Syyskuun ihQutusbiisi

Tarttis ihQuttaa jotain.

Syyskuun ihQuinta on Anna Puu – Tarviin vielä yhden yön aikaa. Täähän on kiva. Puu on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi esiintyjäksi.

Kumma juttu mutta olen tottunut tähän kaupunkiin

" 'Kumma juttu mutta minä olen nyt tottunut tähän kaupunkiin', Ivar jatkoi. 'Alussa vihasin sitä. Olen nukkunut mielelläni ikkuna auki lapsesta lähtien, mutta Helsingin tuuli... miten se ulisee ja vinkuu, etenkin syksyllä. Not necessarily a strong wind, but a persistent one, kuten runoilija sanoo. Mutta sitten siihen tottuu. Levottomuus katoaa. Sitä alkaa ajatella: tällaista minun elämästäni tuli, minä jäin tähän kaupunkiin, siitä tuli minun huoneeni, minun vankisellini.' " Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

β

β

Lasken housut kinttuihin. Pissaan seisaaltaan. Kellertävä kusi tipahtelee pisaroina pytynpohjalle. Suihkuava ääni on onnetonta, vaimean pihisevää – kaukana pöntössä kumisevista koskiputouksista, joita isommalla vehkeellä saisi aikaan.

Pesen käteni. Pieniin kämmeniini hieromastani palasaippuasta leviää esanssinen laventelituoksu koko kylpyhuoneeseen.

Minulla ei ole kiire ulos. En haluaisi nähdä häntä. Tänään ei ole hyvän itsetunnon päivä. Ehkä joskus on ihan hyväksyttävää sääliä itseään. Ehkä joskus ihmisen vain täytyy nähdä itsessään vitusti vikoja. Onhan minussa niitä.

Jään katsomaan peilikuvaani. Se ei ole ylentävä näky – ylenantava ennemminkin. En oikein usko Jumalaan, mutta olen kuullut sanottavan ihmisen olevan luotu Hänen kuvakseen. Aika romuluinen jumalankuva, sanoisin. Kaukana antiikin kreikkalaisten ihannevartaloista. Lysähtäneet hartiat, kasvava kaljavauvavatsakumpu. Rintakarvoitus, joka ei ole puhtoista posliinia tai seksikkään machoa, vaan ohutta, harmaata ja harvaa, kuvittamaa löystyvää rintakehää. Lyhyet jalat yhdistyvät sulavasti olemattomaan perseeseen. Reiteni näyttävät yhtä jänteille kuin joulukinkku.

En kehuisi kasvojakaan. Maantienruskeat hiukset ovat harmaankirjavoituneet, niiden muodostama tiheikkö on väistynyt paljaiden ohimoiden tieltä. Ennen ah-niin-sinisten silmien tuiketta himmentävät niiden ympärille ilmestyneet, mustat renkaat. Katseeni palo on ajan saatossa haalistunut kädenlämpöiseksi liekiksi. Kun puhutaan yli viisikymmenvuotiaista miehistä, puhutaan karismaattisista ja komeista ridgeforrestereista, davidbeckhameista ja tomppajoneseista. Minä muistutan enemmän Tapani Kansaa – sillä erotuksella, että Tapanilla on ääntä, hahmoa ja kohtalaisesti rahaakin.

Sillä Antilla on varmaan kaikki paremmin.

Olen mielestäni tehnyt parhaani. Olen antanut Leenalle kaikkeni. Tarjonnut vakaan ja tasaisen elämän: olen ollut tyyntä virtaa vailla suuria kuohuja. Kasvattanut kaksi lasta. En ole juonut, en lyönyt. Ennen kaikkea: olen aina ajatellut hänen parastaan, välittänyt hänestä aidosti.

Ehkeivät saavutukseni ole erityisen ihmeellisiä tai sankarillisia. Minusta tuntuu, etten tavallisena matematiikan opettajana ole sitä, mitä nykyisin on sankaruus. Media kertoo tarinoita, se arvottaa meitä, se kertoo keitä tulisi arvostaa. Sankarit ovat toimitusjohtajia, jotka uskaltavat siirtää työpaikat Bangladeshiin voittojen turvaamiseksi. Sanomalehdet kirjoittavat eeppisiä kuvaelmia björnwahlrooseista, investointipankkiireista, jotka omistavat elämänsä rahan tahkomiselle – aikamme korvikkeelle, teurastettavat, tulta syöksevät lohikäärmeet kun ovat päässeet loppumaan. Luin kerran toimitusjohtajasta, joka tapasi perhettään kerran viikossa ja oli saanut viisikymppiseksi mennessä kaksi sydänkohtausta.

