanan tilalle. Ihmiset alkoivat uskoa mihin halusivat eivätkä enää pakon sanelemina kuuluneet evankelisluterilaiseen kansankirkkoon. Radioissa alettiin soittaa latino-musiikkia, Lady Gagaa ja italialaisiskelmää.

Kaikista pahinta Jussin mielestä oli kuitenkin se, etteivät kyläläiset enää edes vastustaneet muukalaisia, vaan ottivat heidät avomielisesti vastaan. Poika itse muutti perhetilalleen, meni naimisiin serkkunsa kanssa ja kuoli pian sydänkohtaukseen / Hungtintoniin / Sallan tautiin / johonkin muuhun kansantautiin, who cares. Loppu huonosti, kaikki huonosti. Sen pituinen se.

---------------------------------------

 – Päädyin pohtimaan sitä, kuinka tavalliset lastensadutkaan eivät ole arvotyhjiössä: ne pitävät sisällään erilaisia oletuksia esimerkiksi naisen ja miehen asemista ja rooleista. Pohdinnoista syntyi idea huumoritekstien sarjaan, jossa erilaiset aikamme ideologiat värittävät modernisoituja satuja luoden perinteisiin kertomuksiin koomisen kontrastin.
 – Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
 – Osa 2: Kokoomuslaisia ja kapitalistisia lastensatuja

 – Palaute ja erityisesti rakentava sellainen on aina tervetullutta. Tykkäyksen voi osoittaa myös esimerkiksi painaisemalla Facebook-peukaloa tämän tekstin lopuksi.

Kokoomuslaisia ja kapitalistisia lastensatuja

Prinsessa Ruusunen

Olipa kerran onnellinen perhe. Perheen tytär Aurora, jota hemmotellun ja huolitellun olemuksensa vuoksi kutsuttiin myös prinsessa Ruususeksi, eli onnellista elämää. Hän kävi koulua innokkaasti ja valmistui peruskoulusta erinomaisin arvosanoin. Lukiossa hän pärjäsi ensimmäiset kaksi vuotta menestyksekkäästi tehden samalla uraa vanhempiensa firmassa, sijoittaen pieniä (muutaman tonnin) summia osakesalkkuunsa ja harrastaen triatloneja Alexander Stubbin kanssa.

Eräänä päivänä Auroran elämä kääntyi. Auroran ilkeä, sosiaalidemokraatteja äänestävä kummitäti sai kuulla nuoren naisen elämästä. Hän vannoi, että tytön täyttäessä 18 vuotta hän vajoaisi ikiuneen.

Ilkeä ennustus toteutui. 18 vuotta täytettyään ja omilleen muutettuaan prinsessa ajautui juhlimaan tiiviisti: hänellä ei ollut enää kodin, uskonnon ja isänmaan tuomaa ryhtiä ja turvaa, vaan omillaan hän ajautui huonoille tavoille. 18-vuotissyntymäpäivänään hän sai sormeensa pistoksen huumeneulasta. Samassa Ruusunen tajusi, ettei passivoivassa hyvinvointivaltiossa tarvitse tehdä töitä, vaan saman elintason pystyisi saamaan vain makaamalla kotona sosiaalitukia nostaen. Hän jätti lukionsa kesken ja lopetti työt Kelan tukiaisten toivossa. Elämä muuttui huumeiden, lääkkeiden ja alkoholin sekakäytöksi. Hän vaipui ikiuneen.

Eräänä päivänä nuori ja komea prinssi kuuli prinsessa Ruususesta. Hän meni Auroran asunnolle ja suuteli tätä. Suudelma sai Auroran heräämään ikiunestaan: hän oli hetkessä rakastunut hyvännäköiseen kokoomusnuoriprinssiin.
 – Nyt tämä ikiuni loppuu. Valtiolla ei ole varaa siihen, että vain sä makaat passiivisesti kotonas sillä välin kun me toiset maksetaan tää sun eläminen, prinssi sanoi. Näytettyään tilastoja valtion huoltosuhteesta hän sai Ruususen vakuuttuneeksi.

Prinsessa Ruusunen otti itseään niskasta kiinni ja loi lopulta menestyksekkään uran sijoituspankkien hallituksissa. Ruusunen ja prinssi menivät naimisiin ja äänestivät Kokoomusta onnellisesti elämänsä loppuun saakka.

Piparkakkuporvari

Kerranpa valmisti leipuri mitä oivallisimman taikinan: mausteista, jauhoista, maidosta ja voista hän loi mitä maistuvimman piparien pohjan. Hän otti esiin muotit ja veisti niillä erilaisia piparkakkuja: tähtiä ja sydämiä. Taikinan lopuista hän muokkasi pienen piparisen pojan. Ja niin leipuri laittoi herkut uuniin. Niiden valmistuttua hän koristeli jokaisen herkkukeksin tryffeleillä ja lehtikullalla. 

Leipuri jätti keksit hetkeksi jäähtymään. Sillä välin pellillä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta: viimeisenä leivottu piparkakkupoika heräsi henkiin! Hetken se katseli ymmällään ympärilleen, tovin se tiiraili toisia piparkakkuja. Sitten se huomasi komeat, lehtikullatut hihansa ja ymmärsi: hänhän on piparkakkuporvari! Hän irrotti toisesta piparista lehtikultaa ja muokkasi siitä itselleen kultaisen silinterihatun, seuraavasta hän irrotti itselleen kultaisen kävelykepin, kolmannesta kopaisi kenkiinsä lankiksi tryffeliä.

Samassa leipuri palasi keittiöön ja hämmästyi, mitä olikaan tapahtumassa. Säpsähtänyt leipuri kurottautui luomustaan kohti, mutta piparkakkuporvari hyppäsi pois pelliltä juosten ulos keittiöstä.

 – Tule takaisin! huusi leipuri ja juoksi porvarin perään.

 – Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari vain.

Piparkakkuporvari juoksi ulos talosta kohti metsää. Tiellä häntä vastaan käveli setä Lenin, jonka viikset hypähtivät pystyyn ja suuhun valahti kuola.

 – Tule tänne! Minä haluan kansallistaa omaisuutesi ja syödä sinut! huusi Lenin.

 – Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja juoksi yhä vain nopeampaa.

Portilla häntä vastaan tuli Josif Stalin, joka oli juuri murhannut huvikseen muutaman kansan. Stalinin silmiin syttyi outo tuike ja kieli valahti ulos.

 – Tule tänne! Minä haluan ottaa sinusta irti kaiken yhteisen hyvän nimissä! huusi Stalin kopeloiden kohti.

 – Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja kiihdytti vauhtiaan nopeammaksi.

Metsässä häntä vastaan tuli Mao Tse Tung, jonka suu aukeni ahmaasti.

 – Tule tänne! Minä haluan jakaa sinut nälkää näkevälle työläiskansalleni! huusi Mao ja kiri kohti piparkakkua.

 – Minä olen piparkakkuporvari, minua et kiinni saa! huusi piparkakkuporvari ja ei kun vain lisäksi tahtia.

Metsän jälkeen hän saapui joelle. Hän ymmärsi, ettei voisi päästä sen yli. Mikä neuvoksi?

 – Minä voin auttaa sinua, sanoi kettu astuen esiin varjoista.

Piparkakkuporvari katseli epäillen kettua, sen punertavan kirjavaa turkkia, sen rintapielessä olevaa ruusua.

 – Mistä minä tiedän, ettet sinäkin vain yritä syödä minua? kysyi piparkakkuporvari.

 – Enhän minä ole kommunisti! huudahti kettu. – Minä olen sosiaalidemokraatti, ja siitä hyödytte myös te porvarit. Tehdään näin: hyppää selkääni, silloin en edes voi syödä sinua, ja kuljetan sinut vastarannalle.

