Dean Koontz - Kuun valo
**+
Nuori kuvataiteilija Dylan matkustaa Asperger-veljensä kanssa ympäri Yhdysvaltoja työnsä vuoksi. Eräästä matkasta tulee erilainen: hänet kolkataan ja hän päätyy jonkinasteisen hullun tohtorin koekaniiniksi. Tohtori pistää Dylaniin ainetta, joka "joko tappaa tai mullistaa elämän". Tohtori häipyy, ja Dylan huomaa pian olevansa hengenvaarassa: joku taho haluaa tappaa hänet. Alkaa hyytävä takaa-ajo.
Kuun valo on tyypillinen Koontzin kirja monilla tavoin: sen perusideana toimii pakeneminen jotakin epämääräistä pahaa vastaan. Koontzin "pakothrillerit" ovat monesti tunnelmallista luettavaa. Tälläkin kertaa Koontz onnistuu erityisesti henkilöhahmoissaan. Dylanin lievästi autistinen veli on välillä hupaisa, välillä yksinkertaisesti rasittava hahmo. Kasville puhuva, hieman katkeroitunut naiskoomikko Jilly liittyy seurueeseen tarinan alussa paljastuessa, että hänkin on saanut pistoksen tätä epämääräistä ainetta. Jillyssa on paljon yhteneväisyyksiä Koontzin Pako-kirjan naispäähenkilöön.
Kuun valo on ihan hyvä kirja luettavaksi, muttei ehkä edusta Koontzin parhaimmistoa. Vaikka hahmogalleria on tälläkin kertaa vähintäänkin mielenkiintoinen, parempaakin kirjailijalta on nähty (mm. alemapana arvostellussa Taivaan porteilla -kirjassa). Tarinan "tieteellinen" (epäuskottava) puoli nanoteknologiasta ja lässähtävä, jopa hieman pliisu loppu laskee teoksen loppupisteet kolmesta tähdestä kahteen ja puoleen.
Dean Koontz - Taivaan porteilla
***½
Michelle on nainen, joka ei ole saanut elämässään aikaan käytännössä mitään. Elämä on kuitenkin kohdellut häntä edes yhdellä tavoin hyvin: vaikka se on ollut tyhjää, hän on säilynyt hyvännäköisenä erinomaisen aineenvaihduntansa ansiosta. Michellen elämä saa uuden merkityksen, kun hänen naapuriinsa muuttaa epämääräinen perhe. Leilani Klonk on vammautunut tyttö, jonka äiti Sinsemilla on sekava, huumeet tunteva hippi. Hänen isäpuolensa on ufouskovainen bioeetikko. Leilani kertoo Michellelle, että hänen isäpuolensa uskoo Leilanin nousevan taivaaseen ufon mukana 10-vuotispäivänään. Leilanin veli on jo niin tehnytkin. Kun Leilanin perhe yllättäen katoaa ja tytön 10-vuotissyntymäpäivä lähestyy, Michelle huolestuu. Suhtautuiko hän liian huolettomasti tytön tarinoihin?
Taivaan porteilla on kieleltään taidokas teos, joka rakentuu kolmesta tarinasta, jotka nivoutuvat lopussa yhteen. Michellen ja Leilanin tarina on yksi niistä, joskin siihen keskitytään eniten. Kirjassa sivutaan bioetiikan ääriradikaalia laitaa ja ufouskovaisuutta. Koontzin suurimpia etuja ovat mielenkiintoiset hahmot, joita nähdään tässäkin. Sinsemilla, joka lukee toistuvasti samaa romaania ja asettaa pieniä nukkeja pyörimään asuntoauton jokaiseen huoneeseen, on suorastaan huutonaurua huvittavuudessaaan aiheuttava hahmo. Preston Maddoc, Leilanin isäpuoli, on samoin julmuudessaan, säälimättömyydessään ja naiivissa ufouskovaisuudessaan kiintoisa hahmo. Samoin Michellen täti Geneva, joka muistaa klassikkoelokuvien kohtaukset osana omaa elämäänsä, on viehättävä ja sympaattinen.
Kirja on mieluista luettavaa, mutta huonoina puolina suomentajan jatkuvat kirjoitusvirheet ja taas kerran Koontzille ominainen, lässähtävä loppu.