En ole sonni. En ole pillunhimoinen seksikone. Leena on ollut ensimmäinen ihastukseni ja ensimmäinen rakkauteni. Hän on ainoa, jonka kanssa olen harrastanut seksiä. Jos mies nussii lukemattomia naisia, hän on sonni. Naisen hässiessä monia miehiä hän on huora. Kun naisella on vähän kumppaneita, hän on siveä. Yhden naisen mies on nahjus, löysä porkkana, eunukki, joka ei ymmärrä levittää siementään ja täyttää maata lapsillaan.

Huokaisen.

Muistan edelleen, kuinka nuorina ja humalassa kävelimme hänen asunnolleen. Keltaisissa katuvaloissa kaikki kaupungin talot näyttivät samanlaisilta, elokuun yössä rakennuksista vapautui päivän aikana kertynyttä lämpöä. Asunnollaan Leena riisui vaatteensa ja suuteli minua. Suutelin takaisin. Kaaduimme soluasunnon patjalle ja hyväilimme toisiamme. Olin liian humalassa ja aivan liian ujo, seisokki jäi puolitiehen. Lopulta nukahdimme lusikkaan.

Aamulla yritimme uudestaan. Hikisessä krapulakiimassa katsoin, kuinka Leena keinui päälläni. Hän hymyili minulle onnesta tuikkivilla, smaragdinvihreillä silmillään. Kurkottelin kohti hänen vaaleita hiuksiaan, suutelin hänen pientä napaansa. Aamuauringon säteet siivilöityivät veitsenterävän aggressiivisina sälekaihtimista. En voinut muuta kuin voihkia auvosta.

En ikinä unohda sitä hetkeä. Siinä ei ole mitään valheellista. Kuka tahansa tämä Antti onkin, hän ei voida viedä sitä minulta. Ensimmäistä kertaa ei voi koskaan pyyhkiä pois.

Sain tietää muutama päivä sitten. Leena oli jättänyt puhelimensa olohuoneen pöydälle. Katselin televisiota, kun satuin huomaamaan puhelimen näytön välähtävän. Näin siinä tekstiviestin tältä Antilta, joka kiitti yhteisestä illasta sydämenkuvin. En saanut lukittua näyttöä auki nähdäkseni muuta keskustelua, muttei minun tarvinnut olla Hercule Poirot ymmärtääkseeni, että Leena oli pettänyt minua. Kun hän myöhemmin tuli hakemaan puhelintaan, en antanut merkkiäkään että tietäisin. Avatessaan puhelimensa huomasin hänen punastuvan kevyesti, mutten ollut varma, oliko hänen kasvoillaan intohimoa, nolostumista vai molempia.

En oikeastaan tiedä, olenko niinkään vihainen. Ehkä enemmän olen vain ja ainoastaan pettynyt.

Katson itseäni vielä hetken lasittunein katsein vessanpeilistä. Avaan oven ja kävelen makuuhuoneeseen. Leena lukee Edith Södergrania pöytälampun himmeässä valossa. Hänen nostaessaan katseensa, jossa on syyllisyyttä, kylmyyttä ja kaikesta huolimatta ripaus jotain surunsekaista lämpöä, en vain osaa vihata häntä.

En sano sanaakaan. Riisun paitani ja asetun puolelleni sänkyä nukkumaan. Käännän selkäni häneen.

 – Hyvää yötä, sanon.

 – Hyvää yötä, hän vastaa hellästi.

Suljen yöpöydän lampun. Ja sitten se tulee: kaikesta pettymyksestä, kaikesta vihasta, kaikesta pahasta huolimatta se ei koskaan katoa, se vain sekoittuu niihin. Sanon sen ja suljen kyyneltyvät silmäni, sillä pelkään ja tiedän, etten todennäköisesti saa vastausta.

 – Rakastan sinua.

 ***

Käteni hypistelevät Dikterin sivuja taas kerran. Olen aina miettinyt, miten joku osaakin kirjoittaa noin palavasti naiseudesta ja ihmissielun hauraudesta. Oi Edith.

Tällä kertaa minun on kuitenkin vaikea keskittyä säkeisiin. Omatuntoni on tahroilla. Tapasin hänet pitkästä aikaa. Oi Antti.

Hän on pahe. Erehdys, jota en kuitenkaan kadu.

Nuori, harteikas mies, joka pursusi testosteronia ja syöksi tulta. Hänen harmaansinisissä silmissään kyti aina jonkinlainen roihu, hänen tummanruskea tukkansa oli kuin savua ja hiillosta. Hän syttyi pienestäkin ja oli aina lyödä lopsauttelemassa jotakuta nyrkit ojossa: se saattoi olla vääränlainen katse, se saattoi alkaa harkitsemattomasta kommentista. Antti oli silloin – ja on yhä edelleen – jatkuvasti maistissa. Antti on vaistojensa ja viettiensä varassa liikkuva peto. On oikeastaan ihme, että hän on yhä elossa – nuorempana olin varma, että neljäänkymmeneen mennessä hän olisi jo kuollut otettuaan yliannostuksen alkoholia tai jotain muuta kokkelia, auottuaan päätään väärälle henkilölle kapakassa tai vaikka pudottuaan katolta alas. Elämä ja Antti yllättävät, toisin kävi.

Hän on ensirakkauteni. Joskus muistelen kaiholla nuoruusvuosiamme, kun kiersimme juottolasta toiseen. Rahani eivät riittäneet cocktaileihin, mutta Antti tiesi kaikki keinot varastaa niitä toisilta. Sun pitää vain katsoo hetken aikaa, mihin se jättää kaljansa ja missä sen huomio on. Kato tota, se pitää bisseensä oikealla vieressä ja keskustelee kaverinsa kaa, ohimennessä toi on iisi napata. Tai noi, noi tanssii tuolla ja ovat jättäneet drinkit kauemmas, helppoo. Meillä ei ollut varaa suhailla taksilla kotiin, mutta Antti löysi aina jonkun kuskaamaan. I have no money but I’ve got you baby.

Se oli villi kesä. Se oli iloinen ja kiva kesä.

Sitten tuli syksy, yliopisto ja muutto. Tuli soluasunto. Tulivat opiskelijabileet.

Ja jossain vaiheessa tuli Petri.

Antti kävi aina ajoittain katsomassa minua kaupungissa, mutta välimatka koitui esteeksi. Välillä se yritti etsiä itselleen töitä, ja varmasti jotain olisi ollutkin, mutta eihän se saanut lopulta työpaikan hankkimista aikaan.

Petri tarttui mukaan viinanhuuruisilta sitseiltä. Se oli elokuun lopun tai syyskuun alun yö, mutta ulkona oli silti lämmintä. Kävelimme käsikynkässä asunnolleni. Avasin oven, yritin laittaa sen kiinni niin hiljaa kuin mahdollista, jottei kämppis heräisi. Potkiskelin humalassa tennareita jaloista ja kaaduin eteisen karvamatolle. Huoneessa vein Petrin patjalle, hyväilimme ja suutelimme. Aktista ei tullut humalatilan takia mitään, enkä rehellisesti sanoen ensimmäisillä kerroillamme muutenkaan tuntenut oikein mitään. Petri tuntui Antin jälkeen vaisulta. Toisen ihmisen jättämä aukko oli tässä tapauksessa karkean riettaan kirjaimellinen ja korni, joskin myös todenmukainen vertaus.

Mutta Petrissä oli jotain muuta. Se lämpö. Kyky keskustella ja ajatella. Petri loi turvallisuudentunnetta, jota en koskaan voinut kokea Antin kanssa. Sekä hyvässä että pahassa Antti oli seikkailu, josta ei ikinä tiennyt mitä tuleman piti. Petri oli vakaa vuori, lämmin torppa. Lumen alta nouseva kevätesikko, kulon jäljiltä nouseva koivuntaimi.

Viikko sitten Antti laittoi viestiä pitkästä aikaa. Se oli käymässä kaupungissa ja ehdotti, että voisimme tavata. Yllätyin, mutta hetken aikaa mietittyäni ajattelin, etten menetä mitään. Kohtasimme pubissa toisella puolen kaupunkia. Jos olen ikääntynyt jo itsekin, Antissa keski-ikäisyys vasta näkyikin. Tummaan tukkaan oli ilmestynyt harmaita rantuja. Kasvot olivat punaiset ja turpeessa, nenä oli isompi kuin muistin. Kaikesta huolimatta hänessä oli myös jotain tuttua ja eläimellistä komeutta: silmät olivat yhä terävät, hän oli yhä näyttävä hartioineen ja jäntevine käsivarsineen.

Kuulumisia vaihtaessa ymmärsin, ettei Antilla ole mennyt viime vuosina järin hyvin. Töitä oli ollut satunnaisesti, ja fyysisesti raskaisiin duuneihin otettiin useammin nuoria kolleja. Punoittavat posket ja nenänpäästä näkyvät hiusverisuonet kertoivat, etteivät hänen elintapansa olleet muuttuneet. Keskustellessamme ymmärsin hiljalleen, kuinka paljon huonommin asiani olisivat voineet olla, jos meistä olisikin joskus tullut jotain.

Humaltuessani annoin hänen sivellä hiuksiani ja poskipäitäni.

Kännin kasvaessa katsoin olevan ihan okei käydä hänen majapaikallaan. Antti oli vuokrannut jonkinlaisen halpahotellihuoneen, jonka pelkistetty sisustus koostui punaisista muovipinnoista ja vessassa haisi pistävä kloriitin katku.

Yksi asia johti toiseen. Suutelimme ja sitten panimme. En oikeastaan muista siitä paljoa, mutta mieleeni jäi ajatus, että kamarin puolella Antti on edelleen tiikeri. Hetken kaikki oli kuin yhteisenä kesänämme parikymmentä vuotta sitten.

En jäänyt hotellihuoneelle yötä. En jäänyt kainaloon nukkumaan, vaikka se pyyteli kovasti. Otin taksin kotiin, Petri oli jo nukkumassa paikallaan.

En ole ylpeä, en kadukaan. Se oli ihan hauskaa. Mutta ollut on mennyttä, nyt on nyt.

Petri kävelee makuuhuoneeseen ja katsoo minua jotenkin kummallisesti. Näytänkö syylliseltä?

Olen miettinyt, pitäisikö minun kertoa. Pohdintojeni myötä olen päätynyt tulokseen, ettei Petrin tarvitse tietää. Se toisi hänelle vain pahaa mieltä. Ensirakkaus on valitettavasti aina ensirakkaus, enkä osaa katua täysin sitä, että sain kokea sen vielä kerran uudestaan. Petri ei ollut ensimmäiseni, mutta olen varma, että hän viimeinen.

Toivotamme toisillemme hyvät yöt.

Olen oikeasti onnellisin juuri näin. Minulla on Petri. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Minulla on turvallinen olo. Mihin minä tarvitsisin lopulta Antin tulta ja eläimellistä raivoa? Olen tarpeeksi tulta itsekin. Tarvitsen enemmänkin Petrin kaltaisen voikukan. Kullankeltaisen, joka merkitsee rakentamista eikä punaista tuhoa. Kullankeltaisen kukan, joka lupaa hyvää tulevaisuutta. Kullankeltaisen, joka symboloi yhdessä vanhenemista.

 – Rakastan sinua, Petri sanoo laittaessaan pöytälampun kiinni ja kääntyessään kyljelleen.

Eikä minun tarvitse miettiä vastaustani sekuntiakaan:

 – Niin minäkin sinua.

----------------

 – Halusin kokeilla kirjoittaa novellin, joka kertoisi lyhyen, vähäsanaisen kohtaamisen kahdesta eri näkökulmasta. Halusin kertoa ensirakkaudesta, pettämisestä ja väärinymmärryksestä.

 – Olen inspiroitunut erityisesti Nälkäpeli-kirjasarjan loppukohtauksesta. Myös lopun metafora voikukasta on otettu samanlaisena intertekstuaalisuutena viitteenä kyseisestä kohtauksesta (jos joku huomasi, niin sehän kiva!) . Katnissin romanssi – siihen sekoittuva pyyteetön rakkaus ja tietynasteinen taipuminen, nöyrtyminen – on ehkä hienoimpia tällä vuosikymmenellä kirjoitettuja rakkaustarinoita.

 – Kaikenlainen palaute (positiiivinen, kriittinen, neutraali) on aina tervetullutta. Arvostan erityisesti, jos se on rakentavaa. Jos oli hyvä, kivaa, jos oli paskaa, noh, sitten se oli paskaa ja pitää yrittää ensi kerralla paremmin. :D