Piparkakkuporvari myöntyi ja hyppäsi ketun selkään. Kettu asteli jokeen, mutta pian uoma syveni.

 – Voi ei, hukumme! huusi piparkakkuporvari.

 – Ei hätää, kiipeä niskaani! Kyllä sosiaalidemokratia kestää, tämä on vain pieni laskusuhdanne joessa, kettu neuvoi.

Piparkakkuporvari kiipesi ketun niskaan. Pian joki syveni taas.

 – Hukun!

 – Ei hätää, kiipeä päälaelleni! Kyllä yhteinen hyvinvointimme kestää, tämä on vain pieni laskusuhdanne ja kohta on taas paremmat ajat, kettu neuvoi.

Piparkakkuporvari kiipesi ketun päälaelle. Joki jatkoi syvenemistään.

 – Nyt me viimeistään hukumme!

 – Kävele kuononi päälle! Kallistan päätäni, jolloin pysyt pinnalla ja minä pystyn hengittämään. Tämä on vain väliaikaista, kohta tämä järjestely taas toimii.

Piparkakkuporvari totteli, mutta kävellessään kuonolle kettu nyökäyttikin päätään ja piparkakkuporvari lensi suoraan tämän ahnaaseen kitaan. Porvariparka ei ehtinyt huutaa edes apua. Kettu pureskeli piparkakun tyytyväisenä nauttien joka murusesta.

 – Sen siitä sai, kun uskoi valheeseen nimeltä sosiaalidemokratia, naureskeli kettu ja nousi ylös joesta. Sen pituinen se.

Hannu ja Kerttu

Olipa kerran kaksi sisarusta, joiden nimet olivat Hannu ja Kerttu. He asuivat köyhässä perheessä. Heidän vanhempansa eivät olleet koskaan välittäneet kerätä pääomaa, vaan olivat katsoneet fiksummaksi elää kädestä suuhun. Perheen äiti käytti lapsilisät äkkirikastumisen toivossa lottoon ja kauneudenhoitotuotteisiin, isä tuhlasi taalansa alkoholiin ja työläisväestön kirjallisuuteen.

Kävipä niin, että vanhemmat tulivat siihen tulokseen, ettei heillä ollut enää varaa hoitaa lapsia. Niinpä he turvautuivat köyhäinapuun. Paikallinen rouva Getchen päätti auttaa. Hän oli tavattoman rikas leski, mutta koskaan hän ei ollut itse onnistunut saamaan omia lapsia. Hän arveli, että suunnaton varallisuus tarjoaisi Hannulle ja Kertulle erinomaiset edellytykset elämään: mahdollisuudet kouluttautumiseen ja itsensä kehittämiseen. Niinpä hän adoptoi Hannun ja Kertun taloonsa.

Lapset olivat haltioissaan rouvan kartanosta: sen kaikki pinnat oli tehty makeisista. Seinät piparkakkua, marmorisilta näyttävät pylväät olivat valkosuklaata, matot lakritsaa, väritiiliset ikkunat maan hienointa marmeladia, huonekalut keksiä… he innostuivat heti syömään pois rouvan omaisuutta, kaikkea oli pakko päästä maistamaan! 

 – Malttakaahan nyt lapset hyvät! yritti vanha rouva taputella. – Ei makeaa mahan täydeltä!

 – Mitä sinä tulet meitä määräilemään saatanan lutka! huudahti Hannu. – Mehän syömme tätä taloa jos haluamme. Kyllä sulla on mistä antaa, meillä ei, ku ollaan oltu köyhiä ikämme!

Arki lähti käyntiin ikävästi. Lapset ahnehtivat vanhan rouvan taloa. Kun rouva joutui antamaan Hannulle pienen rangaistuksen tämän kiroilusta, yökausia jatkuvasta mölyämisestä ja läksyjen tekemättä jättämisestä, Hannu kirosi naista. Hän väitti joutuvansa vankeuteen, kun rouva käski tämän arestiin huoneeseensa.

Kerttu ei samoin ollut ihanteellisin tyttö. Suuri omaisuus ympärillä oli passivoinut Kertun, jota ei kiinnostanut opiskelu tai jälkiensä siivoaminen. Kerran rouva pyysi Kerttua siivoamaan huoneeseensa. Kerttu tarttui rikkalapioon ja voivotteli: 

 – Näin siinä sitten kävi! Muka olevinaan halusi auttaa minua, mutta teki minusta orjansa, siivoojansa, kun pienetkin roskat lattialla häiritsevät!

Lisäksi rouvaa huolestutti kovasti lasten lihominen. Parissa kuukaudessa lapset olivat syöneet kartanosta pois useamman huoneen. Hannun posket punoittivat, eikä poika enää koskaan käynyt edes raittiissa ilmassa happihyppelyllä. Rouva yritti aktivoida lapsia kaikin konstein, mutta passivoituneet ja loisivat kakarat eivät välittäneet enää mistään.

Kerran rouva ehdotti Kertulle, että tämä voisi auttaa sytyttämällä uunin: syksy oli tekemässä tuloaan, ja piparkakkutaloa täytyisi ruveta lämmittämään. Kerttu oli sytyttelevinään uunia, mutta pyysi rouvan apuun. 

 – Tuolla savupiipussa on jotain, katso syvempää! keksi Kerttu.

Rouva kumartui ja kurkotti syvemmälle katsoakseen uuniin. Samassa Kerttu potkaisikin naisparan kokonaan uunin sisälle, löi luukun kiinni ja poltti naisen elävältä.

 – Näinkö ihmiselle käy kun auttaa köyhää, itki vanha rouva uunissa. – Luulin auttavani ihmisiä hädässä, mutta ne olivatkin kaikki vain laiskoja, aikaansaamattomia ja ahneita nahjuksia, jotka eivät kunnioita toisten ansaitsemaa omaisuutta. Geeneistä se on kiinni, kuka menestyy ja kuka heikompaa ainesta!

Rouvan kuoltua talossa vallitsi anarkia, millä tarkoitetaan sitä, ettei mistään pidetä huolta ja kaikki vain perseilevät. Hannu ja Kerttu söivät talon perustuksineen päivineen maan tasalle niin, ettei rouvasta ja hänen arvokkaasta elämäntyöstään jäänyt jäljelle suklaamurustakaan.

Talon tuhouduttua sisarukset jatkoivat matkaansa – syömään seuraavissa paikoissa ilmaiseksi ja toisten rahoilla. He ovat edelleen vapaalla jalalla. Jos kohtaat ikinä ilmaisen lounaan kärkkyjää, pidä varasi, ettei sinun ja perheesi pääomalle käy kuin vanhalle rouvalle kävi. Kannattaa miettiä kahdesti, antaako köyhälle almun: se voi mennä juuri Hannulle tai Kertulle.

-------------------------

 – Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
 – Kuva on Pixabay-nimisestä ilmaisten kuvien kuvapankista: https://pixabay.com/fi/ruiskaunokki-sininen-wildflower-2534316/
 – Päädyin pohtimaan sitä, kuinka lastensaduista ei välttämättä tule ajatelleeksi, etteivät ne edusta arvotyhjiötä vaan muokkaavat maailmaa ympärillämme. Päätin lyödä ajatuksen leikiksi ja kirjoittaa lastensatuja toisenlaisesta vinkkelistä. Vihreät ja vegaaniset lastensadut ovat tämän tekstisarjan ensimmäinen.
 – Palaute ja (erityisesti rakentava sellainen) teksteistä on aina tervetullutta! Sitä voi jättää kommentoimalla tai vaikkapa painaisemalla alla näkyvää Facebook-peukaloa.

Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja

Kolme pientä porsasta

Olipa kerran kolme pientä porsasta. Kukin heistä rakensi oman talonsa ja keittiönsä.

