Kuusi tarinaa suomalaisten suhteesta luontoon

"Olen aina rakastanut luontoa, jo lapsesta asti. Nautin kesäilloista, jotka voin viettää omakotitaloni kuistilla ja katsella kaunista puutarhaani. Olen tehnyt sen eteen paljon töitä, mutta se on kannattanut. Lähimetsän alaskaatamisen jälkeen lisääntyneen tuulenvireen myötä pihallamme ei ole enää hyttysen hyttystä. Tarkan lannoittamisen myötä pionini kasvavat puolitoistametrisiksi, ja round-upilla rikkakasvit saa häviämään. Myös hyönteismyrkkyjä on pitänyt käyttää, mutta eipähän ole enää yhden yhtä hämähäkkiä tai muurahaista iskemässä jalkaani kiinni! Ainoa minua harmittava asia on perhosten katoaminen. Nehän ovat niin nättejä, minne ne ovat hävinneet? Joka tapauksessa, upeat, jalostetut perennani kukkivat silmää hivelevästi takapihallani ja minä voin nauttia kuistilla punaviinimarjamehusta ja DDT:n tasoisilla myrkyillä suojellusta, oman kasvimaan perunasta."

"Pitkästä aikaa pääsin mökille. Se sijaitsee metsän reunassa, järven rannassa, niittykin on vierellä. Lokit kirkuivat, aallot löivät rantakivikkoon, metsän puut humisivat hymnejään laulaen tuulessa. Niin hiljaista, että pystyin kuulemaan viimein omat ajatukseni. Siksi oli pakko saman tien ajaa kakskytä kilsaa kyläkauppaan ja ostaa koppa keppanaa, että ne saisi vaimenemaan. Helvetin helvetti!"

"Vaikka osa luulee, ettei me nykynuoret muka tykättäis luonnosta tai ollaan niin kaupunkilaisii, niin se ei pidä yhtään paikkaansa! Joskus otetaan Aatun kaa mopot ja lähdetään ajelee naapurin pellolle, läheiselle suolle tai luontopolulle ja vietetään aikaa kelistä sekä vuodenajasta riippumatta luonnon helmassa. Toisinaan ollaan lainattu kans iskän mönkijää, jos se on ollut jossain muualla työmatkalla. Kyl luonnos viihtyy, kun vaan keksii siellä tekemistä. Mökillä kyllä on tylsää, jos ei ole mopoa tai mönkijää tai kelkkaa."

"Perhoset ihastuttavat minua, ja olen kerännyt niitä itselleni mukavan kokoelman. Tyynyyn neulalla on tullut lävistettyä muun muassa amiraali, kuin myös vähän harvinaiseksi käynyt ritariperhonenkin! Erityinen ylpeydenaiheeni, joskin hieman salainen sellainen, on apollo, joka on itse asiassa rauhoitettu. Kaiken kaikkiaan minulla on noin 80 perhosta, joista suurimman osan olen haavistanut, neulastanut ja tunnistanut itse."

"Joskus tuntuu nykyajan kaupunkiteinejä katsellessa, että kokonainen sukupolvi on menetetty. Ei osata eikä ymmäretä mitään. Suhde luontoon on mennyttä, etääntynyttä: ei tiedetä, mistä maitopurkki tulee tai miten ruoka tulee pöytään, eikä jakseta oikeastaan edes välittää. Ennen se oli toista, ihmiset metsästi itse ruokansa ja elettiin hyvin ja terveellisesti. Syksyisin tulee usein käytyä kavereiden kanssa sorsastamassa ja hirvimetsällä: joskus pakastin on niin täynnä lihaa, että osa menee pilalle tai pitää antaa ilmaiseksi pois. Varustaudun huolletulla kiväärillä ja yhdellä tai useammalla metsästyskoiralla. Hauska harrastus ja urheilu, josta on myös hyötyä."

"Kävin pitkästä aikaa äitini luona. Hän on niin onnekas, vanha eläkeläinen, joka saa asua kotonaan vanhoilla päivillään luonnon hiljaisuuden keskellä. Lähtö matkaan vähän viivästyi, kun pakattavaa riitti niin paljon. Otin mukaani hyttysmyrkkyä (siellä on niitä aivan saatanasti!), neljä eri vaatekertaa, kameran ja hygieniatarvikkeita. Aluksi ajattelin pärjätä älypuhelimella, mutta otin varmuuden varalta nettitikulla varustetun läppärin mukaan sähköpostien ja Facebookin varalta. Kävin ensimmäisenä päivänä kävelemässä, mutta hyttyset järsivät minua joka paikasta ja inisivät aivan vitusti. Seuraavana päivänä satoi, mutta ajoimme äitini kanssa kuitenkin käymään kirkonkylän ruokakaupassa. Muuta vierailemisen arvoista kauppaa siellä ei ollutkaan. Sateen takia en halunnut nyt metsään, tiheikössä oli muutenkin rasittavaa tarpoa. Kolmantena aamuna pääsin viimein pois ja lähdin aamukahdeksalta ajamaan takaisin kohti sivistystä."

--------------------

Tein pienen, keväisen luontokävelyn. Tarkoituksenani oli bongata erityisesti rakastamiani sammakkoja, niiden kutua ja toki myös muitakin kevään merkkejä. Yleensä se, erityisesti jos pääsee todistamaan sammakoiden häitä, on mieltä ylentävää.

Keväinen ympäristö saa minut ahdistumaan. Kun lumet ovat sulaneet eikä ruoho ole vielä kasvanut, paljas maa on karu näky. Roskaa joka paikassa. Matkani varrella vastaan tuli autonrenkaita, polkupyörä, kasa pizzalaatikoita, rikottua lasia, ketsuppipullo, rakennustarvikkeita, karkkipapereita... Näinkö me ihmiset hukutamme maailman paskaan?

Joskus nykyihmisen suhde luontoon tuntuu vääristyneeltä. Luonto on paikka, josta voi hyötyä sen ollessa tarpeellinen. Samalla se voi toimia myös kaatopaikkana, joutomaana, jonne kaikki turha ja unohdettava voidaan puskea pois silmistä. Se on parhaimmillaan katseltaessa lasin takaa, se miellyttää enemmän muokattuna ja myrkytettynä.

"Jos ihmiset voisivat vangita sateenkaaria, niitä olisi eläintarhoissa." Lassi ja Leevi -sarjakuvastaan tunnettu Bill Watterson summaa äärettömän osuvasti eräässä sarjakuvastripissään ihmisen syvintä olemusta, sen halua hallita kaikkea, sen suhdetta ympäröivään maailmaan. Sellaisia me kai olemme. Se mitä ihmiset pitävät luontona, ei ole todellinen luonto. Villi on villi vain vapaana.