Stephen King - Liseyn tarina
**
Stephen Kingin romaanissa Liseyn tarina legendaarisen, nyt edesmenneen kauhukirjailija Scott Landonin vaimo Lisey alkaa viimein järjestellä ja penkoa miehensä tarinoita. Ikäviin asioihin hyssyttelevästi suhtautuva Lisey joutuu kohtaamaan menneisyyden haamunsa ja joutuu tekemisiin kuolleeseen mieheensä fanaattisesti suhtautuvan stalkkerin kanssa.Lähtökohdat kirjassa tuntuvat kiinnostavilta, mutta lopulta Liseyn tarina tuntuu aika tylsältä stoorilta, jossa ei oikein tapahdu mitään. King osaa välillä olla hauska erityisesti itseironisuudellaan (Scott Landon muistuttaa joltain osin hyvin paljon Kingiä itseään) ja kuvatessaan ihmisten suhtautumisesta julkkikseen ja julkisuuteen. Scottia ja Liseytä lukuun ottamatta muut kirjan hahmot jäävät etäisiksi ja kaksiulotteiseksi. Tämä on merkittävä miinus, sillä nimenomaan henkilöhahmot ovat olleet Kingin vahvuuksia. Samoin kirjan yliluonnolliset "kauhu"elementit, "lampi josta me jokainen käymme juomassa" ja "pitkä poika", tuntuvat jotenkin kömpelöiltä.
Oliko Kingillä tusariluvun puolivälissä ideat lopussa? Mahdollisesti kyllä. Liseyn tarina ei ainakaan edusta hänen parhaimmistoaan.
Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat
***½
Khaled Hosseini on eräs viime vuosien suurimpia tarinankertojia. Afganistalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut kaksi kuolematonta, koskettavaa kertomusta, Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja vuoret kaikuivat kertoo adoptiosta Afganistanin tapaan, kun kaksi toisistaan erottamatonta sisarusta, Pari ja Abdullah, erotetaan toisistaan. Abdullah jää isänsä ja äitipuolensa kanssa kotikyläänsä, Pari siirtyy hienostorouvan lapseksi Kabuliin. Abdullah jää kaipaamaan sisartaan, mutta Pari unhtaa ikänsä takia veljensä – joskin hän kokee sisällään olevan tietynlaisen aukon.
Lopulta kirjan edetessä kohti loppua tuntuu, ettei varsinainen päätarina etene miltei ollenkaan. Se ratkaistaan vähän liiankin pikaisesti viimeisillä sivuilla. Jää myös epäselväksi, mikä on teoksen punainen lanka, kun liki neljänsadan sivun aikana esiin marssitetaan yhä lisää ja lisää henkilöhahmoja, joiden kohtalot ja taustat jäävät enemmän tai vähemmän avonaisiksi. Harmilliselta myös tuntuu, kun Afganistan jää tällä kertaa vain yhdeksi tapahtumapaikaksi, siinä missä aiemmat teokset antoivat kasvot afganistanilaisten kärsimyksille.
Ja vuoret kaikuivat on hieno tarina juurien menettämisestä ja sisällään vellovasta tyhjyydestä ja yrityksestä täyttää se. Tämä on Hosseinin huonoin kirja ja se oli itselleni pienoinen pettymys, mutta se on silti hieno ja lukemisen arvoinen teos. Hosseinin aiempi tuotanto on vain niin vaikuttavaa, että uusi kirja näyttää niiden varjossa laimealta.
Margaret Atwood - Oryx ja Crake
***½
Margaret Atwoodin synkkään lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa Lumimies heräilee puusta ilmastonmuutoksen runtelemalla rannalla. Lumimies on nähtävästi viimeinen ihminen maailmassa. Seuranaan hänellä on vain joukko geneettisesti muokattuja ihmisiä, jotka palvovat jumalinaan Oryxia ja Crakea. Lumimies itse esiintyy uusille aatameille ja eevoille Craken profeettana.Tarina etenee kahdella aikatasolla: toisessa Lumimies vaeltelee ihmiskunnan raunioilla. Toisella aikatasolla ihmiskunnan ajautumista kohti tuhoaan käsitellään Jimmyn (josta tuli myöhemmin Lumimies) näkökulmasta. Pala palalta koko kuva rakentuu lukijan eteen: ympäristökriisit, ihmisten eriarvoistuminen, moraalinen rappio, uuden ihmisrodun muokkaaminen ja lopullinen ihmisrodun tuho. Välillä Atwood pyrkii jopa ällöttämään lukijaansa kuvaamalla lapsipornoa, ihmiskauppaa ja enemmän tai vähemmän arveluttavia geeniteknologian saavutuksia.