Ensimmäinen porsas rakensi itselleen hulppean kartanon lämmittäen valtavasti tyhjää tilaa vain itseään varten. Keittiössään hän mässäili rasvaisilla, eläinperäisillä ruoilla. Toinen porsas rakennutti itselleen tehomaataloustilan, jonka äärimmilleen viedyissä prosesseissa eläimien selkärangasta nyhdettiin kaikki mahdollinen irti – sian itsensä eläessä Euroopan Unionin maataloustuilla. Kolmannes muutti pieneen A-energialuokan yksiöön maakunnan kasvukeskuskaupungissa ja opetteli kokkailemaan vegaanisia safkoja soijarouheesta, nyhtökaurasta ja härkäpavusta.

Eräänä päivänä Iso Paha Susi halusi syödä runsaasti possua. Hän marssi metsästä ensimmäisen possun kartanoon.
 – Minuahan et saa syödyksi! huusi porsas ja lukitsi kartanonsa ovet.
 – Arvaapa uudestaan! huusi Susi. Hän puhkui ja puhalsi, ja lopulta kartanon ikkuna särkyi. Susi murtautui sisään ja söi porsaan, joka olikin ehtinyt mukavasti mehevöityä rasvaisesta ruokavaliostaan.

Iso Paha Susi halusi lisää syötävää. Hän jatkoi matkaansa toisen porsaan maatilalle.
 – Minuahan et saa! huusi porsas.
 – Arvaapa uudestaan! huusi Susi. Hän puhkui ja puhalsi, ja lopulta talon hirret lensivät syrjälleen. Maataloustuilla ja eläinperäisellä dieetillään lihonut possu katosi suden kitoihin.

Seuraavaksi Iso Paha Susi jatkoi kaupunkiin.
 – Minuahan sinä et syö! huusi Veli Ponteva, kolmas porsas.
 – Arvaapa uudestaan! huusi Susi. Hän puhkui ja puhalsi, puhkui ja puhalsi, mutta betonielementtitalo pysyi paikoillaan. Hän yritti kiivetä porsaan parvekkeelle, mutta lasitetun parvekkeen ovi oli lukossa. Talossa ei ollut edes savupiippua, eikä kukaan töykeistä kaupunkilaisista suostunut päästämään susiparkaa sisään ovea avatessaan. Ovikoodiakaan hän ei saanut selville.
 – Miksi sinä haluat syödä minut? kyseli porsas parvekkeelta käsin sudelta.
 – No kun porsaan liha on niin perkeleen hyvää, Susi vaikeroi. – Minä vain rakastan possua: nyhdettyä possua, hyvää burgeripihviä, jauhelihaa, pekonia, joulukinkkua…
 – Voi ei Susi hyvä, etkö tiedä porsaan lihan olevan epäeettistä ja ympäristöä kuluttavaa? Oletko edes mitannut kolesteroliarvosi? Mitäpä jos valmistaisin sinulle vegaanista bolognesekastiketta soijarouheesta tai vaikkapa kuuluisaa S. Lehtisen makaronilaatikkoa?

Susi suostui antamaan porsaan herkuille mahdollisuuden. Veli Pontevan pöperöt osoittautuivat mitä syömäkelpoisimmiksi, ja susi ymmärsi, että voi valmistaa ruokansa ekologisesti ja muita tappamatta. Kolmas porsas säilytti henkensä, ja hän ystävystyi suden kanssa – josta oli tullut Iso Kiltti Vegaanisusi.

Tähkäpää

Olipa kerran nuori ja uljas prinssi, joka erään syrjäseudun tavernaan pistäytyessään kuuli legendan kuvankauniista, pitkätukkaisesta prinsessasta.

 – Tähkäpää joutui vangituksi pyöreän tornin korkeimpaan kerrokseen, johon ei voinut päästä mitenkään – vain ikkunan kautta tehtävä hyppäys alas kohti kuolemaa olisi Tähkäpään ainoa tie ulos. Tornia ympäröi vetinen vallihauta ja potentiaalisia pelastajia estämässä on lisäksi tulta syöksevä lohikäärme, joka ei arkaile kohdistaa kosijoihin väkivaltaa. Ajan saatossa tornin lähiympäristö on täyttynyt prinssien, aatelismiehien ja jos jonkinlaisten onnenonkijoiden poltetuista, silvotuista ja hukkuneista ruumiinjäänteistä. Prinsessa on antanut tukkansa kasvaa, jotta se joskus vielä yltäisi tornin juurelle ja hänen uljas pelastajansa voisi kiivetä sitä pitkin torniin, tavernan omistaja kertoili.

Prinssi tuijotti punaviinilasiaan ja pohti hetken: hänhän oli todellakin sinkkumies, ja kuninkaan pian kuollessa hän tarvitsisi itselleen vaimon. Hän päätti lähteä pelastamaan prinsessan ja suuntasi kohti tornia.

Lohikäärme syöksyi prinssiä vastaan. Prinssi oli kuitenkin pelannut Grand Theft Autoa ja osasi kaivaa takataskustaan singon, jolla hän pösäytti hirmuliskon tuhansiksi nahkaisiksi kuteiksi. Liskon lihaa lenteli lämpiminä lötköinä ympäri metsää, puut tahriutuivat sen sisäelimistä, verta kimmelsi kasvien lehdillä aivan kuin se olisi ollut punertavaa aamukastetta.

Prinssi näki tornin ja Tähkäpään muhkean tukan jo kaukaa. Hän tarttui prinsessan lettiin ja kiipesi ylös. Hän astui ikkunasta sisään. Huone oli pieni, mutta upea. Siitä avautui ikkuna jokaiseen ilmansuuntaan. Huonekalut olivat mahonkia ja marmoria, kultaa ja hopeaa. Prinsessa näytti nukkuvan päiväunia sängyssään viininpunaisissa, kultakirjailluissa silkkilakanoissa.

Prinssi nosti miekan vyöltään katkaisten Tähkäpään letin yhdellä sivalluksella. Hän sitoi hiuspalmikon tukevasti ikkunalautaan, jotta he pääsisivät sitä pitkin pois tornista. Hän käveli sängyn vierelle. Prinsessa nukkui sikeää unta. Prinssi ei raaskinut herättää nukkuvaa, joten hän nappasi tämän hellästi syliinsä ja kapusi alas tornista prinsessa hartioillaan.

Takaisin maan kamaralla prinssi laski Tähkäpään sammalmättäälle. Hän katseli uinuvaa ja päätti suudella tätä. Lyhyen ja herkän suudelman aikana prinsessan silmät aukenivat.

 – Herää vain, sanoi prinssi luoden lempeän katseen Tähkäpäähän. – Olet turvassa nyt. Tapoin lohikäärmeen ja kannoin sinut pois tuosta kirotusta tornin tekeleestä.

 – Siis mitä vittua sinä olet mennyt tekemään? kirosi prinsessa ponkaisten ylös prinssin syleilystä. – Siis oletko sinä taas yksi niistä saatanan idiooteista, jotka ovat uskoneet sitä prinsessa lohikäärmeen vankina -löpinää? Minä olen aluksikin aikuinen ja itsenäinen nainen! Tuo lohikäärme oli huippuharvinainen, uhanalainen, katoamassa oleva ja ennen kaikkea rauhoitettu laji! Ja sinä ilkesitkin mennä tappamaan sen, hyi sinua! Ja oletko sinä mennyt leikkaamaan vaivalla kasvattamani rastat pois?

 – Ei kai asiat nyt niin pahasti ole? prinssi häkeltyi ja tavoitteli Tähkäpään kättä.

 – Näpit irti minusta! Asiat ovat vielä pahemmin! Minä olin tuolla tornissa tarkoituksella: olen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen aktiivi ja olin leiriytynyt suojelemaan tätä aluetta ydinvoimalalta! Tuo on keskeneräinen ydinreaktoritorni, jonne kahliuduin estääkseni työmaata edistymistä. Tämä on hirveää! Minun täytyy ennättää heti takaisin --

Samassa metsästä rynnisti joukko Rosatomin työmiehiä ja maansiirtokoneita. Tornin ympärille rykäistiin hetkessä kasaan telineet ja työmaa pääsi jatkamaan kesken jäänyttä toimintaansa. 

 – Liian myöhäistä, voi ei! itki Tähkäpää.

Myöhemmin oikeudessa prinssi sai 80 euroa sakkoa rauhoitetun lajin tappamisesta ja 20 euroa maksettavia korvauksia Tähkäpäälle, jonka suuteleminen katsottiin nukkuneen ihmisen hyväksikäytöksi. Tähkäpää sai kymmenen vuoden linnatuomion työmaan estämisestä. Muutaman vuoden kuluttua valmistunut voimala pääsi ylikuumenemaan ja siellä tapahtui ydinonnettomuus. Tähkäpää eli onnettomasti elämänsä loppuun asti – tosin se jäi lyhyeksi säteilyn aiheuttaman syövän takia.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Olipa kerran ilkeä kuningatar. Hän oli omistanut koko elämänsä ulkonäölleen, ja teki mitä tahansa moraalitonta pysyäkseen nuorekkaana. Pitääkseen yllä nuoruuttaan hän nukkui vain elävistä linnuista nyhdetyssä untuvassa, koristautui turkiksiin, käytti eläinkokeita tekevän L´Oréalin meikkejä, kylpi nuorien neitsyiden veressä ja joi lasillisen Valion maitoa päivässä.

Aamuisin ja iltaisin kuningatar meni katselemaan itseään peilistä, jonka sanottiin tietävän vastauksen jokaiseen kysymykseen maailmassa. 

Kerran taas kuningatar käveli peilin eteen ja kysyi:

 – Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin.

 – Joudun tuottamaan sinulle pettymyksen, kuningatar, peili sanoi. – Saatat olla ikäiseksi hyvin säilynyt, jopa kauniskin, mutta on eräs sinua kauniimpi.

 – Kuka hän on? säikähti kuningatar.

 – Hän on Lumikki. Hänellä on paksu, sileä tumma tukka, hänen ihonsa on puhtaan valkoinen kuin lumihanki, hänen poskensa ja huulensa aina kauniisti punatut. 

 – Hän! Mutta minä olen tehnyt niin paljon enemmän töitä ulkonäköni eteen! Minä olen levyttänyt joukon ikivihreimpiä kasarihittejä! Olen esiintynyt hyväntekeväisyyskonserteissa, olen gay-ikoni! Lukemattomat miehet ympäri maailmaa ovat esiintyneet dragissa minua esittäen!

 – Mutta Lumikki, hän on luonnostaan kaunis, ja jos hänessä olisikaan puutteita, olisi hänen sydämensä silti puhdasta kultaa. Hän käyttää vegaanista kosmetiikkaa, mikromuovitonta hammastahnaa, kemikaalitonta shampoota. Hänen vaatteensa ovat Uffista ja Fridasta. Hän syö eettisesti ja ympäristöystävällisesti.

Tiedosta julmistuneena kuningatar päätti saattaa Lumikin päiviltään. Hän käski kaupungin taksikuskin järjestää Lumikille Dianan kohtalon, mutta murhayritys meni pieleen, sillä Lumikki suosi joukkoliikennettä. Kuningatar käskytti tuntemansa baarimikon tekemään Lumikille myrkyllisen cocktailin. Hän vaati baarimikkoa tuomaan Lumikin kuoltua tämän hiuspalmikot todisteeksi onnistuneesta murhasta – lisäksi hän tarvitsi lisää hiustenpidennyksiä.

Baarimikko ei kuitenkaan raaskinut tappaa Lumikkia, joka oli tehnyt hänelle niin paljon hyvää – muun muassa taivutellut hänet luopumaan liivatepohjaisista likööreistä baarissaan. Niinpä hän tilasi tummia hiuspalmikoita eBaysta ja toimitti Lumikin turvaan syrjäseudulle – tuntemiensa seitsemän vegaanin luo.

Niinpä Lumikki aloitti uuden elämän syrjäisessä mökissä seitsemän ituhipin kanssa. He viljelivät itse ruokansa metsässä. Metsän eläimet olivat heidän ystäviään, sillä niiden ei tarvinnut pelätä tulevansa syödyiksi. Hänen ystävänsä olivat seitsemän kääpiöksi jäänyttä hippiä – heidän nuoruudessaan vegaanisia vaihtoehtoja oli ollut vähemmän, joten he olivat jääneet kitukasvuisiksi. Viisas oli porukan epävirallinen pomo. Jörö vastusti kaikkea mahdollista ydinvoimasta arktiseen öljynporaukseen. Vilkas aloitti kymmeniä projekteja, muttei viimeistellyt niistä yhtään. Nuhanenä niiskutti jatkuvasti kannabiksen polttamisen takia. Ujo oli salavegaani, joka oli vuosia pitänyt ruokavalionsa piilossa ystäviltään. Lystikäs oli aina kännissä ja opetellut tekemään omenaviiniä niin, ettei yksikään omenassa ollut mato kuollut. Unelias oli usein vähän väsynyt kärpässienistä.

Kävi kuitenkin niin, että kuningatar asteli taas pian peilinsä eteen.

 – Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin.

 – Lumikki on edelleen maan kaunehin, vastasi peili. – Baarimikkosi ei tappanut häntä, vaan hän elää turvassa seitsemän vegaanikääpiön kanssa. 

 – Näyttää siltä, että minun täytyy tappaa hänet itse! raivostui kuningatar.

Kuningatar meni kammioonsa ja valmisti maailman epäeettisimmän omenan. Hän koversi omenan tyhjäksi ja upotti sen sisään liivatetta, puristettua sianlihaa, valaanrasvaa, arktisella alueella porattua ja jalostettua bensaa, oikeistopoliitikon hikeä, rikastettua ydinvoimalan polttoainetta ja Valion maitoa. Hän naamioi itsensä vanhaksi eukoksi sonnustautuen kulahtaneisiin khakihousuihin, pellavatunikaan ja pyöreisiin aurinkolaseihin.

Kuningatar löysi Lumikin mökin ja meni tämän luo juttelemaan.

 – Hei mään, whats ap, mä oon ines ja hip!

 – Täh? ihmetteli Lumikki.

 – Mä oon vaan hippi! Ota hei omena, tää on tosi tosi hyvää!

 – Onhan tämä reilun kaupan luomuomena? kysyi Lumikki.

 – On on, totta kai jäbä! 

Lumikki puraisi omenaa, tunsi sen sisällä olevan pahuuden ja sai sairaskohtauksen. Ilkeä kuningatar lähti nauraen pois. Kun kääpiöt löysivät Lumikin, oli tämä vaipunut koomaan. Kääpiöt valmistivat hänelle lasisen arkun. Omenan kirous haihtuisi, jos Lumikkia suutelisi joku täydellisen hyvä ihminen. Mutta oliko täydellisen hyvää ihmistä olemassa?

Sattuipa kerran, että Pekka Haavisto oli matkalla seudun halki. Hän huomasi Lumikin lepäävän mäen päällä lasiarkussa. Hän avasi kannen eikä voinut vastustaa kiusausta: hän suuteli Lumikkia, ja tämä heräsi eloon – olihan Pekka Haavisto täydellisen hyvä ihminen.

 – Oh, sinä herätit minut suudelmallasi kirouksestani! Menkäämme naimisiin! Olet se oikea!

 – Se on totta, olen se oikea! Muista käyttää ääntäsi presidentinvaaleissa 2018! Pekka Haavisto hihkui ja iski silmää. – Oli vain pakko suudella sua. Mikä ton huulipunan sävy on? Antonion mielestä se on tosi fabulous.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pekka Haavisto jatkoi matkaansa kohti presidenttiyttä. Paha äitipuoli sai ruokamyrkytyksen porsaanlihasta ja kuoli pois. Vihreiden nuorten ehdotus moniavioisuudesta hyväksyttiin, ja Lumikki meni naimisiin seitsemän kääpiön kanssa synnyttäen heille 49 lasta.

-------------------------------

 - Päädyin pohtimaan erinäisiä asioita. Sitä, kuinka lastensaduista ei välttämättä tule ajatelleeksi, etteivät ne edusta arvotyhjiötä, vaan muokkaavat maailmaa ympärillämme. Päätin lyödä ajatuksen leikiksi ja kirjoittaa lastensatuja toisenlaisesta vinkkelistä. Vihreät ja vegaaniset lastensadut ovat tämän tekstisarjan ensimmäinen.
 - Palaute teksteistä on aina tervetullutta! Sitä voi jättää kommentoimalla tai vaikkapa painaisemalla alla näkyvää Facebook-peukaloa. Arvostan erityisesti rakentavaa palautetta!
  - Alkuperäinen suunnitelma oli värittää kuvitus lastenkirjamaiseksi, mut hups, se menikin nyt näin!

Kuolettava luoti

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

- Kuolettava luoti oli yhdeksännellä luokalla kuvaamataidon päättötyöni. Se valmistui toukokuussa 2010.
- Sarjakuva oli tarkoitus tykittää nettiin jo aiemmin, mutta erinäisistä syistä homma lykkääntyi aina. 2011 loppuvuodesta sarjakuva oli skannattu ja kammottava käsialani korjailtu lukemiskelpoiseksi, mutta silloinen koneemme kaatui vieden tämän version mukanaan. Seuraava versio jäi joksikin aikaa kadoksiin toisen koneemme käyttöliittymän vaihtuessa. Ennen tätä blogia minulla ei ollut sopivaa julkaisualustaa koko helahoidolle, enkä tiedä onko tämäkään paras paikka tälle. Vaikeuksien kautta voittoon: nyt se on netin maailmassa.
- Kuolettava luoti oli muutaman viikon koulun seinällä vitriinin takana. Kirosanat ja Super Marion seksikohtaus herättivät jonkin verran paheksuntaa, ja ennen esillepanoa kävin keskustelemassa vararehtorin ja kuvaamataidon opettajani kanssa, uskaltaako tätä laittaa näkyville.
- Mikki Hiiri on minusta aina ollut maailman ärsyttävin sarjakuvahahmo. Rasittava kusipää.
- Sarjakuvan ideana on parodisoida erityisesti Agatha Christie -dekkareita.
- Viisi vuotta julkaisunsa jälkeen kaikki vitsit eivät ole yhtä ajankohtaisia: esimerkiksi Pieksämäen Ideapark-hanke peruuntui. Osa sisäpiirivitseistä ei aukene kaikille: osa on yläasteaikojen läppää, lisäksi Super Mario -nörteille ja Tuksun näädille on piilotuksia, joita muut eivät tajua.
- Kokonaisuudessaan olen työhön tyytyväinen, vaikka piirrosjäljessä on ajoittain kömpelyyksiä eikä kaikki vitsitkään ainakaan enää tunnu yhtä hauskoilta.
- Kerro toki mitä pidit! ˆˆ

Näin Ankkalinna harrastaa seksiä

Disney-sarjakuvissa on muutamia asioita, joita ei käsitellä. Eräs näistä asioista on poliitikka: noin vuosi sitten paljastin Ankkalinnan asukkaiden poliittisia taustoja. Toinen asia, jota ei ankkamaailmassa ei sivuta, on seksi. Siksipä on aika kaivaa esiin, millaista seksiä Ankkalinnassa harrastetaan. Ei ihme, ettei Disney halua aiheesta paljastuksia: totuus voi yllättää monen osalta.


Mortti ja Vertti

Mikki tapaa esitellä toisinaan luonaan asustelevat pojat, Mortin ja Vertin, veljenpoikinaan. Todellisuus on kuitenkin toista: vain Mortti (oikealta nimeltään Mortimer) on Mikille sukua, eikä silloinkaan kyse ole veljenpojasta, vaan omasta, biologisesta vahinkolapsesta. Vertti on Mortin poikaystävä, murrosikäiset hiiripojat ovat seurustelleet jo jonkin aikaa. Mikkiä poikien homous kuitenkin hävettää, joten hän valehtelee myös Vertin olevan veljenpoika.

Roope Ankka

Roope säilyttää nuoruuden rakkautensa, Kultu Kimalluksen, hiustupsua muistolaatikossaan. Aika creepy, eikö? Eikä hiustupsu ole ainoa esine. Itse asiassa Roope omistaa myös Kultun käyttämät korkokengät. Ja palan Kultun mekkoa. Ja alushousut. Ja sukat. Roope on perverssi haistelija!

Hannu Hanhi
Hyvästä onnestaan tunnetulla Hannulla käy flaksi myös naisrintamalla: urheiluautolla, hyvin laitetulla tukalla ja trimmatulla kropalla saa hyvin myös Ankkalinnan yöelämässä. Runsaista määristä naisista huolimatta Hannu ei erityisesti välitä vastakkaisesta sukupuolesta: hänellä on 99 ongelmaa, kaikki ämmiä. Naiset toimivat hänelle vain laastareina. Octopussy, kahdeksan ämmää, mutta ei, ei mikään Hannulle riitä ei Hannulle ei. Sliipatun ulkokuoren ja aktiivisen seksielämän alla piilee herkkä, haavottuvainen, aseksuaalinen Hannu Hanhi. Sen takia hän ottaa iisisti, flexaa. Ah.

Tupu, Hupu ja Lupu

Identtisinä kolmosina Tupun, Hupun ja Lupun tilanne on ihanteellinen. Mikäli edes yksi kolmikosta onnistuu löytämään seksuaalisesti aktiiviisen tyttöystävän, jokainen pojista saa: riittää, että pian seksin jälkeen seuraava ankanpoika vaihtaa lakkia edellisen kanssa. Kätevää!

Leenu, Liinu ja Tiinu
Iineksen ”siskontyttäret” (eli äpärälapset) Leenu, Liinu ja Tiinu ovat tietenkin jokainen petihirmuja, jotka harrastavat seksiä miehen kanssa mieluiten niin, että muutkin sisarukset ovat mukana. Olen itse ainakin katsonut netistä elokuvia, joissa identtiset kaksoset suorastaan taistelevat siitä, kumpi pääsee tyydyttämään miestä. Sama homma pätee varmaan myös identtisissä kolmosissa.

Pelle Peloton

Yksinäinen keksijä Pelle keksi aikoinaan helpotuksen halujaan varten: mitäpä veikkaatte, mihinköhän tarkoitukseen Pikku apulainen alun perin suunniteltiin?

Karhukopla

Aikuisia, karvaisia, raavaita miehiä naamioleikeissä... kimppakivaa harrastavia homojahan ne ovat siinä missä moottoripyöräkerholaisetkin. Todellisuudessa karhuveljekset eivät ole edes veljiä: veljeys on vain armeijan tapaan kiertoilmaisu homostelulle.

Minni Hiiri
Sievistelevä ja imagostaan tarkka Minni on yhtä kuiva ja pikkumainen myös sängyssä: esileikiksi käy vain suutelu, suuseksiä hän antaa korkeintaan kaksi minuuttia, ainoa hyväksyttävä asento on lähetyssaarnaaja. Minni ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa uusien asioiden kokeilemisesta voisi muka seurata. Seksi on tarkoitettu korkeintaan kahdenkymmenen minuutin pituiseksi tumppaukseksi, jonka aikana nainen sitten nauttii tai ei.

Mikki Hiiri

Itsekeskeinen, ärsyttävä kusipää Mikki on sängynkin puolella itsekäs paska. Tämän takia Mikin tyttöystävä Minnikin näyttää usein niin happamalta. Parhaimman tyydytyksen Mikki saa runkkaamalla itselleen peilin edessä.

Simo Sisu
Nimensä mukaisesti Simo Sisu on sisukas rakastaja. Simo jaksaa painaa rakastettuaan montakin tuntia. Yleisesti ottaen Sisun rakastajattaret ovat olleet tyytyväisiä: esimerkiksi tätä juttua varten haastateltu Aluna Hemmu (nimi muutettu) ylistää Sisun sinnikkyyttä, mutta antaa noottia liiasta suorittamisesta. Nauttiiko poliisimestari itse yhtään?

Etsivä Kaasi
Vuodesta toiseen jatkuneen sikarien tupruttelun takia Kaasi on ollut jo ikuisuudet impotentti. Tylsällä etsivän työllä ei hirveästi tuheroa irtoa, ja vaikka irtoaisikin, ei Kaasi saa alapäätään paisumaan edes suurennuslasilla. Hänen seksielämänsä koostuukin itkunsekaisista iltakätösistä: useimmiten hän vänkää löysää veitikkaansa katsellen salaa ihailemansa Minni Hiiren kuvaa, laueten lopulta hiirulaisneidon foton päälle.

Indiana Hopo
Let's face the facts: Aku Ankan taskurkirjoissa seikkaileva Indiana Hopo rakastaa matkustelua. Kirjat naamioivat Hopon maailman ääriin suuntautuvat matkat arkeologisiksi tutkimusretkiksi, mutta strippien ulkopuolelle jää kokonaan toinen syy reissaamiseen: seksiturismi. Indianaa kiinnostaa arkeologisten harvinaisuuksien ja aarteiden pelastamisen lisäksi myös eri kulttuurien seksitapahtumat: seksiä saksalaisten kääpiöiden kanssa, rakastajattaren lihan syömistä aktin jälkeen keski-amerikkalaisessa intiaaniheimossa, uudet käyttötarkoitukset syömäpuikoille Kiinassa, kiinnostavat venytykset afrikkalaisissa heimoissa ja niiden vaikutus nautintoon, mustasukkaisuudesta vapaa eskimokulttuuri, orientin haaremit... Kokeiltavaa riittää!

Iines Ankka
Hesari haastatteli syksyllä 2014 seksistä riippuvaista ”Kirsiä”. Kirsi on todellisuudessa polyamorinen Iines Ankka, jolla kumppanit vaihtuvat jatkuvasti. Vakipanonaan eli ”poikaystävänään” Iines pitää Akua, mutta hänen tiedetään heilastelevan myös Hannu Hanhen kanssa. Akun ja Hannun välillä onkin usein kilpailuasetelma. Kunpa Iines voisi ottaa molemmat!

Lisäksi Iines on päätynyt kokeilemaan hauskanpitoa myös Simo Sisun kanssa. Hansu Hanhi sai samoin Iinekseltä käsihoidon, kun Ankkojen suku kerääntyi Kaino-Vieno Ankan maatilalle pari syksyä sitten omenajuhliin: hyväuskoisen Akun ja muiden lähtiessä omenoita keräämään, jäi Hansu maatilalle nukkumaan ja Iines viilaamaan kynsiään. Odotellessa aika kävi pitkäksi ja... niin, he keksivät tekemistä.

Taannoin Iines päätyi yksiin myös Kroisos Pennosen kanssa, kun Pennonen järjesti näyttävät juhlat kattohuoneistossaan. Muutaman sihijuomalasillisen (sihi ei ehkä sittenkään ole vain limpparia, vaikka alkoholi on pyritty sensuroimaan Ankka-sarjakuvista) jälkeen Iines ja Kroisos päätyivät suutelemaan rajusti ja lukittautuivat Pennosen näköalatoimistoon.

Villeimpinä vuosinaan Iines meni myös harrastamaan tyttökivaa Klaara Kotkon kanssa. Seksiaddikti Iines pisti kokeilun humalan piikkiin, mutta Klaaralle jäi hommasta kiusallinen jälkimaku suuhun (hän oli ottava osapuoli). Sen takia häntä ei ole viime aikoina nähty enää paljoa Ankka-sarjakuvissa, sillä kalkkunaneitokainen on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä kiusalliseen tapahtumaan.

Hessu Hopo
Hessu, voisiko hänellä olla muka seksielämää? Voi, voipa hyvinkin! Hessu ei ehkä ole maailman tyylikkäin deitti, mutta hän saa naiset nauramaan. Ja hauskat miehet, ne saavat. Hessu on jokaisen Ankkalinnan asukkaan salarakas! Deittipalstoilla hän hakee seuraa nimimerkillä Epäedustava Salarakas. Hohohoo!

Mustakaapu

Anonyymiys on Mustakaavun juttu! Lateksi- ja kumiasut, kasvonaamiot, kaulapannat, nahkapuvut... Grr.


Musta Pekka
Sisään, tumps tumps tumps aahhhhrhhhhhh ja ulos.

Kulta-Into Pii
Kulti-Into Bi. Ehe ehe.

Touho Ankka

Touho Ankka on panseksuaali pangender. Panseksuaalina Touho voi tuntea seksuaalista vetovoimaa sukupuolesta riippumatta keneen tahansa: mieheen, naiseen, transsukupuoliseen, intersukupuoliseen, sukupuolettomaan, ankkaan, hanheen, koiraan, lehmään, hiireen... Ankkalinnassa kun ollaan, rajat ovat häilyviä. Pitkähiuksisena ja hieman androgyynisenä miehenä Touho ei koe kuuluvansa mihinkään tiettyyn, luokittelevaan sukupuolikategoriaan, vaan hän luokittelee (ironista, eikö) itsensä pangenderiksi.

Taavi Ankka
Kaiken tietävä ja tunteva Taavi Ankka on käyny myös seksologiaan liittyviä opintoja. Hän on opiskellut itselleen seksuaaliterapeutin pätevyyden kaikkien muiden tutkintojensa ohella. Hänellä käy säännöllisesti erilaisia potilaita erilaisten seksuaalitapausten kanssa kuin Freudilla ikään. Taavi jos kuka tietää, kuinka naiselle kuuluu antaa suuseksiä. Taavi osaa paikantaa g-pisteet ja antaa neuvoja mahdollisimman nautinnolliseen ja vähän sattuvaan anaaliseksiin. Taavi Ankka tuntee ihmis-, ankka- ja koirakehon herkimmät alueet. Ainoa ongelma on, ettei hän itse pääse koskaan taitojaan käyttämään, sillä hän on tylsä, ihmissuhdetaidoton ja liian harvoin suihkussa käyvä vanha harppu, jolle ei koskaan irtoa. No, ainakin hän osaa asiat teoriatasolla.

Aku Ankka

Aku on ihan tavallinen mies.
Tai nainen. Toisinaan hän pukeutuu Iinekseksi, jonka tyyliä hän rakastaa. Eikö aivan selvää ole, että toisinaan sarjakuvissa nähtävä ”Iines” on oikeasti Aku?

Hansu Hanhi
Hansu yhdistää ruokahimonsa myös sängyssä: kermaa Iineksen rinnoilta, karkkeja navan alta ja puuroa jaloista. Toinen Hansun himo on tirkistely: koska pullealle ja epäsosiaaliselle maatilan rengille tarjoontuu harvoin tuheroa tarjolle, hän ottaa ilon irti toisten aktien katselemisesta.

Kaino-Vieno ”Mummo” Ankka

Eristäytynyt tila keskellä maaseutua. Mitä siellä voisi tehdä? HEILUTTAA RUOSKAA TIETTY. Kaino-Vieno ”Milf” Ankalla on salattu puoli, josta vain harvat tietävät. Koska mummoporno on yksi suosituimpia netin aikuisviihdetarjonnan muotoja, on Mummo keksinyt hyvän tulonlähteen tilansa pelastamiseen: miten muutenkaan vain muutamasta lehmästä koostuva maatila tulisi tehomaatalousaikana toimeen?

Kaino-Vienosta on kouriutunut Ritva-Rietas, kaikkien aikojen milf. Milffien milffi. Kovista otteista tykkäävä ankkarouva on saanut videoilleen valtaisan yleisön. Muun muassa pormestari Pösö käy alistumassa Ritva-Riettaalle, muttei näitä videoita nähdä redducktubeorg -saitilla tunnetun poliitikon maineen suojelemiseksi. Jokainenhan valtaa pitävä, voimakas persoona haluaa joskus luopua vallasta. Alistua nahkakahleilla ja kaulapannalla. Domina saa Pösön röhkimään tyytyväisenä.

------------------------------------------------------------------

- Kuvat ovat itseni piirtämiä. Osa ankkahahmoista on tuttuja entuudestaan, osan piirsin ensimmäistä kertaa (mikä voi näkyä tulosten tasossa).
- Kiitoksia Hannu Hanheen, Hansuun ja Hessu Hopoon liittyneisiin ideoihin kahdelle henkilölle. Tiedätte, keitä olette <3
- Palaute on äärimmäisen tervetullutta: tämä huumoriteksti yhdistettynä sarjakuvamaiseen kuvitukseen on eräs isoimpia projektejani hetkeen.
- Mikäli nauratti, lukaise myös Näin Ankkalinna äänestää .

Näin Ankkalinna äänestää

Disney-sarjakuvissa on kolme asiaa, joiden sivuamista pyritään välttämään mahdollisimman paljon: seksi, uskonto ja politiikka. Tämän tekstin myötä on kuitenkin aika murtaa tabu ja nostaa esiin Disney-hahmojen poliittiset kytkökset. Olen saanut käsiini Ankkalinnan puolueiden jäsenkirjoja, joiden riveiltä paljastuu joukko tuttuja ankkalinnalaisia.

Yllättävää kyllä, Calisotan osavaltion kaupungin Ankkalinnan puoluepoliittinen järjestelmä muistuttaa lähes täydellisesti suomalaista.

Kokoomus

Roope Ankka
Eikö RA-yhtiöt edusta raakaa kapitalismia parhaimmillaan? Roope Ankka suhtautuu valtavien tulojensa takia kriittisesti erilaisiin veroihin, joita kokoomus on pyrkinyt politiikallaan alentamaan. Roope Ankka ei tiettävästi sairastu koskaan, joten todennäköisesti julkiseen terveydenhuoltoon liittyvät arvot eivät ole hänelle kovinkaan tärkeitä.
Minni Hiiri

Sievistelevästä, elegantista ja hieman lapsenomaisen hienostelevasta tyylistään tunnettu Minni on aito kokkari. Eikö presidentti Niinistön puoliso Jenni Haukio itse asiassa pukeudukin tismalleen Minni Hiiren tavoin?
Tupu
Lakistakinhan sen jo tietää.


Vihreät

Iines Ankka
Iines edustaa trendejä seuraavana kaupunkilaisnaisena tyypillistä vihreää. Todennäköisesti Iineksen ajatukset ovat erityisen lähellä ViNOn (Vihreät nuoret ja opiskelijat) ajatuksia, sillä hänhän selkeästi kannattaa moniavioisuutta heilastelemalla sekä Akun että Hannun kanssa.
Hessu Hopo
Jotkut pitävät Hessua liian pölhönä poliittiseen ajatteluun, mutta todellisuudessa Hessullakin on suosikkipuolue: vihreät. Erityisesti puolueen nuorisojärjestön kannanotto huumeita kohtaan on varmistanut Hessun paikan viherpiipertäjien keskuudessa. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden mukaan esimerkiksi kannabis kuuluisi rinnastaa alkoholiin lainsäädännössä, ja tämäkös on Hopolle mukavaa kuultavaa. Kai muistatte, että hänen pihallaan kasvaa jokin epämääräinen pensas, jota syömällä hän muuttuu Super-Hessuksi?
Indiana Hopo
Aku Ankan taskukirjoissa esiintyvä seikkailija-arkeologi Indiana Hopo on lähisukulaisensa Hessun tavoin vihreä. Maapallon kulttuuriperintö ja ympäristö merkitsevät hänelle paljon. Hän on valmis suojelemaan kulttuureja ja pelastamaan luontoa, minkä vuoksi hän reissaa lentokoneteitse ja kuluneella jeepillään milloin luisuen jäätiköitä pitkin, milloin rälläillen ympäri rauhoitettuja sademetsiä.

Kommunistinen puolue

Kaino-Vieno, ”Mummo”, Ankka

Mummo Ankkaa erehdytään pitämään maanviljelijätaustansa takia keskustalaisena, mutta hänen tilaansa tarkemmin perehdyttäessä päädymme yllättäviin huomioihin. Miten hänen tilansa voi olla vieläkin pystyssä, vaikka kyseessä on vaatimaton pientila? Koneistus on jäänyt olemattomiin (ainoa maataloudessa käytettävä väline taitaa olla pihalta löytyvä traktori), lehmiäkin on vain muutama. Mummo tykkää kuitenkin kutsua sukulaisia erilaisiin talkoisiin esimerkiksi omenoita poimimaan. Todennäköisesti tämän kollektiivisuuden tavoittelu ja alkeellinen maatila viittaavat siihen, että Mummo Ankka on hakenut maanviljelysoppinsa Neuvostoliitosta. Ehkä hän tavoittelee tilallaan jonkinlaista kommuunia armoisan äiti-Venäjän esimerkin mukaan?
Hansu Hanhi
Hansu elää mukana Mummo Ankan kommuunissa oikein mielellään. Vasemmiston henkeen hän kuitenkin tyytyy pääasiassa nauttimaan siitä, mitä hänelle tarjotaan. Hansu tykkää syömisestä ja nukkumisesta. Mitäpä sitä itse ponnistelemaan liikoja, muut tekevät kyllä kaiken työn.
Neiti Näpsä
Työskenneltyään vuosikymmeniä Roope Ankan henkilökohtaisena sihteerinä vapaaehtoistyöntekijään verrattavalla palkalla epäturvallisissa työolosuhteissa, joissa voi joutua kärsimään kiukuttelevasta pomosta, olemaan tekemisissä työnantajan rahojen ryöstämisestä kiinnostuneiden paatuneiden rikollisten kanssa tai saada naamalleen posautuspommista, Sirkku Neonilla Näpsä haluaa perheensä kokoomustaustasta huolimatta uskoa, että liian rikkaiden ihmisten omaisuus on takavarikoitava kansalle.

SDP

Aku Ankka
Margariinitehtaalla ja erilaisissa pätkätöissä vuodesta toiseen töitä painava Aku kannattaa työväenpuoluetta eli sosiaalidemokraatteja. Toisinaan tuittupäissään Aku voi antaa äänensä myös vasemmistoliitolle, perussuomalaisille tai kristillisdemokraateille. Aku uskoo talouden lähtevän nousuun, kun kilpailukyky ajetaan nollaan ja sosiaaliturvajärjestelmän ylläpitämiseksi otetaan lisää velkaa velan päälle.
Pormestari Pösö
Puolueiltaan laajassa kaupungissa ollaan päädytty valitsemaan pormestariksi Piri Pösö. Sika on viihtynyt virassaan jo pitkään, ja aina vaalien alla hän jaksaa myös huolestua kannatuksestaan tehden erilaisia lupauksia, jotka eivät vaalien jälkeen johda Ankkalinnan kaupungin kehityksessä mihinkään. Tyypillinen demari siis.
Lupu
Lakistakinhan sen jo tietää.

Keskusta

Kulta-Into Pii
Aku Ankka -sarjakuvissa korostetaan usein Roopen ja Kulta-Into Piin eroavaisuuksia heidän tavoissaan hankkia omaisuutta: siinä missä Roope on pyrkinyt rehellisyyteen ja kovaan työhön, Kulta-Into on sortunut kepulikonsteihin. Näitä kepulikonsteja ovat olleet yhtä aikaa myönteinen ja kielteinen suhtautuminen vapaakauppa-alueiden kehittämiseen, kaupunkilaissijoittajien suosiminen vaikka suurin osa Kulta-Innon yhtiöiden sijoittajista on maaseudulta, flirttailu sekä vasemmiston että oikeiston kanssa ynnä muut ihmisressukoita hämäävät keinot.
Etsivä Kaasi
Ankkalinnan poliisilaitoksella työskentelevän, sikaria polttelevan etsivän Kaasin päällä on nähty sarjassa niin sinertävän, ruskean kuin vihreänkin sävyisiä etsiväntakkeja. Koska Kaasi on selvästi innokas kääntämään takkiaan, hänen täytyy ehdottomasti olla kepulainen.

Tupun, Hupun ja Lupun puoluetaustat erottaa heidän lakkinsa väristä.
Mustavalkoisessa kuvassa heitä ei kuitenkaan erota toisistaan, kuten ei siten puoluettakaan.

Hupu
Lakistakinhan sen jo tietää.

Vasemmistoliitto

Teppo Tulppu
Ronski ulkonäkö ja omakotitalo Paratiisitiellä kertovat Akun naapurin kuuluvan mahdollisesti alempaan keskiluokkaan. Ainakin Tulppu tykkää käyttää tummanpunaista paitaa?
Karhukopla
Karhukoplan poijjaat pukeutuvat Tulpun tapaan punaisiin paitoihin – ehkä kyseessä on jokin Ankkalinnan vasemmistoliittolaisten merkki viestiä toverillisuudestaan? Vain sirppi ja vasara puuttuvat! Karhukoplan poijjaat ajattelevat, että he ovat samalla lailla oikeutettuja Roope Ankan omaisuuteen kuin Roope itsekin. Okei, ehkä Roope oli se, joka rahat tienasi, mutta tuloerojen tasaamiseksi pääasiassa vankilassa lusivien tai työttömänä oleskelevien Karhuveljestenkin on oikeus saada osansa näistä seteleistä. On rikkaiden velvollisuus – ei, vaan oikeus – antaa vähävaraisimmille, jotka eivät tee mitään.

Piraattipuolue

Pelle Peloton
Pelle Peloton kannattaa nörttinä ainoaa nörttipuoluetta, eli toisin sanoen Piraattipuoluetta.
Eka Vekara
Tulevaisuudesta tulevana Eka Vekara tietää, että esimerkiksi internetin käytön vapautta ei saa rajoittaa.

Kristillisdemokraatit

Touho Ankka
Akun hippihenkinen ja enemmän tai vähemmän sekaisin oleva serkku Touho kuuluu kristillisdemokraatteihin. Kristillisdemariaktiivina jo vuosia toiminut Touho ei jätä henkisyyttään vain kristinuskon Jumalaan, vaan hän suhtautuu avoimesti myös muunlaisiin uskontoihin ja uskomuksiin. Allah ja Jahvehan ovat sama asia, eivätkös? Buddha-vaikutteet ovat samoin hippiklishee, josta ei kuulu luopua. Touho on laajentunut mieltään ja tajuntaansa myös satanismiin, taolaisuuteen, perinneuskontoihin, opiaatteihin, ateismiin ja Kimbleen.
Taavi Ankka
Kävelevänä ensyklopediana tunnettu Taavi Ankka on tiettävästi suorittanut milloin mihinkin oppiaineeseen professuurin. Silti hän ei tunnu oikein tekevän mitään. Sen takia hänen paikkansa on kristillisten riveissä, joissa jopa virkaheitto lääkäri voi yltää puolueen johtoon.

Perussuomalaiset

Mikki Hiiri

Mikki ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen puhuttaessa Ankkalinnan persuista, mutta hänen sijaintinsa puoluepoliittisella kartalla on loppujen lopuksi ilmiselvä. Avustaessaan Ankkalinnan poliisia Mikki päätyy jostain syystä aina tulokseen, että syyllinen rikoksiin on joko Musta Pekka tai Mustakaapu. Jaaha, ja miksiköhän? No, totta kai sen takia, että kumpikin on mustia. Mikki Hiiri ajattelee, että Mustan Pekan ja Mustakaavun kaltaiset ulkomaalaiset rikolliset pitää karkottaa maasta. Jos Musta Pekka päätyy lähentelemään Minni Hiirtä, Mikki ryntää oitis ”pelastamaan” Minniä, vaikka Minni voisi modernina naisena selviytyä lähentely-yrityksistä varmasti itsekin. Tämän toiminnan taustalla on tietysti Mikin ajattelumalli: ”mustat miehet vievät naisemme”.
Simo Sisu
Ankkalinnan poliisipäällikkö Simo Sisu on yhdistetty Suomen Sisu -liikkeeseen.
Musta Pekka
Vaikka Musta Pekka onkin tummaihoinen, hän äänestää silti perussuomalaisia kokeakseen jollain oudolla tasolla siten kuuluvansa alkuperäisväestöön, vaaleaan ja kauniiseen, pyhään arjalaiseen kansaan. Musta Pekka ajattelee muutenkin, että maahanmuuttajien on ansaittava paikkansa maassa tekemällä töitä. Ja hänhän tekee, tosin rikoksia! Pekan huippuhetki oli perussuomalaisten vaalivoiton aikaan päästä halaamaan rasistiksi haukuttua persua. Joku saattaa sanoa Mustaa Pekkaa ”Soinin tyhmäksi neekeriksi”, mutta kyllä Pekka tietää, että hänen halaama idolinsa on vain ja ainoastaan maahanmuuttokriittinen, ei rasisti. Ei ei.

RKP

Kroisos Pennonen
Ankkalinnassa asuva hienostoporvari pukeutuu muita ankkoja tyylikkäämmin ja on syntynyt kultalusikka suussa. Mahdollisesti jopa kirjaimellisesti. Koska väite suomenruotsalaisesta eliitistä ei ole myytti, Pennonen on selvä RKP:läinen. Tiesittekö, että hänen oikea nimensä on Gråisås Pengarsson?
Roope Ankan hovimestari von Ankenström
Voi olla, että Roope Ankan hovimestarina toimivan von Ankenströmin olisi kannattavampaa äänestää vasemmistoa, jota hänen oikeutensa kiinnostaisivat. Voi olla, ettei oikeistolainen pienporvaripuolue välttämättä aja nälkäpalkalla työtä tekevän hovimestarin etuja, mutta von Ankenström äänestää silti RKP:tä, onhan hänellä itsellään hieno, ruotsinkielinen sukunimi. Ja onhan kyseisen puolueen äänestäminen aika kova statussymboli.

Sitoutumattomat

Hannu Hanhi
Hannu Hanhi ei ole kovinkaan yhteiskunnallisesti aktiivinen persoona. Joka vaaleissa hän vain menee äänestyskoppiin ja valitsee umpimähkäisesti jonkun ehdokkaan vaalilistalta silmät kiinni pitäen. Hänen äänestämänsä ehdokkaan puolue on kyseisten vaalien voittaja.