Huonoja puolia tarinassa voi olla joidenkin kohtien epäuskottavuudet ja lopun jääminen kesken. Tarinassa on nähdään myös malliesimerkki eräästä dystopiakirjallisuuden kompastuskivistä: tarinoidessaan tulevasta ei voi tietää, mihin teknologinen kehitys on kirjoitushetken ja tarinan sijoittumisajankohdan välillä ehtinyt. Kirjoja ei tarinan mukaan olisi tulevaisuudessa olemassa, vaan kaikki on siirretty CD-rompuille ja DVD-levyille. CD-rompuille? DVD-levyille?
Oryx ja Crake on hyytävä dystopia geeniteknologian vaaroista. Se on lohduton teksti kaikin puolin. Takauma-aikatason kuvauksessa, jossa ihmisten ahneus ja säälimättömyys ajaa lajia väistämättömästi kohti tuhoaan, on synkkä. Voidaanko mitään tehdä? Kirjan nykyhetki (Lumimies yksin maailmassa epämääräisten mutantti-ihmisten kanssa) on samoin toivoton. Mitään ei voi enää tehdä, tämä oli tässä.
Moraalista rappiota, ihmisen ahneutta ja tulevaisuuden toivottomuutta pohtivilta teemoiltaan Oryx ja Crake on hieno kirja. Se saa lukijansa pohtimaan elämän merkityksettömyyttä ja sitä, mihin maailmamme on menossa. Tarina heijastelee monia aikakautemme ongelmia erilaiseen kontekstiin vietynä: näkisikö lukija näitä ongelmia omassa maailmassaan, ellei törmäisi niihin toisenlaisessa ympäristössä? Tämä onkin tieteellisen fiktion parhaimpia puolia.
(ps. kannattaa googlailla kirjan fanitaidetta esimerkiksi sanoilla "Oryx and Crake art" – kirjan synkkä maailma näyttää inspiroineen hyvin monia, ja inspiraation tulokset ovat kertakaikkisen kaunista katseltavaa)
Johanna Sinisalo - Lasisilmä
****
Johanna Sinisalon teos Lasisilmä kertoo helsinkiläistyneestä Tarusta, joka on päässyt käsikirjoittamaan epäilyttävän paljon Salatut elämät -sarjaa muistuttavaa kotimaista saippuaoopperaa, Lähiötä. Taru pääsee luomaan sarjaan uuden hahmon, Sadun. Oudosti sarjaan kirjoitettavat tapahtumat sattuvat pian myös Tarulle itselleen. Aluksi kyse on vain itsensä nolaamisista ym, mutta entä kun tv-sarjaan päätetään sijoittaa mukaan onnettomuuksia ja kuolemaa?Lasisilmä on hykerryttävän hauska ja samalla karmiva teos. Yhtä aikaa Taru tuntuu epäonnistumisissaan huvittavalta hahmolta, mutta hahmon muuttuminen kirjan myötä aggressiiviseksi ja kontrolloivaksi on jollain tasolla jopa pelottavaa seurattavaa. Kirjan todellisuus on hämmentävä: onko kertojana toimiva Taru luotettava kertoja?
Kirjassa puidaan myös ryhmädynamiikkaa: tv-sarjan käsikirjoittajan pitäisi samalla yltää luovuuteen, kun hänen kuitenkin täytyy alistua noudattamaan pääkäsikirjoittajan ohjeita. Mielenkiintoisen Lasisilmästä tekee myös Lähiön yhteneväisyydet Salatut elämät -saippuasarjaan, jota Sinisalo on itsekin aikoinaan käsikirjoittanut. Varsinaisesti tekstissä vihjataan eräässä vaiheessa hyvinkin suoraan, ettei tämä vastaa todellisuutta, ja samoin Sinisalo on korostanut, ettei kyseessä ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ehkä tarinassa on sen verran ripaus todellisuuttakin, että se opettaa lukijalleen jotain jatkuvajuonisen sarjan käsikirjoittamisesta.
Johanna Sinisalo osoittaa jälleen kerran olevan kirjailija, joka ei petä.
Leo Tolstoi - Anna Karenina
Venäläisen Leo Tolstoin Anna Karenina on eräs maailmankirjallisuuden klassikoita. Lähes tuhatsivuinen kirjajärkäle kertoo kaksi rakkaustarinaa: Anna Kareninan ja kreivi Vronskin onnettoman löövstöörin, jossa jo naimisissa oleva Anna rakastuu tulisesti Vronskiin, ja lisäksi lähintään yhtä merkittävä osa kirjaa on Levinin ihastus kauniiseen Kittyyn.
Klassikolle lienee mahdotonta antaa minkäänlaisia tähtiä, mutta voinen sanoa Anna Kareninan olevan eräs parhaimmista lukukokemuksistani. Venäjän 1800-luvun eliitin elämää ja joutenoloa kuvaava teos on sitä, mitä kirjan juuri kuuluisikin olla: se kuljettaa lukijansa pois tästä maailmasta, saa uppoutumaan kuvailemaansa miljööseen ja on yksinkertaisesti mielettömän hyvä ajanviete. Hahmot tuntuvat usein toimivilta ja uskottavilta, ja esimerkiksi haikeamielinen Annan ja Vronskin tarina kosketti ainakin minua. Jos ärsyttäviä puolia miettii, niin joskus kirjassa on toistoa, esimerkiksi mustasukkaisuutensa kanssa kamppaileva Levin saattaa suuttua samoista jutuista montakin kertaa muutaman kymmenen sivun sisällä. Eräs minua vaivaamaan jäänyt yksityiskohta oli myös erään päähenkilön sisaruussuhteet: aluksi hänellä mainittiin olevan vain kaksi veljeä, mutta 700 sivua kirjan jälkeen hänellä mainitaan yllättäen ohimennen olevan siskokin.
Anna Karenina on kirjana mielenkiintoinen myös siksi, että se kuvaa niin laajasti 1800-luvun loppupuolen elämää Venäjällä. Pääasiassa kuvailtu elämä koskettaa vain hyväosaisia, mutta myös tavallisen kansan arkea (esimerkiksi heinäntekoa) selostetaan hyvinkin tarkasti. 1800-luvun suuria asioita, kuten teollistumista, panslavismia ja naisten oikeuksia, käydään läpi elävästi henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Kirjan kerronnasta oma lempikohtani oli loppupuolella tapahtunut Annan katkeroitunut pohdinta elämän julmuudesta ja turhuudesta.
Tämä kirja on tiiliskivi ja sen lukemiseen menee aikaa, mutta suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle.
Islamilainen kulttuuri
Heikki Palvan ja Irmeli Perhon toimittamassa kirjassa käsitellään islamilaisen kulttuurin perustaa, eri osia, sen monimuotoisuutta ja vaikutusta muuhun maailmaan. Kirja on erittäin mielenkiintoinen, ja erityisesti islamilaisen tapakulttuurin kuvaus viehättää. Huonoina kirjassa on nimien paljous – arabialaiset nimet kuulostavat ainakin minun korvaani aika samanlaisilta, jolloin nimet puuroutuvat. Kun historiassa esiintyy muutama kymmenen Ibrahimia, sata Muhammadia ja kolmekymmentä Alia, kokonaiskuva jää sekavaksi. Samoin islamilaisen kulttuurin nykytilaa olisi voitu puida enemmänkin: hieman yllättävästi esimerkiksi Khaled Hosseinia tai Yasmina Khadraa ei mainita nykykirjallisuudessa, vaikka kirjailijat ovat ainakin juuriltaan yhteydessä islamilaiseen kulttuuriin ja käsittelevät sitä myös kirjoissaan.
Paul Davies - Viides ihme
Paul Davies on astrobiologiaankin perehtynyt fysiikan professori. Viides ihme käsittelee elämän syntyä ja siihen liittyviä erilaisia tieteellisiä teorioita. Käsittelyssä on muun muassa ajatukset RNA-maailmasta ja panspermiasta. Entä jos elämä syntyikin maankuoren alla eikä vedessä? Entä jos se onkin peräisin Marsista tai jopa kauempaa? Viides ihme on mielenkiintoinen ja kansankielelle taipuva kirja, jonka lukemista suosittelen erityisesti astrobiologiasta ja elämän synnystä tai evoluutiosta kiinnostuneille. Suuri etu kirjassa on sen helppo luettavuus: itse ymmärsin pelkällä lukiobiologialla vaivatta tekstin, joskin olematon kiinnostukseni fysiikkaan esti ymmärtämästä toisessa luvussa käsiteltyjä fysiikan teorioita täydellisesti.
----------------------------------------------------------------------------------------------
// Kuvat pöllitty kustantomoiden sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti